Avainsana: Aika

Ajassa kiviset sillat

 

Albert Speerin ajatus siitä, että kulttuurin pitäisi jättää jälkeensä hienoja raunioita, on mitä viehättävin. Arkkitehtuurinsa kautta Saksankin piti kertoa ylväydestään vielä tuhannen vuoden päästäkin eläville ihmisille.

Tarkoituksellinen puhe on kuitenkin yhtä usein valehtelua, peittelyä ja kiertelyä kuin totuudellisuutta. Kiinnostavampia ja tärkeämpiä ovat rauniot, jotka puhuvat tulevaisuuteen asioista, joista niiden rakentajat kenties mieluummin vaikenisivat. Speerin suurista suunnitelmista monetkaan eivät toteutuneet. Sen sijaan myöhempiä sukupolvia puhuttelemaan jäi esimerkiksi kaasukammioita ja polttouuneja; lörppäsuisia, yleisöään järkyttäviä totuudenpuhujia.

Mutta ei minun pitänyt natseista puhua vaan Gotlannista.

Gotlanti kuuluu niihin niihin maailman kolkkiin, joiden kamara suorastaan tursuaa historiaa ja esihistoriaa. Raunioiden ja muiden muinaisjäänteiden puhe on joskus suoraa ja surullista.


Galgbergetin kivitolpat on rakennettu varoitukseksi: niiden varaan asetettuihin parruihin hirtettiin ihmisiä tai ripustettiin koukuista kitumaan. Teloituspaikka oli hallitsevalla paikalla kaupungin ulkopuolella; roikkuvat ruumiit ja ruumiin kappaleet näkyivät, paitsi kaupungin muureille, myös kauas merelle ja maaseudulle. Jotta kuolemantuomio ei olisi ollut inhimillinen vaan ulottuisi ikuisuuksiin asti, haudattiin tapetut lopulta Galgbergetin ympäristöön, ei kirkkomaalle. Lohduton paikka.

Joskus muinaisten puhe on tarkoituksellisen jylhää ja suurisuuntaista, mutta kiviä pystyttäneet puhujat eivät ole ajatelleet vastaanottajikseen meitä. Silloin raunioiden puhe jää runollisiksi arvoituksiksi, kihelmöiväksi tunteeksi siitä, että on yhteydessä johonkin merkitykselliseen ja suureen, joka kuitenkin jää suurelta osin arvoitukseksi.

Laivan muotoisten muinaishautojen ja saaren ainoan dolmenin luona jossakin näkökentän rajamailla liikahtaa jotakin – mutta ei sittenkään mitään. Hiljaisten lohkareiden ääressä melkein odottaa, että jokin muinainen taikuus heräisi eloon.

Loppukevennykseksi Ylvis-nimisen norjalaisryhmän euroviisuhenkistä laululyriikkaa. Stonehenge!

Apologia pedagogica

On aina yhtä kauhistuttavaa saada ne 15 minuuttiaan julkisuutta.

Toimikoon tämä blogi apologian paikkana niiden edessä, jotka google tuo. Viittaan tässä jutussa nyt Hesarin haastatteluun ja ehkä vähän sitä seuranneeseen keskusteluunkin.

Ensinnäkin tahdon mitä nöyrimmin todeta, että en ole missään vaiheessa nimittänyt itseäni filosofiksi. Vielä vähemmän voin sanoa, että minulla olisi filosofian alalla minkäänlaista muodollista pätevyyttä. En kuitenkaan ole jaksanut takertua tähän nimitykseen, sillä toisaalta minun silmissäni filosofeja ovat kaikki, jotka yrittävät ajattelemalla ja ihmettelemällä hahmottaa todellisuutta ja paikkaansa maailmassa – kaikki jotka filosofoivat.

Toisekseen olen tietenkin sitä mieltä, että

– geneettisillä vanhemmilla on iso vaikutus siihen, millainen lapsesta kasvaa. Se johtuu perintötekijöistä.

– kasvatusvanhemmilla (ovatpa biologisia tai eivät) on iso vastuu lapsestaan ja siitä, millainen tämän lapsuudesta muodostuu. Sen sijaan heidän on hyvin vaikea ohjailla tai kasvattaa lapsestaan tietynlaista.

– vanhemmat vaikuttavat geeniensä lisäksi epäsuorasti. He esimerkiksi määräävät lapsensa sosiaalisen kasvuympäristön, ja ongelmalähiössä nyt vain kasvaa erilaisia lapsia kuin hienostoalueilla. Tämä tietenkin näyttää ensi silmäyksellä tilastoissa siltä, kuin kodin vaikutus olisi hyvinkin suuri, mutta alueelta toiselle muuttaneiden perheiden tilannetta käsittelevät tutkimukset viittaavat siihen, että kysymys on nimenomaan kotia ympäröivästä todellisuudesta.

– se, mistä olen puhunut, on ollut kodin vähäinen vaikutus elämään kodin ulkopuolella. (Tämä on tärkeä seikka aikana, jolloin vanhempia syyllistetään aivan kaikesta, mitä heidän lastensa päähän sattuu pälkähtämään.)

Kotikasvatuksen pieni vaikutus on Leikkiminen kielletty -kirjassani kuitenkin vain noin kolmen virkkeen suuruinen asia, ja nojaudun siinä Judith Rich Harrisin käsittelemiin laajoihin tutkimuksellisiin näyttöihin – ennen kaikkea kotikasvatuksen merkitystä koskevan näytön puuttumiseen. Asiasta kiinnostuneille suosittelen hänen kirjaansa Kasvatuksen myytti (Nurture assumption, 1998).

Lopuksi: vanhemmilla ja vanhemmuudella on väliä. Lapsuus on vähintään yhtä tärkeä elämänvaihe kuin se epämääräinen tulevaisuus, joka lasta odottaa, eikä nykyisyyttä sovi uhrata tulevaisuudelle. Olennaisinta vanhemmille olisi hahmottaa, mihin he pystyvät vaikuttamaan ja miten, ja mihin taas eivät. Mihin kannattaa vaikuttaa ja millä tavalla? Näiden pohdintojen jälkeen olisi syytä keskittyä niihin asioihin, joihin todella voi vaikuttaa, ja joihin lisäksi kannattaa vaikuttaa. Ennen kaikkea lasta itseään olisi kuunneltava hänen elämäänsä koskevissa asioissa.

Oikeaan aikaan oikeassa paikassa

Kun näin syyspäiväntasauksen seutuvilla auringonlaskun aikaan osuu Helsingin keskustaan, näkee näyn, jonka seurauksena ymmärtää äkkiä Stonehengen rakentajia ja sitä, että myös Helsinki on valtava planetaario, jonka avulla voi ennustaa episyklejä ja planeettojen konstellaatoita. Miten paljon ne entisinä aikoina ymmärsivätkään!

Esplanadi.

Aleksanterinkatu.

Kirjallisia kiireitä

Kevät on ollut kiireistä aikaa: Olen kirjoittanut romaania, editoinut syksyllä ilmestyvää pamflettia, järjestellyt 19.5. juhlittavaa Pitkää torstaita eli uusälyttömän internationaalin neljättä häppeningiä, toisinaan istunut joidenkin järjestöjen kokouksissa. Niin, ja viime viikonloppuna esiinnyin Kurosen Kirstin kutsumana Lempäälän Runomaratonissa, joka oli hyvin järjestetty ja ennen kaikkea lämminhenkinen kulttuuritapahtuma, josta tuli hyvä mieli. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Ideaalitilanne olisi, jos joutuisi tekemään vain yhden asian (mieluiten se voisi olla ulkokiipeilyä hyvässä säässä) vuorokaudessa, mutta jotenkin niitä tehtäviä kertyy helposti ainakin kaksi tai kolme. No, blogaamisesta se kaikki on tietenkin ollut pois.

Niin aika rientää. Eilen pelästyin, kun huomasin, että pamfletin ennakkomarkkinointi on jo aloitettu. Pelästymisen syy on se, että kyseessä on itselleni taas uusi aluevaltaus, ja luulen ainakin osan lukijoista provosoituvan jo ihan tunteita herättävän aiheen vuoksi. Virallinen mainos kertoo seuraavaa:

[kaupallinen tiedote]

Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset

Terävä ja ajatuksia herättävä kannanotto lasten asemasta

Ympärillämme kytee vastarintaliike, jonka tuottamaa kulttuuria pidämme epäkorrektina, jonka kieltä emme ymmärrä ja jota pidämme ihmisryhmänä kehittymättömänä ja ohjausta vaativana. Puhumme lapsista. Leikkiminen kielletty! lähestyy lasten ja nuorten asemaa näiden omasta näkökulmasta, joka keskusteluissa yleensä sivuutetaan. Miksi lastenkulttuuri ei ole lasten omaa vaan näille suunnattua kulttuuria? Miksi lapseen suhtaudutaan kuin keskeneräiseen projektiin, joka pitäisi saada valmiiksi sovitussa aikataulussa? Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi haluamme hänet muuttaa? Miksi pelkäämme äänekästä, liikkuvaa ja monennäköistä lapsuutta?

Leikkiminen kielletty! on terävä ja tunteita herättävä keskustelunavaus tulenarasta aiheesta, joka on aina ajankohtainen. Jukka Laajarinne etsii näkökulmia lasten ja nuorten asemaan historiasta, filosofiasta, tutkimustiedoista ja yksittäisten ihmisten kokemuksista – kirjailija on haastatellut kouluikäisiä lapsia ja nuoria mutta myös opettajia, vanhempia ja sosiaalialan ammattilaisia. Puhutteleva teos sysää urautuneet ajatukset raiteiltaan ja herättää pohtimaan tarkemmin kotien ja koulujen kasvatusperiaatteita

Vanhemmat vs. opettajat

Kesälomien loppuun onkin saatu uutisen aihe: vanhemmat asettavat opettajille ja koululle epärealististisia vaatimuksia.

Toisinaan kodin ja koulun yhteistyö muuttuukin yhteydenpidosta yhteenotoksi. Osa vanhempien vaatimuksista on toki täysin pimeitä, ja joskus mokailevat opettajat (omallekin opettajan uralleni osui myös niitä hetkiä, joista en ole erityisen ylpeä – aivan kuten vastaavia hetkiä on osunut kaikille muillekin elämänalueille). Laajempaa vastakkainasettelua en kuitenkaan vanhempien ja opettajien välillä nähnyt.

Mikäli isompaa konfliktia on kehitteillä, luulen seuraavassa sitaatissa sanotun jotakin keskeistä:

”Opetusalan ammattijärjestön mukaan vanhemmat unohtavat välillä, että luokassa on oman lapsen lisäksi parikymmentä muuta oppilasta. Opetusalan ammattijärjestön (OAJ) puheenjohtaja Olli Luukkainen sanoo, että yksilöllisten tarpeitten ja vaatimusten maailma on iskemässä kouluihin aiempaa voimakkaammin.”

Yksilöllisten tarpeitten maailma on kirjattuna jo perusopetuslakiin: koulun olemassaolo perustellaan lapsen edulla:

2 § Opetuksen tavoitteet

Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.

Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.

Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella.

3 § kertoo vielä seuraavaa:

Opetus järjestetään oppilaiden ikäkauden ja edellytysten mukaisesti ja siten, että se edistää oppilaiden tervettä kasvua ja kehitystä.

Ihmisyyteen kasvaminen, eettinen vastuukyky, sivistys ja itsensä kehittäminen ovat olennaisesti muuttuneet 50-luvulta. Koululaitos sen sijaan ei ole. Kun opettaja joutuu kontrolloimaan 25 oppilaan ryhmää, voidaan olla takuuvarmoja siitä, että koulussa ihmisyyteen kasvaminen tarkoittaa edelleen hiljaa olemista, eettinen vastuukyky käskyihin alistumista ja itsensä kehittäminen itsensä kuolettamista. Tämä ei ole opettajan vika. Opettaja varmasti haluaisi tukea yksilöllisyyttä, luovuutta ja yhteiskunnan kaipaamaa innovatiivisuutta, mutta opetusjärjestelyt tarjoavat tähän valitettavan vähän mahdollisuuksia. Oppilaan ikäkausi kyetään huomioimaan mutta muut edellytykset jäävät vähemmälle tilanteessa, jossa 45 minuutin oppitunnista yksilöllistä ohjausta voi antaa teoreettisesti optimaalisissa olosuhteissa korkeintaan 2 minuuttia per oppilas – oletuksena siis, ettei kenellekään tarvitse puhua yhteisesti mitään eikä järjestyksenpitoon tai vastaaviin käytännön säätämisiin tarvitse lainkaan kuluttaa aikaa.

Rakentava ehdotus vanhemmille: jos haluatte lapsellenne yksilöllistä opetusta, opettakaa häntä kotona.

Turha tässä on enää vastaan rimpuilla

En ole nuori enää, mutta jotenkin se ei tunnu ollenkaan yhtä pahalta kuin vaikkapa vuosi sitten.

Maailmakin on hieman muuttunut viime aikoina.

Kun olin lapsi, kuulennot olivat vielä jotenkin ajankohtaisia, nykyaikaa. Laskeutumistietokoneissa niillä ei ollut tehoja yhtä paljon kuin meidän taskulaskimissamme. Mutta ajatelkaas: suurimman osan maailman ihmisistä koko elinaikana ei kukaan ole käynyt kuussa!

Ensimmäinen tietokone, jonka näin, oli muuten vaatekaapin kokoluokkaa.

Toisen maailmansodan ja minun syntymäni väliin mahtui vain 25 vuotta. Outo juttu. Se sotahan on jo esihistoriaa. Ja niin lähellä!

Kun yläasteen jälkeen kävin Saksassa, näin terroristien etsintäkuulutuksia postin seinällä. Eilen luin, että pelkästään sinä vuonna siinä maassa tapahtui 400 terrori-iskua tai yritystä. Vielä hurjempaa on, että syntymävuoteni ja vuoden 1987 välillä punaiset prikaatit tekivät Italiassa peräti 14000 iskua! Toista on nykyään, onneksi.

Olin jo koululainen, kun ensimmäisen kerran söin pizzaa. Vielä 20-vuotiaana en ollut ikinä kuullut pestosta, kalamata-oliiveista, kikherneistä, aurinkokuivatuista tomaateista tai jeerasta. Viimeisen verilettuni söin armeijassa keväällä -90.

On outoa tajuta, että isäni kuolemastakin on kulunut jo kymmenen vuotta (siitä lähtien olen väkevästi tiedostanut eläväni etulinjassa: pian on minun vuoroni). Hän oli minulle hyvin läheinen ja rakas ihminen. Haudalla olen silti käynyt vain kaksi kertaa. Haudat eivät ole minun juttuni; muistan häntä muuten. Joskus kuitenkin pienen pieni taikauskon jyvä kaihertaa ja löydän itseni ajattelemasta irrationaalisesti, pelkäämästä, että hän tuntee itsensä yksinäiseksi, koska en käy katsomassa.

Tämä lienee jonkinlainen puolimatkan pysäkki. Tai ei mikään pysäkki. Aika ei pysähdy. Sitä ei ole loputtomasti mutta aika paljon kuitenkin. Ehkä. Mitä kaikkea kummaa sitä ehtiikään vielä nähdä?

Ajallisuudesta taas

Usein kuulee väitettävän, että aikaa on liian vähän. Vuorokaudessa pitäisi olla 25 tuntia ja viikossa 8 päivää. Usein olen ajatellut niin itsekin. Ajan vähyydestä tietenkin seuraa kiirettä ja ahdistusta: kaikkea ei ehdi, ei etenkään kaikkea, mitä haluaisi. Ajan puute on kauhistuttavimmillaan siinä, että tajuaa ihmisiän lyhyyden, kaiken päättymisen aivan liian aikaisin.

Kaikki tuo on tietenkin väärin ajateltu.

Jos vuorokaudessa olisi tunti enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?

Jos viikossa olisi päivä enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?

Jos ihmiselo kestäisi kymmenen vuotta nykyistään pidempään, kuka eläisi sen hyvin?

Ajan vähyys ei olekaan määrällinen vaan laadullinen puute. Meiltä puuttuu oikeanlaista aikaa; vääränlaista kyllä riittää. Tämä täytyy ymmärtää aika ajoin uudelleen ja tehdä tarvittavat johtopäätökset. Liian helposti asia pääsee unohtumaan.

Jatkotutkimusaihe: mietittävä sanojen ”laatuaika” ja ”määräaika” merkityksiä sekä suhdetta toisiinsa.

Aikakäsityksistä (3)

Joku alkuperäiskansa jossain päin maailmaa (ah, tätä eksaktin tiedon tarkkuutta!) hahmottaa asian niin, että liikumme ajassa taaksepäin. Eteemmehän me näemme, taaksemme emme. Menneisyys on meille tuttua, tulevaisuus tulee aina selän takaa.

Ajatuskiepautus ei ole pelkästään älyllisesti ilahduttava. Se myös puhuttelee. Ajassa takaperin kulkiessamme olemme nimittäin aktiivisia kulkijoita. Meidän tekomme ja valintamme ovat askelia, takaperin kävelyä. Toimintamme seuraukset valkenevat vasta jälkikäteen. Askelia otetaan, reippaitakin, tietämättä minne ne johtavat.