En ole nuori enää, mutta jotenkin se ei tunnu ollenkaan yhtä pahalta kuin vaikkapa vuosi sitten.
Maailmakin on hieman muuttunut viime aikoina.
Kun olin lapsi, kuulennot olivat vielä jotenkin ajankohtaisia, nykyaikaa. Laskeutumistietokoneissa niillä ei ollut tehoja yhtä paljon kuin meidän taskulaskimissamme. Mutta ajatelkaas: suurimman osan maailman ihmisistä koko elinaikana ei kukaan ole käynyt kuussa!
Ensimmäinen tietokone, jonka näin, oli muuten vaatekaapin kokoluokkaa.
Toisen maailmansodan ja minun syntymäni väliin mahtui vain 25 vuotta. Outo juttu. Se sotahan on jo esihistoriaa. Ja niin lähellä!
Kun yläasteen jälkeen kävin Saksassa, näin terroristien etsintäkuulutuksia postin seinällä. Eilen luin, että pelkästään sinä vuonna siinä maassa tapahtui 400 terrori-iskua tai yritystä. Vielä hurjempaa on, että syntymävuoteni ja vuoden 1987 välillä punaiset prikaatit tekivät Italiassa peräti 14000 iskua! Toista on nykyään, onneksi.
Olin jo koululainen, kun ensimmäisen kerran söin pizzaa. Vielä 20-vuotiaana en ollut ikinä kuullut pestosta, kalamata-oliiveista, kikherneistä, aurinkokuivatuista tomaateista tai jeerasta. Viimeisen verilettuni söin armeijassa keväällä -90.
On outoa tajuta, että isäni kuolemastakin on kulunut jo kymmenen vuotta (siitä lähtien olen väkevästi tiedostanut eläväni etulinjassa: pian on minun vuoroni). Hän oli minulle hyvin läheinen ja rakas ihminen. Haudalla olen silti käynyt vain kaksi kertaa. Haudat eivät ole minun juttuni; muistan häntä muuten. Joskus kuitenkin pienen pieni taikauskon jyvä kaihertaa ja löydän itseni ajattelemasta irrationaalisesti, pelkäämästä, että hän tuntee itsensä yksinäiseksi, koska en käy katsomassa.
Tämä lienee jonkinlainen puolimatkan pysäkki. Tai ei mikään pysäkki. Aika ei pysähdy. Sitä ei ole loputtomasti mutta aika paljon kuitenkin. Ehkä. Mitä kaikkea kummaa sitä ehtiikään vielä nähdä?
Jukka Laajarinne 
Älä hyvä mies yhtään murehdi, pahin on jo mennyt ohitse! Nyt vasta voit oikein rentoutua, siihen 50-vuotishaastatteluunkin on vielä aikaa, joten voit miettiä rahassa, mitä sanot.
Hyvä ystäväni Åke, joka on 82 v. mietti tänään, kun olimme menossa Kultaisen iän kerhoon, että jättäisikä kännykän päällystakin taskuun vai ottaisiko mukaan. Tuli sitten siihen tulokseen, että housujen taskuun sitä ei kuitenkaan parane laittaa ”kun kännykkä tuohoaa siittiöitä.”
Minun mielestäni, varsinkin kun ikää karttuu, jäljellä olevaa aikaa ei voi mitata kuin se olisi joku määrätty pötkö, josta on esim. puolet jäljellä. Aikahan jää jäljelle vaikka kuolen, se on ollut ennen minua. Aikaa on yhtä pajon jäljellä huolimatta siitä kuinka vanha olen. Minä vain vanhenen ja häviän sitten pois. Vanhetessa huomaa, että aikaa on juuri sopivasti.
Tai sitten: aikansa kutakin, sanoi pässi kun kaulaa leikattiin.