Avainsana: Vapaus

Vapaudesta ja autonomiasta

Joskus alkutalvesta hahmotin ajattelussani käsitesekaannuksen. Kirjailijana ja uusälyttömänä suhtaudun käsitesekaannuksiin myönteisesti, mutta joskus on asiallista myös hieman analyseerata. Sartrea seuraillen olen pitänyt vapautta yhtaikaa puolustettavana arvona ja metafyysisenä käsitteenä, enkä ole kokenut tarpeelliseksi erotella näitä toisistaan. Nyt erottelen.

Mitä on vapaus metafyysisenä tai empiirisenä ilmiönä? Se lienee sitä että vapaa olio (vaikkapa ihminen) voi toimia niin tai näin ilman, että hänen toimintaansa pystytään etukäteen pitävästi ennustamaan. Vapaa olio voi valita yhtä hyvin A:n tai B:n, sillä valintaa ei ole ennalta määrätty.

Tässä on tietenkin kysyttävä, miten vapaus eroaa aidosta sattumasta. Ei ymmärtääkseni mitenkään? Jos on vapautta, on myös aitoa satunnaisuutta ja päinvastoin. Tässä mielessä vapaus on olemukseltaan absurdia: se ei noudata suunnitelmiamme vaan yllättää ja pistää pasmat sekaisin. Esimerkiksi Sartren ajattelussa tämä on sitä vapautta, joka myös ahdistaa: emme voi luottaa itseemme. Mutta onko se sitä vapautta, jonka puolesta on taisteltava? Absurdikolle… ehkä. Arvaamaton on kiinnostavampaa kuin ennalta-arvattava. Mutta jos tämä vapaus on ylipäätään todellista, se ei varsinaisesti vaatine puolustajaa. Ihminen joko on vapaa tai sitten ei. Mahdollisimman arvaamattomasti ja kokeellisesti voi tietenkin (ja usein myös kannattaa!) käyttäytyä, mutta metafyysistä tasoa emme kai ulotu tässä mielessä sorkkimaan.

Useimmiten, kun vapauden tai vapauksien puolesta taistellaan, on kuitenkin kysymys jostakin muusta kuin edellä kuvailemastani häilyvyydestä. Se, minkä edestä noustaan barrikadeille, onkin autonomiaa, itsemääräytyvyyttä; sitä, ettei toimiamme määritä ulkopuolinen vaan omalakinen, sisäinen taho. Autonominen olio voi kuitenkin olla epävapaa: esimerkiksi taskukello toimii oman säännönmukaisuutensa ennalta ohjaamana. Sen voi rikkoa, ja sen toimintaan voi tietysti myös vaikuttaa, mutta noin oletusarvoisesti se on autonominen yksikkö sen jälkeen kun se on vedetty. Käsitesekaannus ei taida olla pelkästään minun tai Sartren. Esimerkiksi Kantin tavoittelema, valistushankkeen täydellisesti ”vapauttama” ihminen toimii sisäistämiensä moraalilakien velvoituksen mukaan: hän on autonominen mutta lainalaisuudessaan epävapaa.

Vai?

Antti-Ristuksen salattu luonto

Näin nyt sitten lopulta Antichristin, Lars von Trierin kohutun paluun kauhugenren pariin. Minua on jo pitkään viehättänyt ohjaajan tapa tehdä elokuvaa, joka on ilmiselvästi tarkoitettu pohdittavaksi, ei pelkästään ihmeteltäväksi ja koettavaksi. Sivumennen sanottuna on myös ihmeteltävä, miksi lempparinykyohjaajani (Trierin ohella esim. David Lynch) tuntuvat olevan neuroottisesti sekaisin myös studion ulkopuolella. Kai se vain on niin, että nerokkaan, ajatteluttavan taiteen tekemiseen tarvitaan jotain aivan muuta kuin normaali (normien mukainen) tapa tarkastella asioita.

Mutta siihen Antichristiin.

Kaikki Muumit ja olemisen arvoitus -kirjansa lukeneet tajuavat varmasti paljon ennen Willem Dafoen näyttelemää terapeuttia, mistä on kysymys, kun nainen pelkää jotakin määrittelemätöntä tai nimeämätöntä. Ahdistuksessa ihminen pelkää kaikkea ja ei-mitään – vapautta, viime kädessä omaa arvaamatonta itseään. Arvaamattoman luonnon läpitunkevuus on samaa kuvottavaa, jota Sarte kuvaili Inhossa. Koska ennakoimaton on kovin kauheaa ja sietämätöntä, se yritetään saada käsitteelliseen hallintaan tai lakaista maton alle – tässä elokuvassa etäännyttävän ja analyyttisen psykoterapian keinoin.

Aikoinaan katoliseksi kääntynyt von Trier käyttää usein kristillistä symboliikkaa ja teologiaa elokuviensa materiaalina. Antikristuksessakin koko luomakunta huokaa synnytystuskissaan, ja se, mitä luonto synnyttää, on tuskaa, kidutusta ja kuolemaa. Seksuaalivietti – erityisesti naisten – on kaiken pahan alku ja juuri: synti ja synty(mä) kytkeytyvät tiukasti yhteen. Niinpä tie luonnon pahuuden voittamiseen kulkeekin seksuaalisuuden nitistämisen, tässä tapauksessa sukuelinten ruhjomisten ja silpomisten (hyi saatana, kuten apostoli Paavali asian ilmaisisi), kautta.

Jälleen kerran älykäs ja mielenkiintoinen elokuva tanskalaisohjaajalta. Ei ehkä toteutukseltaan kaikkein väkevintä von Trieriä, mutta kuitenkin.