Antti-Ristuksen salattu luonto

Näin nyt sitten lopulta Antichristin, Lars von Trierin kohutun paluun kauhugenren pariin. Minua on jo pitkään viehättänyt ohjaajan tapa tehdä elokuvaa, joka on ilmiselvästi tarkoitettu pohdittavaksi, ei pelkästään ihmeteltäväksi ja koettavaksi. Sivumennen sanottuna on myös ihmeteltävä, miksi lempparinykyohjaajani (Trierin ohella esim. David Lynch) tuntuvat olevan neuroottisesti sekaisin myös studion ulkopuolella. Kai se vain on niin, että nerokkaan, ajatteluttavan taiteen tekemiseen tarvitaan jotain aivan muuta kuin normaali (normien mukainen) tapa tarkastella asioita.

Mutta siihen Antichristiin.

Kaikki Muumit ja olemisen arvoitus -kirjansa lukeneet tajuavat varmasti paljon ennen Willem Dafoen näyttelemää terapeuttia, mistä on kysymys, kun nainen pelkää jotakin määrittelemätöntä tai nimeämätöntä. Ahdistuksessa ihminen pelkää kaikkea ja ei-mitään – vapautta, viime kädessä omaa arvaamatonta itseään. Arvaamattoman luonnon läpitunkevuus on samaa kuvottavaa, jota Sarte kuvaili Inhossa. Koska ennakoimaton on kovin kauheaa ja sietämätöntä, se yritetään saada käsitteelliseen hallintaan tai lakaista maton alle – tässä elokuvassa etäännyttävän ja analyyttisen psykoterapian keinoin.

Aikoinaan katoliseksi kääntynyt von Trier käyttää usein kristillistä symboliikkaa ja teologiaa elokuviensa materiaalina. Antikristuksessakin koko luomakunta huokaa synnytystuskissaan, ja se, mitä luonto synnyttää, on tuskaa, kidutusta ja kuolemaa. Seksuaalivietti – erityisesti naisten – on kaiken pahan alku ja juuri: synti ja synty(mä) kytkeytyvät tiukasti yhteen. Niinpä tie luonnon pahuuden voittamiseen kulkeekin seksuaalisuuden nitistämisen, tässä tapauksessa sukuelinten ruhjomisten ja silpomisten (hyi saatana, kuten apostoli Paavali asian ilmaisisi), kautta.

Jälleen kerran älykäs ja mielenkiintoinen elokuva tanskalaisohjaajalta. Ei ehkä toteutukseltaan kaikkein väkevintä von Trieriä, mutta kuitenkin.