Menneisyyden maisema

Peter Englundin historialliset esseet ovat olleet pysyvä ilon aiheeni miltei kymmenen vuoden ajan. Lukemani pitkät tekstit (Pultava ja Kuningatar Kristiina) eivät ole tehneet aivan yhtä suurta vaikutusta kuin lyhyempien kirjoitusten kokoelmat Hiljaisuuden historia, Kirjeitä nollapisteestä sekä vasta lukemani Menneisyyden maisema.

Ensinnäkin Englund on loistava kertoja. Hänen toisinaan inhorealistiset kuvauksensa menneisyyden olosuhteista, toiminta- ja ajattelutavoista ja tapahtumista ovat runsaine yksityiskohtineen jotakin, mitä lukee kuin parasta romaanitekstiä. Tämä on ainakin osin suoraa seurausta siitä, että Englund ei lähesty historiaa suurista kuvioista käsin vaan kuvaa sitä, mikä on ollut tavallisten ihmisten nähtävissä. Mikrohistoria vie elettyyn todellisuuteen. Samalla hän paljastaa usein jotakin, mitä ei useinkaan ole tullut ajatelleeksi, mutta jota olisi pitänyt ajatella. Otetaanpa esimerkkikohtaus Ruotsinsalmen taistelusta Haminan edustalta. Tätä eivät merirosvoelokuvat kerro:

Aluksilla oli valmistauduttu taisteluun jo edellisenä iltana. Kaikki mikä oli miehistön tiellä taistelun aikana tai voisi lisätä venäläisten tulituksen sirpalevaikutusta oli kannettu syrjään. Tulipalojen sammuttamiseen oli valmistauduttu, ja kannen yläpuolelle oli pingotettu isoja verkkoja miehistön suojaksi, jos mastonkappaleita putoilisi vihollisen tulituksessa. Ammukset oli kannettu valmiiksi ruumasta, ja tykit oli ladattu. Miehistö oli käynyt ennalta määrättyihin asemiinsa; tykkimiehet nukkuivat järeiden aseidensa vieressä. Isoimmissa laivoissa sidontahuoneet oli laitettu valmiiksi haavoittuneita varten. Kansille oli myös levitetty hiekkaa, jotta miehet eivät liukastuisi vereen. (s. 44, Ruotsinsalmen taistelu. Kokoelman ja tekstinäytteiden suomentaja: Kari Koski, mahdolliset typot minun)

Parasta Englundin esseissä on kuitenkin se, miten ne valottavat ihmisluontoa, esittävät kysymyksiä ja avaavat uusia näkökulmia. Moni sellainen, mitä helposti luulee nykyajan hömpötykseksi, onkin jotain paljon vanhempaa ja luultavasti syvemmällä kuin osaamme arvata. Kuten nyt vaikka epäautenttinen oleminen ja tekeminen:

Siellä kasvaa vieläkin kirsikoita. Eräänä päivänä 1980-luvun lopulla seisoin Ukrainan toukokuisessa helteessä ja maistelin pieniä vihreitä marjoja. Kävi ilmi, että ne olivat hyvin happamia. Vappuaattona 280 vuotta minua aiemmin eräs toinenkin ruotsalainen, 32-vuotias arbogalainen vänrikki nimeltä Robert Petré, oli seissyt tässä syömässä marjoja ”jotta voisin sanoa syöneeni kirsikoita huhtikuun viimeisenä päivänä”, niin kuin hän kirjoitti päiväkirjaansa. (s. 80, Vierailu Pultavassa)

Ehkäpä downshiftauskaan ei olisi niin tavatonta, ellei meitä olisi ensin vuosisatojen ajan kasvatettu ajattelemaan toisin. Muutama sata vuotta sitten näytti erilaiselta:

Monikin seikka viittaa siihen, että moderni tyytymättömyys sai alkunsa kapitalismin kehittyessä. Kapitalismin syntyä jarrutti merkittävästi se, että markkinat olivat liian pienet. Palkansaajien määrä oli kylläkin kasvussa, ja heidän toimeentulonsa riippui kokonaan markkinoista; heistä olisi voinut muodostua merkittävät suurmarkkinat. Ongelmana oli vain se, että heidän ajattelunsa oli suoraan esiteolliselta ajalta. Tämä tuotti ilmiön, josta taloustieteilijät käyttävät nimitystä ”the backward bending curve of labor supply” – työvoiman tarjonnan taaksepäin kallistuva käyrä. Varhaismodernin ajan palkkatyöläiset eivät nimittäin ymmärtäneet arvostaa jatkuvasti kasvavaa aineellista hyvinvointia. He työskentelivät sen verran kuin tarvittiin elämän perustarpeiden tyydyttämiseen, ja sitten he ottivat vain vapaata. Se oli vanha ja tunnettu ilmiö koko Euroopassa. Musta surma oli synnyttänyt vakavan työvoimapulan, jonka takia palkat kääntyivät 1400-luvulla jyrkkään nousuun. Työläiset reagoivat tähän tekemällä yhä vähemmän työtä. (s. 226, Tyytymättömyydestä ja muista historiallisista tunteista)

Oival(lut)tavia herkkupaloja on kirjan sivuilla tiheässä. Jos David Foster Wallacen hiljattain suomennettu kokoelma ei vastannutkaan käsitystäni hyvästä esseistiikasta, Englundin kokoelma kyllä vastaa, ja aiemman kokemukseni perusteella jätti taas pysyviä jälkiä.

Menneisyyden maisema jakautuu karkeasti kahteen puoliskoon: sotahistoriaan ja kaikkeen muuhun. Kaiken muun puolisko lähestyy aiheidensa puolesta (myöhemmin kirjoitettua mutta aiemmin suomennettua) Hiljaisuuden historiaa: omat lukunsa ovat saaneet muiden muassa lika ja löyhkä, pelko, aika sekä viktoriaaninen seksuaalisuus (seksiaiheisia esseitä kirjassa on peräti kolme, mutta ei siitä sen enempää).

Niin, ja varmasti kaikki te haluatte tietää, miten 1600-luvun ihmiset ymmärsivät Jan Steenin maalauksen tytöstä, joka syö ostereita.

girl-eating-oysters-1660

Historian tulkinnasta

Espoossa, holokaustin muistopäivänä 19.4.2012

Hännikäisen ja Melenderin Liberalismin petoksen viimeinen luku muun muassa varoittelee anakronistisen historiatulkinnan vaaroista: ”[M]enneisyyden ihmiset ovat toimineet silloisten arvojen ja olosuhteiden puitteissa, eivät nykyisten.” Historian tulkitseminen nykyisten tietojemme mukaan on kirjoittajien mielestä virhe, jälkiviisautta.

Liberalismin petoksen tarjoama historian lukuohje on asiallisesti perusteltu: Meidän on turha häpeillen kauhistella Arvo Ylpön, Georg Henrik von Wrightin tai Jean Sibeliuksen natsisympatioita. He olivat aikansa ihmisiä. Tämä on totta ja kohtuullista.

Liberalismin petoksen tarjoamassa lukuohjeessa on vain yksi vika. Se ei yksinään riitä. Se suhtautuu historiaan kuin hämmästeltävään jännittävään tarinaan, jota luetaan uteliaisuudesta. Sellaisena historia on kuitenkin pelkkä arvoton tapahtumaketjujen kokoelma. Jos sen sijaan haluamme oppia historiasta jotakin, tarvitsemme rinnalle myös ja nimenomaan anakronistisen lukutavan – jälkiviisauden perspektiivin. Voimme tajuta, että jos Ylppö ja von Wrightkin olivat alttiita aikansa hengelle, me olemme sitä itse nyt. Meistä useimmat olisivat 30-luvun Saksassa olleet natseja, minä todennäköisesti muiden mukana. Tämän lisäksi voimme yrittää hahmottaa, millaiset kehityskulut ja ajattelutavat johtivat natsismin väkivaltaiseen pimeyteen. Onko samanlaisia tendenssejä nähtävissä omassa ajassamme? Jos on, niitä kannattaa kenties vastustaa. Vain historian jälkiviisas luenta voi – toivottavasti – auttaa meitä toistamasta samoja virheitä uudelleen.

Sitaatti keskiviikon kohennukseksi

”Lannan lapioimisesta oli vain pieni askel uusien tarpeiden luomiseen.”

(J. Laajarinne: Suomen kansan historia, osa 3: Vuodet 1950-2000, s. 569)

 

 

Moottoriurheilun raunioilla

Alkoi jo hämärtää, kun pitkän bussimatkan päätteeksi saavuimme Keimolaan. Tarkoituksenamme oli kirjoittaa ja nauhoittaa kolmas runo psykomaantieteelliseen Seitsemän ilmansuuntaa -teokseemme.

Se on tässä, ymmärsimme heti, kun osuimme pitkälle, melkein umpeen kasvaneelle asfalttisuoralle. Leveä autorata on 30 vuodessa muuttunut poluksi. Valtava aukea moottoriurheilukeskus on metsittynyt, ja villi kasvillisuus on lopulta peittämässä myös asfaltoidut ajoradat. Paikka näyttää kovin erilaiselta kuin Risto Jarvan hienossa Bensaa suonissa -elokuvassa.

On sykähdyttävää ja riemullista kokea omin aistein, miten ihmisen ja pärinän väistyessä tilalle rönsyää elämä. Mitään muuta ei tarvita kuin häiritsevän toiminnan keskeyttäminen. Kuvittelen mielessäni, miltä Helsingin keskusta ja kotilähiöni aikanaan näyttävät, kun moottorit niissä ovat vaienneet ja ihmiset jonkin kissaflunssan seurauksena kadonneet: paremmalta, levollisemmalta.

Teräs ruostuu, betoni rapautuu.

Elämä voittaa!

Ajan armoille hylätyissä ihmisrakenteissa menneisyys on paljon elävämpänä läsnä kuin niissä, joita vaalitaan ja suojellaan. Suomenlinnan ja  Senaatintorin tienoot esimerkiksi ovat paikkoja, joissa historia on hautautunut niihin aktiviteetteihin, joita paikoilla yhä harjoitetaan. Suomenlinnasta on tullut ”nähtävyys”, Senaatintori taas on muuten vain osa modernia kaupunkia. Niistä puuttuu se hiljaisuus, vaikeneminen, joka puhuttelee aina enemmän kuin kymmenen puheliasta turistiopasta. käytössä olevat kohteet eivät oikeastaan lainkaan puhu. Ne höpöttävät. Rauniot sen sijaan kertovat menneistä ajoista.

Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti.