Avainsana: Talous

En mielelläni osta sieniä

Olen joskus törmännyt näkemykseen, jonka mukaan itse-tekeminen on suomalaisen kansanluonteen erityispiirre, joka erottaa meidät muusta eurooppalaisesta kulttuurista. Tanskalainen osaa tilata kotiinsa siivoojan tai ikkunanpesijän ja vaihdattaa autonsa renkaat ammattilaisella, kun taas suomalainen haluaa useimmiten hoitaa nämä asiat ihan itse. Me emme ole täysin kehittynyt palvelusyhteiskunta vaan jotakin aivan muuta.

Kesällä Georg Simmelin esseitä lukiessani oivalsin, että ehkäpä kysymys ei olekaan kansanluonteen erityispiirteestä vaan muuta Eurooppaa myöhemmin tapahtuneesta kaupungistumisesta.

Kaupungistuminen on – mihin sanan etymologiakin vihjaa – kaupallistumista, ihmisten massoittumista kauppapaikoille, joissa raha määrittää kanssakäymistä aivan toisella tavalla kuin perinteisessä agraaritaloudessa. Esineet on irrotettu tekijöistään ja välittäjistään. Rahatalouden ohjaamassa kaupungissa on vapauksia ja valinnanvaraa, mutta sitoumukset höllempiä. Tämä on omiaan heikentämään ja hävittämään merkityksiä.

Valtaosa kohtaamistamme kanssaihmisistä muuttuu yhdentekeviksi ja vaihdettaviksi, pisaroiksi valtameressä. Naapuruus ei ole meille samaa kuin jollekulle pakaalaiselle. Ei myöskään sukulaisuus. Juuri kaupungistumisen myötä olemme unohtaneet, mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin käly, nato ja lanko. (Ei tarvitse tulla kertomaan. Tarvitsen noita ilmauksia vasta, jos joskus kirjoitan historiallisen romaanin.)  Muutos ulottuu jopa kaupankäyntiin sinänsä: Espoolaisen marketin henkilökunta ei merkitse minulle likimainkaan samaa kuin kyläkauppias merkitsi torittulaisille muutama vuosikymmen sitten.

Ainoastaan ihmisten merkitykset eivät hälvene, vaan sama käy myös tavaralle. Kaupat ovat pullollaan ja ostetut tuotteet ovat nopeasti korvattavissa uusilla.

Itse tekeminen onkin eräänlainen särö kaupungin logiikassa. Se on hyödykkeen kiinnittämistä tekijäänsä. Se sitoo esineeseen (tai puhtaisiin ikkunoihin) merkityksiä, joita anonyymi kaupankäynti ei pysty myymään. Kirsti Kuroselta muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani villasukat ovat minulle tärkeämmät kuin yhdetkään niistä huipputeknisistä villasukista, joita olen ostanut – tai minulle on ostettu – retkeilykaupoista. Myös tavaroiden korjaaminen kasvattaa niiden merkitystä. Vaimoni paikkaamat housut sekä itse parsimani villapaita ja pipo ovat lajeissaan omimpani (paidan merkitystä lisää erityisesti, että perin sen isäni jäämistöstä).

En mielelläni osta sieniä. Kaupasta ostetut sienet ja marjat ovat – vaikka päältä päin katsottuna aivan samanlaisia kuin itse kerätyt – bulkkitavaraa. Itse kerättyjen arvoa kasvattavat mm. rajoitettu saatavuus ja niiden eteen nähty vaiva, mutta ennen kaikkea tekijän osallisuus. Fyysisesti samanlaisia, ontologisesti erilaisia.

Kiipeily spektaakkelina, osa 3

(Jatkoa edelliseen osaan.)

 

Chamonix oli jo 1700-luvulla merkittävä turistikohde. Euroopan korkeimman vuoren houkuttelemat aristokraatit ja muut ottivat tavakseen palkata paikallisia oppaikseen massiivin rinteille ja jäätiköille. Yksi säännöllisistä vierailijoista oli geneveläinen Horace-Bénédict de Saussure, jonka lupaama rahapalkkio oli yhtenä kannusteena Mont Blancin ensinousulla vuonna 1786. Ammattimaiseksi opastoiminta Chamonix’n opastoiminta muuttui 1800-luvun alkupuolella. Compagnie des guides de Chamonix perustettiin vuonna 1821.

Suomalainen lähestymistapa kiipeilyyn on ollut hieman samanlainen kuin ikkunoiden pesuun: asiat tehdään itse eikä ostopalveluin. Opasvetoiseen nousuun saatetaan suhtautua hieman alentuvasti ja kysyä, onko vuorelle kiivennyt asiakas itse vaiko sittenkin se opas, joka on opiskellut reitin, tuntee olosuhteet, tekee pääkökset ja kantaa vastuun. Opastoimintaa kritisoidaan usein myös siitä, että oppaiden vetäminä ihmisiä päätyy paikkoihin, joita he eivät itse ymmärrä, ja joissa he eivät kykene huolehtimaan itsestään, minkä arvellaan lisäävän onnettomuuksia jne.

Jälkimmäinen – vääriä ihmisiä liian vaarallisissa paikoissa – kritiikki ei ilmeisestikään pidä paikkansa. Olen itse aloittanut harrastukseni ilman opasta paikassa, jossa en yllättävän ongelmatilanteen sattuessa olisi kyennyt huolehtimaan itsestäni. Olen vuosien mittaan nähnyt vuorilla uskomattomia omatoimiräpeltäjiä jotka olisivat nimenomaan kuuluneet oppaan matkaan. Osaavan reissukumppanin kanssahan voi vieläpä oppia jotakin. Olen myös törmännyt väitteeseen, jonka mukaan Everestille kiipeäjien suhteellinen kuolleisuus on melkoisesti pienentynyt retkikuntien kaupallistuessa.

Ensimmäinen kritiikki osuu, mikäli kiipeileminen nähdään kilpaurheiluna ja suorittamisena – ja kyllä, ainahan me jollakin tavoin kilpailemme, minne ikinä menemmekin. Mikäli kiipeily sen sijaan on sitä romantisoitua pyyteetöntä itsensä voittamista, vapauden kokemuksia ja hienoja luontoelämyksiä, ei asialla luulisi olevan kovin paljon väliä. Opastetun turistin ylenkatsominen saattaa päin vastoin viedä elämykseltä sen arvon, mikä sille kuuluisi, ja alistaa sen juuri sille sosiaaliselle kilpailu- ja vertailumentaliteetille, jota vuorille kenties paetaan.

On myös huomattava, että monet historialliset ja arvostetutkin nousut on suoritettu oppaan tai oppaiden seurassa. Näin oli jo alppikiipeilyn kultaisella kaudella, jolloin useimmat alppien huiput valloitettiin ensimmäistä kertaa. Kauden päätti kuuluisa kilpajuoksu Matterhornin huipulle: kummallakin puolella työskenteli oppaita, ja erään lukemani – tosin fiktionalisoidun – kuvauksen perusteella kilpailua siivitti kaiken muun lisäksi ymmärrys siitä, että reitin löytäminen ohjaisi jatkossa myös turistivirtoja joko Italiaan tai Sveitsiin. Ja eikö Everestin ensinousukin ollut loppujen lopuksi nimenomaan opastettu nousu? Tenzing Norgay oli käynyt tutustumassa vuoreen ja nousureittiin useita kertoja aikaisemmin ja nosti palkkaa tehtävistään retkikunnan sirdarina. Kun nostamme Gaston Rébuffat’n ja Lionel Terrayn kaltaisia hahmoja romantisoivan mielemme jalustoille, on syytä muistaa, että he olivat, paitsi vuorten suuria rakastajia, myös kovia ammattilaisia.

Ja kyllä Suomi-kiipeilyynkin muutakin mahtuu kuin ITE-kapuilua. Suomalaisen kiipeilyn lähtölaukauskin, Matti A. Jokisen nousu Matterhornille 1954 tapahtui oppaan kanssa. Samaten suuren yleisön hyvin tuntema Veikkka Gustafsson nousi ensimmäisenä suomalaisena Everestin huipulle osana kaupallista retkikuntaa.

Kaikkein eniten meitä vuorille vetävät… edulliset lennot. Se tosiseikka, että meillä on varaa ja aikaa.  Ja kun päädymme suosituimpiin kohteisiimme, meitä odottavat valmiit majoituspalvelut, ja hiihtohissit. Me emme ehkä palkkaa opasta matkaan mutta ostamme topokirjan kaupasta – sen kaiken muun välineistön lisäksi, johon olemme jo käyttäneet tuhansia euroja. Vuoret ja kiipeily on myyty meille jo ennen kuin tajusimme, että olimme ostamassa. ”Escaping the System” tapahtuu vain mielikuvituksessamme. Todellisuudessa Systeemi vain ulkoiluttaa meitä.

Pullaa ja rusinaa

On kivaa, kun rajat ovat avoimia. Ulkomailla asuu erilaisista syistä n. 250 000 Suomen kansalaista.

On kamalaa, että rajat ovat avoimia. Vuonna 2007 Suomessa asui pysyvästi jo n. 133 000 ulkomaalaista.

On kivaa, kun kehitysmaista voidaan tuoda lähes ilmaista ruokaa, rehua, elektroniikkaa ja tekstiilejä.

Olisi kamalaa, jos sinne jonnekin ruvettaisiin antamaan edes kohtuullisia määriä kehitysapua.

Kaikkein kamalinta on, että sieltä tulee ihmisiä ruoan ja vaatteiden tai turvallisuuden perässä tänne.

Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi ne vievät kaikki työpaikat ja naiset.
Mutta tiedättekö mitä? Jonkun nekin hommat täytyy hoitaa.

* * *

On totta, että maahan- ja maastamuuttoon liittyy kaikenlaista ongelmallista. Sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin on aina vaikeaa – toisille toki vaikeampaa kuin toisille. Siirtolaisen arvomaailman ja isäntämaan arvomaailman välit ovat väistämättä jännitteisiä. Ne ovat sitä silloinkin, kun suomalainen muuttaa Keski-Eurooppaan tai päin vastoin.

Me emme kuitenkaan ole paikallisia, maamme rajojen sisällä pysytteleviä toimijoita, emmekä me ole irrallisia kaikesta muusta maailmasta. On pelkkä illuusio, että me suomalaiset täällä pärjäilemme itseksemme ja hoitelemme vain omia ongelmiamme, sillä samaan aikaan me olemme toisten ongelmia ja hyödymme toisten ongelmista. Suomalaiset sijoittavat, liikkuvat ja vaikuttavat kaikkialla ja kaikkialle. Suomalaisyritykset hallinnoivat metsää Etelä-Amerikassa ja Indonesiassa (tai missä se nyt olikaan). Meidän hiilidioksidipäästömme näkyvät kaikkialla maailmassa. Meidän lentomatkamme tärvelevät otsonia, minne ikinä menemmekään.

Valtiomme on koko maailma.

Olemme tämän valtion vapaita kansalaisia samalla tavalla kuin Ateenan vapaat miehet aikoinaan: elämänmuotomme perustuu orjatyölle. Aineellinen kulutustasomme, se, mitä jotkut pitävät hyvinvointina, on täysin siitä riippuvaista, että joku jossain lämpimämmässä ilmanalassa viljelee meille sen sijaan, että viljelisi itselleen tai niille, jotka siinä naapurissa kärsivät aliravitsemuksesta. Joku toinen ompelee vaatteitamme 14-tuntia päivässä parin taalan palkalla, tekee vaikkapa kymmenet lenkkarit päivässä kykenemättä ikinä astamaan niistä itselleen edes yhtä paria.

Muinaisessa Ateenassa orja ei ollut kansalainen eikä täysi ihminen, eikä sillä siksi ollut ihmisoikeuksiakaan kuten oikeutta elämään, turvallisuuteen tai perheeseen. (Nämä olivat isännän erikseen myöntämiä etuisuuksia.) Tällaisena moni haluaa edelleen pitää tilanteen.

On kuitenkin yksi merkittävä asia, joka erottaa meidät antiikin vapaista miehistä: he joutuivat kohtaamaan orjansa päivittäin.

* * *

Kuinkahan moni meistä kannattaisi eteläafrikkalaisen systeemin tuomista Suomeen, sellaisen, jossa rikkaat ihmiset asuisivat muurein ympäröidyillä, vartioiduilla asuinalueillaan, joihin ulkopuolisilla ei ole asiaa? Jossa eiralaiset kävisivät omissa vartioiduissa ostoskeskuksissaan, joihin itähelsinkiläisten ja kalliolaisten pääsy estettäisiin?

Ei ehkä kovin moni?

Miksi niin kovin moni kuitenkin toivoo samanlaista järjestelmää, jos ”eiralaisten” tilalle asetetaan ”suomalaiset” ja ”itähelsinkiläisten” tilalle ”ulkomaalaiset”?

* * *

Ymmärrän kyllä, että kaikesta – kuten nyt vaikka globalisaatiosta – halutaan erotella rusinat ja kuoria kermat päältä, mutta tiedättekö mitä? Herkkupalojen poimiminen ruoan seasta on hemmotellun pikkukakaran touhua.

Mitä tekisi vastuullinen aikuinen?

Yrittäisi varmaan kokata paremmin. Koko ihmiskunnalle.

Freakonomics

Taloustieteilijä Steven D. Levittin ja toimittaja Stephen J. Dubnerin Freakonomics on vetävää luettavaa. Tilastolliset menetelmät työkalunaan Levitt on tutkinut yhtä sun toista kysymystä ja selvittelee niitä sitten Dubnerin kanssa suurelle yleisölle.

Levitt asemoituu hieman humanistiseen syrjään siitä, miten taloustiede helposti näin maallikkopiireissä hahmotetaan. Kokoomus-tyyppisessä talouspuheessahan kannustimilla tavallisesti tarkoitetaan vain ja ainoastaan rahaa. Freakonomicsin kirjoittajat näkevät kannustimet laajemmin: on myös moraalisia ja sosiaalisia kannustimia, jotka ovat usein paljon voimakkaampiakin kuin materiaaliset. Tämä on kirjan tärkein teema, jota tekisi mieli painottaa poliitikoillemme hiukan. Etteivät olisi ihan niin pihalla kaikesta, kuin mitä usein näyttävät olevan.

Tieteellisesti tarkasteltuna Levitt ja Dubner eivät tee sen paremmin metodisesti kuin lähtökohdiltaankaan mitään järin erityistä. Heidän tekemisensä ovat hyvää tavaraa juuri siksi kuin tieteen popularisointi aina on: valottaa maailmaa, paljastaa sen, miten ilmiöt toimivat.

Osa kirjan väitteistä raapii nieltäessä kurkkua. Lisäksi teoksen sisältö käsittelee ennen kaikkea Yhdysvaltoja, ja siksi useimpien tapauskertomusten relevanssi meille on varsin pieni. Aiheet ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja kirjoittajien kyky kertoa tarinoita mitä mainioin.

Freakonomics (vuoden 2006 laajennettu painos) vastailee esimerkiksi tämän tapaisiin kysymyksiin: Miksi provikkapalkkiolla toimivien kiinteistövälittäjien ei kannata myydä asiakkaidensa taloja parhaalla mahdollisella hinnalla? Miten sumopainissa huijataan? Miten opetuslastensa koetuloksia parantelevat opettajat saadaan kiinni? Miksi kotoa äänestämisen mahdollistaminen saattaakin yllättäen pienentää äänestysaktiviteettia? Miten kasvattajan pyrkimykset vaikuttavat lasten koulumenestykseen? Ja niin edelleen.

Yksi teoksen mielenkiintoisimpia nippelitietoja oli itsepalvelupohjalta toimivan välipalakauppiaan havainto, että epärehellisyys on tavallisempaa yritysten johtoportaassa kuin alemmilla tasoilla.

.

Levitt: ”I am the first to admit that if all economists were like me, the field would probably be a disaster.”

Minä: ”But it is. It is.

Kappas. Kuvahakua tehdessäni huomaan, että kirja on julkaistu suomeksikin. Täytyy kyllä ihmetellä normaalihintaa, jolla esim. Yrityskirjat teosta myy. Kaikelle kansalle suunnattu pop-kirja, josta pyydetään 34,50 euroa. Ilmeisesti bisnesalan toimijoita on helpompi vedättää kaupoissa kuin muuta kansaa? Muuthan ostavat kirjan hintaan 14,90.

Kuluttajan hommissa

Jotkut talouselämän esittämät ehdotukset saavat minut mietteliääksi ja tunnustamaan, etten ymmärrä tätä nykyistä markkinatalouttamme ollenkaan.

Viime keväänä esimerkiksi Helsingin sanomat lähestyi minua mainiolla tarjouksella: maksamalla 50 senttiä lisää kuukaudessa sain viikonlopputilaukseni laajennettua jokapäiväiseksi. Toki vain rajalliseksi kolmen kuukauden ajaksi.

Äsken tartuin vielä edullisempaan tarjoukseen: maksamalla viisi euroa vähemmän sain viikonlopputilauksen muutettua jokapäiväiseksi. (Yhdeksi kuukaudeksi tosin vain.)

Olen myös kokeiluluonteisesti liittynyt kirjakerhojen tavoin toimiviin kalsari- ja askartelukerhoihin. Ensimmäiset näytepaketit sain ilmaiseksi, ja toisin kuin kirjakerhoissa ennen vanhaan, ei tutustuminen sitonut mihinkään. Kalsarikerhosta, samoin kuin askarteluvälinekerhosta sai erota välittömästi.

Mihin noiden bisnesten voittosuunnitelmat oikein perustuvat? Siihen, että joku ihan oikeasti mieluummin tilaisi kuukauden kalsarit kuin käväisisi valitsemassa itse? Tai että haluaisin jonkun muun valitsevan, mitä askartelutarvikkeita lapsemme tässä kuussa tarvitsee? Really? Tai että tässä iässä, tällä hesarihistorialla kehittäisin riippuvuussuhteen joka-aamuisiin uutisiin?

Edellä esitetyt markkinointimenetelmät, samoin kuin internetissä ilmaiseksi jaettavat mutta takuulla resursseja nielleet palvelut, ehdottavat vienosti jotakin seuraavanlaista: asiakkaan tehtävä on ainoastaan kuluttaa.

Aika pitkään kuvittelin, että yrityksen näkökulmasta kuluttajan tehtävä on maksaa rahaa. Mutta entäpä, jos ensisijainen tehtäväni Sanoma-WSOY:n kuluttajana onkin osoittaa, että lehteä tilataan paljon, joten siinä kannattaa mainostaa? Ehkä kalsarikerhon kokeilijoiden tehtävä onkin vain näyttää, että kyllä näitä kalsareita menee.

Kuinka suuressa määrin me kuluttajat olemme pelkkiä tilastoyksiköitä, joiden avulla nyhdetään raha (tai jotain muuta) jostakin aivan toisaalta? Kuinka suuri osa nykytaloudesta onkin pelkkää fantasiataloutta, jonka kosketuskohdat todellisuuteen ovat olemattomia tahi aika kummallisia? Onko sitten mikään ihme, että pörssit välillä vähän romahtelevat? Vai osaako joku ehkä selittää kaiken parhain päin?