Avainsana: Rajatilanteet

Se on täytetty

44 vuoden iällä on ollut minulle ironista symboliarvoa siitä lähtien, kun taannoin julkaistiin suuri kansainvälinen tutkimus, jonka mukaan ihminen on tilastollisesti onnettomimmillaan 44-vuotiaana. Väänsin aiheesta vitsiä ja flarfia. Ja sitten se vuosi tuli.

Aluksi kaikki näytti helpolta. Oikeastaan oli ilmeistä, että elämäni oli monessa mielessä melkoisessa noususuhdanteessa. Fyysisestikin olin kovemmassa kunnossa kuin koskaan. Jos tämä on elämän paskinta aikaa, ajattelin, niin voi jumpe, mitä mahtaakaan olla edessä, kun pääsen täältä kuopan pohjalta.

Mutta sitten eräs psyykeäni jo pitkään häirinnyt pohjavirtaus kiskaisi minut pinnan alle. Ja melkein heti sen jälkeen vaimollani diagnosoitiin syöpä (homma on nyt jo hyvällä mallilla). Ongelmat kietoutuivat yhteen, ja loppusyksy ja sydäntalvi menivätkin aika, no, aika sekavasti. Olin riivattu ja olin zombie. Keskittymiskykyni romahti, lähimuisti lakkasi olemasta, työt kärsivät. Itkeskelin paljon, join tavallista enemmän. Ja semmoista.

Viime aikoina olen kuitenkin saanut itseni taas kasaan. Rästiin kerääntyneet työt alkavat olla tehdyt, kirjoittaminenkin sujuu jälleen. Ehkä voin palata bloginkin ääreen.

Rajatilanteet, vaikka niiden yhteydessä paljon arvokasta tuhoutuisikin, avaavat jotakin uutta. Ainakin silloin kun ne eivät tuhoa liian paljon. Joskus se, mikä ei tapa, vammauttaa. Huomaan erään pitkäaikaisen unelmani kuolleen. Ja toisen heränneen henkiin. Tai ehkä se olikin yksi ja sama unelma, joka käänsi minulle toisen puolensa.

Mutta tänään täytin 45. Njäh-njäh-njäh! Selvisin kuin selvisinkin!

IMG_0524

Pistetään nyt vielä henkilökohtainen kirjavuosi pakettiin. Viime vuoden merkittävimmät lukukokemukseni (ei missään järjestyksessä), olkaa hyvät:

Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen
Mark Johnson: The Meaning of the Body
Antti Salminen: Lomonosovin moottori
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1-4
Ann Radcliffe: Udolpho

Ja merkittävimmät omat kirjoitusprojektini: Situationistisen psykomaantieteen innoittama mutta laajemminkin ympäristön ja mielen suhdetta käsittelevä esseekokoelmani ”Tiloissa” sekä jungilainen scifi-romaanini ovat molemmat siinä määrin hyvässä vaiheessa, että lienevät valmiita puolentoista vuoden kuluessa. Siihen asti… pitää vain tehdä töitä.

Schrödingerin lähiomainen

Palaan aina välillä ruumillisuuden kysymykseen. Esimerkiksi siihen, ettei aivoissamme ole aluetta, joka ei olisi suoraan kytköksissä sensorimotorisiin tai motivationaalisiin alueisiin. Tämä vihjaa siihen, että ei ole olemassa kehollisuudesta puhdasta, apriorista ajattelua (apriorisia ajattelun mahdollisuuksia ilmeisesti on). Vaikkapa logiikka näyttäytyy tästä tulokulmasta empiirisenä, löydettynä tieteenä. Käsityksemme siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, perustuu pohjimmiltaan keholliselle kokemukselle ja voi muuttua uusien havaintojen myötä.

Sellainenkin wanhan ajan kaksiarvologiikan itsestäänselvyys, että vain joko A tai ei-A voi olla totta mutta molemmat eivät yhtaikaa, on kyseenalaistunut viimeistään kvanttimekaniikan ja superposition tunkeutuessa todellisien mahdollisuuksien joukkoon. Tiedättehän Schrödingerin kissan: laatikkoon pimitetyn kissan, joka on yhtaikaa elävä ja kuollut, niin kauan, kunnes laatikko avataan ja informatio pääsee vaikuttamaan ympäristöönsä? Ajatus tuntuu vanhoihin ajatuslukkiutumiin jumittuneesta ihmisestä pöhköltä: tokihan kissa on joko kuollut tai elävä. Me vain emme tiedä vielä, kumpaa!

Superpositiolla on kuitenkin aivan arkisia ilmentymiä. Me emme aina elä joko-tai-maailmassa, vaan toisinaan yhtä lailla sekä-että-todellisuudessa.

Ottakaamme esimerkki. Sain hiljattain tiedon lähiomaiseni vakavasta sairaudesta. Ymmärsin, että hän voisi aivan lähiaikoina kuolla – tai jäädä henkiin.

Eräs tilanteen hahmottamista määrittävä tekijä oli tämä: Inhimillinen tietoisuus ei koe ainoastaan nykyhetkeä. Intentionaalisina olentoina me elämme jo nyt mahdollisia tulevaisuuksiamme. Tulevaisuus on aina läsnä tässä hetkessä.

Emme voineet ottaa asennetta, jota ystävät ja sukulaiset yrittivät tarjota: ”Hoidot ovat hyviä. Ei hän kuole. Teidän ei pidä yhtään ajatella, että hän kuolisi.”

Hallussamme olleiden tietojen mukaan omaiseni kuolema oli nimittäin varsin todennäköistä. Tietenkin meidän oli ajateltava, että hän kuolisi. Asia oli myös elettävä käytännössä. Sanottava kaikki, mitä sanoa pitää. Elää, niin kuin olisi elettävä, jos kuolema olisi varmaa. Koska jälkikäteen se olisi myöhäistä. Samaan aikaan elimme myös toista tulevaisuutta, sitä, jossa elämme yhdessä vielä pitkään.

Ei ollut ainoastaan mahdollista vaan myös tärkeää elää superpositiossa, kahdessa toisilleen vastakkaisessa todellisuudessa yhtä aikaa. Schrödingerin kissa on elävää inhimillistä todellisuutta.