Ajallisuudesta taas

Usein kuulee väitettävän, että aikaa on liian vähän. Vuorokaudessa pitäisi olla 25 tuntia ja viikossa 8 päivää. Usein olen ajatellut niin itsekin. Ajan vähyydestä tietenkin seuraa kiirettä ja ahdistusta: kaikkea ei ehdi, ei etenkään kaikkea, mitä haluaisi. Ajan puute on kauhistuttavimmillaan siinä, että tajuaa ihmisiän lyhyyden, kaiken päättymisen aivan liian aikaisin.

Kaikki tuo on tietenkin väärin ajateltu.

Jos vuorokaudessa olisi tunti enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?

Jos viikossa olisi päivä enemmän, kuka käyttäisi sen hyvin?

Jos ihmiselo kestäisi kymmenen vuotta nykyistään pidempään, kuka eläisi sen hyvin?

Ajan vähyys ei olekaan määrällinen vaan laadullinen puute. Meiltä puuttuu oikeanlaista aikaa; vääränlaista kyllä riittää. Tämä täytyy ymmärtää aika ajoin uudelleen ja tehdä tarvittavat johtopäätökset. Liian helposti asia pääsee unohtumaan.

Jatkotutkimusaihe: mietittävä sanojen ”laatuaika” ja ”määräaika” merkityksiä sekä suhdetta toisiinsa.

Koiruuksia

Leena Krohn vastaili Kirsi Pihan Lukupiirissä Valeikkunaa koskeviin kysymyksiin. Erääksi kysymykseksi nousi, mitä on pitänyt tapahtua henkilölle, joka harrastaa seksiä julkisella paikalla (eräs kirjan aiheista) toisten katsellessa. Kysymyksenasettelu oli psykologinen, mutta filosofisesta kirjasta puhuttaessa olisi voitu esittää myös toisenlainen kysymys: mistä doggailussa on kysymys?

Ja heti ensimmäiseksi tulee mieleen nimityksellisestikin kiinnostava tapaus: kyynikkofilosofit Krates ja Hipparkhia, joiden kerrotaan harjoittaneen sukupuoliyhteyttä julkisesti. Sana ”kyynikko” tullee kreikan koiraa merkitsevästä sanasta κύων, jolla näitä eläimellisesti käyttäytyviä viisaita ja aivan erityisesti Diogenesta pilkattiin.

Mitä dogging heille merkitsi?

Se oli irtisanoutumista ihmisyhteisöstä ja sen normien alistavuudesta. Kyynikot pitivät esikuvinaan eläimiä ja lapsia ja pyrkivät saavuttamaan mielentyyneyden itseään karaisemalla sekä harjoittelemalla riippumattomuutta muiden mielipiteistä. Yrityksenä oli päästä jonkinlaiseen henkiseen luonnontilaan, vapaaksi toisten asettamista konventioista ja ulkokultaisuudesta. Olisikohan ollut Diogenes tai ehkä Antisthenes, joka totesi myös jotakin sen suuntaista, että se, mikä on hyvää, on hyvää kaikkialla. Jos seksi kerran on hyväksyttyä ja tunnustettua toimintaa, miksi se tulisi kätkeä makuuhuoneisiin?

Myös nykyaikainen doggaaja saattaa ajatella hieman edellä mainittuun tapaan, mutta luulen, että kyse on kuitenkin jostakin muusta. Valeikkunassaan Krohn yhdistää doggailuun sadomasokismin. Voisin kuvitella, että koiruuksien harrastajat saavat julkisuudesta lisäkiihoketta. Tekemällä itsestään julkisen eläimen he masokistin tavoin esineellistävät itseään. He tekevät itsestään yleisönsä objektin, yrittävät melkoisen äärimmäisellä vapaudenilmaisulla tehdä itsestään epävapaan, jotakin, joka nimenomaan määrittyy siitä, että toiset katsovat. Kysymys on vapaudesta vapautumisesta, siis sartrelaisittain tarkasteltuna eräästä huonon uskon ilmenemistavasta (kuten on lähes kaikessa muussakin itsereflektion tuottamassa käyttäytymisessä).

Hipparchia_of_Maroneia_Villa_Farnesina

Kuvassa Hipparkhia

Hypistelykappale

Muumit ja olemisen arvoitus on tullut painosta. Niin on vakuuttavan näköinen kapistus, että uskallan olla siitä ylpeä.

muumien_kansi

Point of no return

Point of no return on muun muassa kiipeilyssä käytetty termi: joillakin reiteillä sijaitseva kohta, jonka jälkeen ei voi kääntyä takaisin, koska peruuttaminen olisi joko tavattoman vaikeaa, vaarallista tai suorastaan mahdotonta. PNR:n tuolla puolen on vain painettava eteenpäin, jos aikoo selviytyä. PNR:n kohdalla tehdään peruuttamaton päätös: kumpaan suuntaan ollaan jatkamassa?

Ihmiselämän jokainen hetki on point of no return.

Aikakäsityksistä

Tuli tässä mieleeni, että paljonkohan länsimaisen kulttuurimme voitokkuudesta (ja tuhoisuudesta) voidaan laittaa kristillisen aikakäsityksen piikkiin? Meillähän täällä lännessä maailmalla on alku ja loppu ja kaiken takana Jumalan Suunnitelma siten, että päämäärät selittävät nykytilanteen ja vasta lopputulos luo merkityksen nykyhetkelle. Kuvio toistuu pienemmässä mittakaavassa: tekemistemme arvo määräytyy tavoiteltavasta hyödystä käsin, mikä on omiaan korostamaan Heideggerin termein laskevaa ajattelua. Se taas on omiaan tekemään ihmisestä vieraantuneen, ulkoisille tavoitteille alistetun välineen.

Tuottaisiko itämaistyyppinen syklinen aikakäsitys mielekkäämmän elämän? Tai ainakin tasapainoisemman suhteessa siihen mielettömyyteen, jota maailma tursua? Korostaako se hetkeen tarttumista enemmän – ei välineenä vaan itseisarvona? Ja onko se kenties osaltaan johtanut tietynlaiseen pysähtyneisyyteen ja siihen, että päämääräorientoitunut länsimaailma on saanut valloittaa koko planeetan?

Runo elämästä ja kuolemasta

.

.

Enten, tenten, teelika menten,

Eller, teller, teelika Meller,

puh, pah, pelistä pois!

.

.