Tunnustan: Luen runoja aika vähän.
Hauskempi niitä on kirjoittaa. Ja mielenkiintoista on lukea, kun runoilijat selvittelevät ajatuksiaan, metodejaan ja runousoppejaan. Olen siis tukkanuottasilla vallitsevan paradigman kanssa: minusta on kivaa, kun tekijät selittelevät tekemisiään. (Sillä kuka niitä teoksiakaan jaksaa?)
Sulkeistettu lause edellä näyttää vähän rumalta, mutta älköön kukaan suuri runoilija ottako sitä itseensä. Se on yleistys eikä välttämättä koske juuri sinua.
Joka tapauksessa valtaosa runoista asettuu luennassani kahteen kategoriaan:
1) Liian helpot
2) Käsittämättömät
Liian helppojen runojen joukko sisältää tyypillisesti tavanomaisuuksia, miltei small talkiin rinnastettavaa lätinää, jossa sanat vain on laitettu vähän poikkeavaan järjestykseen ja välimerkit unohdettu. En epäile, etteivätkö kyseisetkin kirjoitukset olisi tekijälleen ja varmasti myös monille lukijoilleen merkityksellisiä. Useinhan suuret tunteet ja inhimilliset peruskokemukset toistuvat ihmisillä hyvinkin samankaltaisina. Tiettyyn paatuneisuuden tilaan päätynyt lukija ei voi kuitenkaan kokoelman sulkiessaan kuin huokaista ja todeta, ettei se liiallisessa tuttuudessaan erityisesti puhutellut tai herättänyt yhtään mitään.
Käsittämättömien runojen luokka on mielenkiintoisempi. Käsittämättömän runon äärellä kuvittelee, että teksti olisi kyllä avattavissa tai ymmärrettävissä sillä tavoin, että se ajatuksellisesti hiertäisi jotakin paikkaa, kipeyttäisi lihaksia, joita en tiennyt olevankaan. Jos vain olisi jotakin kosketuskohtaa. Mutta kun ei ole. Kun kosketuskohtaa ei löydy ensimmäisellä lukukerralla, jää runo musteeksi paperilla eikä toista lukukertaa koskaan tule. Avainnipusta kerta kaikkiaan puuttuvat kaikki sellaiset avaimet, jotka lukkoon sopisivat. Tai ehkä paremminkin lukko on jumissa, ja niitä avaimia pitäisi väännellä ja roplata pitkään, ennen kuin minkäänlaista myönteistä kehitystä putkahtaisi tietoisuuteen. Ei semmoista jaksa. Mieluummin sitä siirtyy jonkin toisen kirjan pariin.
Näiden luokkien väliin jää huomattavan pieni ryhmä sellaista runoutta, joka on minulle sopivan vaikeaa. Se tarjoaa helposti – jo ennen varsinaista vaivannäköä – joitakin tarttumakohtia, joista solmua voi alkaa nypertää löysemmälle. Se ei tietenkään purkaudu tai tyhjene ikinä kokonaan eikä edes suurelta osin pienellä vaivalla. Antaa kuitenkin heti jotakin, ei liikaa, ja houkuttelee siten jatkamaan parissaan, lukemaan uudelleen, tulkitsemaan.
Sinikka Vuolan Musta ja punainen kuuluu viimeksi mainittuun runouden ryhmään, minulle juuri parahultaiseen.”Jumalan ja viettien välissä” matkaava kokoelma jakaa aluksi pelikortit, neljää väriä: mustaa ja punaista. Kuninkaan, kuningattaren, hertan, aterian, sisälmysten, veren, talven ja lintujen yhä uudet ilmentymät, vaihtelevat toistot, yhdistävät yksittäiset runot toisiinsa, virittävät niiden väliin jännelangoja, hämähäkinverkon. Vaikutelma kokonaisuudesta syntyy siis helposti. Tyydytystä tuottaa myös hyvä ja kaunis rytmi, joka on ainakin minulle yksi keskeisimpiä muodollis-esteettisen elämyksen tekijöitä missä tahansa kirjoituksessa. Noista lähtökohdista tekstiä alkaakin jo lukea etu- ja takaperin, välillä hypellen, välillä hitaasti tankaten. Löytöjä tehden. Välillä jokin kummallinen trivialiteetti(?) alkaa häiritä. Miksi esimerkiksi kirjan osan vaihtuessa numeroita koristavat aina pata (lapio!) ja risti, mustat värit? Kirjailijan tekstiä vai graafikon valinta? Ja niin edelleen.
Jotta teos voisi haastaa lukijansa painiin, on sen ensin tultava kosketusetäisyydelle jalkoihin kuitenkaan tallautumatta. Sen Musta ja punainen tekee.
Jukka Laajarinne 