Kesälomien loppuun onkin saatu uutisen aihe: vanhemmat asettavat opettajille ja koululle epärealististisia vaatimuksia.
Toisinaan kodin ja koulun yhteistyö muuttuukin yhteydenpidosta yhteenotoksi. Osa vanhempien vaatimuksista on toki täysin pimeitä, ja joskus mokailevat opettajat (omallekin opettajan uralleni osui myös niitä hetkiä, joista en ole erityisen ylpeä – aivan kuten vastaavia hetkiä on osunut kaikille muillekin elämänalueille). Laajempaa vastakkainasettelua en kuitenkaan vanhempien ja opettajien välillä nähnyt.
Mikäli isompaa konfliktia on kehitteillä, luulen seuraavassa sitaatissa sanotun jotakin keskeistä:
”Opetusalan ammattijärjestön mukaan vanhemmat unohtavat välillä, että luokassa on oman lapsen lisäksi parikymmentä muuta oppilasta. Opetusalan ammattijärjestön (OAJ) puheenjohtaja Olli Luukkainen sanoo, että yksilöllisten tarpeitten ja vaatimusten maailma on iskemässä kouluihin aiempaa voimakkaammin.”
Yksilöllisten tarpeitten maailma on kirjattuna jo perusopetuslakiin: koulun olemassaolo perustellaan lapsen edulla:
2 § Opetuksen tavoitteet
Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.
Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.
Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella.
3 § kertoo vielä seuraavaa:
Opetus järjestetään oppilaiden ikäkauden ja edellytysten mukaisesti ja siten, että se edistää oppilaiden tervettä kasvua ja kehitystä.
Ihmisyyteen kasvaminen, eettinen vastuukyky, sivistys ja itsensä kehittäminen ovat olennaisesti muuttuneet 50-luvulta. Koululaitos sen sijaan ei ole. Kun opettaja joutuu kontrolloimaan 25 oppilaan ryhmää, voidaan olla takuuvarmoja siitä, että koulussa ihmisyyteen kasvaminen tarkoittaa edelleen hiljaa olemista, eettinen vastuukyky käskyihin alistumista ja itsensä kehittäminen itsensä kuolettamista. Tämä ei ole opettajan vika. Opettaja varmasti haluaisi tukea yksilöllisyyttä, luovuutta ja yhteiskunnan kaipaamaa innovatiivisuutta, mutta opetusjärjestelyt tarjoavat tähän valitettavan vähän mahdollisuuksia. Oppilaan ikäkausi kyetään huomioimaan mutta muut edellytykset jäävät vähemmälle tilanteessa, jossa 45 minuutin oppitunnista yksilöllistä ohjausta voi antaa teoreettisesti optimaalisissa olosuhteissa korkeintaan 2 minuuttia per oppilas – oletuksena siis, ettei kenellekään tarvitse puhua yhteisesti mitään eikä järjestyksenpitoon tai vastaaviin käytännön säätämisiin tarvitse lainkaan kuluttaa aikaa.
Rakentava ehdotus vanhemmille: jos haluatte lapsellenne yksilöllistä opetusta, opettakaa häntä kotona.
Jukka Laajarinne 