Alkoi jo hämärtää, kun pitkän bussimatkan päätteeksi saavuimme Keimolaan. Tarkoituksenamme oli kirjoittaa ja nauhoittaa kolmas runo psykomaantieteelliseen Seitsemän ilmansuuntaa -teokseemme.
Se on tässä, ymmärsimme heti, kun osuimme pitkälle, melkein umpeen kasvaneelle asfalttisuoralle. Leveä autorata on 30 vuodessa muuttunut poluksi. Valtava aukea moottoriurheilukeskus on metsittynyt, ja villi kasvillisuus on lopulta peittämässä myös asfaltoidut ajoradat. Paikka näyttää kovin erilaiselta kuin Risto Jarvan hienossa Bensaa suonissa -elokuvassa.
On sykähdyttävää ja riemullista kokea omin aistein, miten ihmisen ja pärinän väistyessä tilalle rönsyää elämä. Mitään muuta ei tarvita kuin häiritsevän toiminnan keskeyttäminen. Kuvittelen mielessäni, miltä Helsingin keskusta ja kotilähiöni aikanaan näyttävät, kun moottorit niissä ovat vaienneet ja ihmiset jonkin kissaflunssan seurauksena kadonneet: paremmalta, levollisemmalta.
Teräs ruostuu, betoni rapautuu.
Elämä voittaa!
Ajan armoille hylätyissä ihmisrakenteissa menneisyys on paljon elävämpänä läsnä kuin niissä, joita vaalitaan ja suojellaan. Suomenlinnan ja Senaatintorin tienoot esimerkiksi ovat paikkoja, joissa historia on hautautunut niihin aktiviteetteihin, joita paikoilla yhä harjoitetaan. Suomenlinnasta on tullut ”nähtävyys”, Senaatintori taas on muuten vain osa modernia kaupunkia. Niistä puuttuu se hiljaisuus, vaikeneminen, joka puhuttelee aina enemmän kuin kymmenen puheliasta turistiopasta. käytössä olevat kohteet eivät oikeastaan lainkaan puhu. Ne höpöttävät. Rauniot sen sijaan kertovat menneistä ajoista.
Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti.
Jukka Laajarinne 