Minuus sepitteenä

Narratiivisessa psykologiassa ihmisen minuus ymmärretään tarinankerronnan tuotteena. Ihminen kertoo tarinaansa kuten kirjailija kirjoittaa teostaan: valikoiden. Minulle tapahtuu ja teen vähän kaikenlaisia asioita, mutta minäkuvaani poimin tiettyjä teemoja ja tapahtumia, sivuutan ja unohdan toisia. Samalla tavalla muodostan käsityksiä lähimmäisistäni ja myös isommista asioista (narratiivi on käsitteenä skeeman ja paradigman sukulainen). Narratiivisen terapian perusajatus on, että tarinat voivat olla latteita ja huonoja ja sellaisina heikentää ihmisen elämänlaatua. Samasta elämästä voidaan toisin valikoimalla kertoa toisenlaisia tarinoita: synkkä luuseri voi oppia näkemään itsensä ja mahdollisuutensa toisin, juonenkäänteet saavat uusia merkityksiä ja selityksiä.

Kenties mielenkiintoisinta narratiivisessa ajattelussa on sen yhteensopivuus ajanmukaisen aivotutkimuksen kanssa. Kun ihmisen aivoissa ärsytetään sähköisesti tiettyä paikkaa tietyllä tavalla, hän koukistaa sormeaan. Kun koehenkilöltä sitten kysytään, miltä tuntui, hän vastaa itse päättäneensä koukistaa sormea. Tämä itse kuulostaa tässä sepitteeltä, jälkikäteen kyhätyltä selitykseltä toiminnalle. On myös ihmisiä, joiden aivokurkiainen on vaurioitunut, niin että aivopuoliskojen välinen kommunikointi on hyvin vähäistä. Kun tällaisen ihmisen toiseen korvaan kuiskataan ohje: ”Nouse ylös ja mene käytävälle”, ja hän toimii ohjeen mukaisesti, voidaan toiselle aivopuoliskolle esittää seuraavaksi kysymys: ”Miksi nousit?” Toimintaohjeelta paitsioon jäänyt osa aivoista ei jää sanattomaksi vaan vastaa: ”Tuli jano, ja ajattelin käydä tuolla limsa-automaatilla.”

Dementikkojen tapa selittää tekemisiään on myös monelle tuttu ilmiö. Kysymys ei näytä olevan siitä, että dementikko valehtelee toisille, jotta voisi näyttää täyspäiseltä. Hänen minuuttaan sepittävät mielen osaset vain toimivat edelleen, vaikka koherentin kertomuksen rakentaminen alkaa olla jo melko mahdotonta. Dementikko taistelee oman olemassaolonsa puolesta mielen hajoamista vastaan. Tarinan puolesta tekojen irrallisuutta vastaan. Samaa teemme me hyvämuistisetkin. Tarinan sepitteellisyys tulee meilläkin esiin siellä, minne muisti ei kanna tarkasti – vaikkapa kun eri ihmiset alkavat kinata siitä, mitä sinä tiettynä kesäiltana vuonna 1998 tapahtuikaan.

Kun dissosiaatiohäiriöinen kokee mielensä pirstoutuvan, tai kun postmodernistilta hajoaa subjekti, tai kun Sartre ei saa kiinni itseään tai kun buddhisti väittää minuuden olevan harhaista fiktiota, he vaikuttavat kokevan tai puhuvan asioista niiden oikeilla nimillä. Minuus ei ole peruskokemuksemme, vaan se rakennetaan ja sepitetään sirpaleisesta aineistosta valikoiden.

Kosmologian professorin uskonnottomuudentunnustus

Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on hieno ja puhutteleva teos. Mutta aloitetaan miinuksista:

Uskontoa Enqvist ei ymmärrä ja tunnustaakin tämän suoraan. Uskonnollisten käytäntöjen kuvaus kirjassa jääkin yksipuoliseksi: uskonnollisuuden negatiiviset piirteet ilmaistaan selkeästi ja enemmän tai vähemmän ohimennen todetaan, että hyviäkin puolia uskontomeemeissä saattaa olla. Uskonnollisuutta verrataan muun muassa skitsofreniaan ja virussairauksiin. Tässä kaikessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta valitut vertaukset ja käytännön esimerkit näyttävät hienoisesti ristiriitaisilta sen neutraliteetin kanssa, jota Enqvist monin paikoin näyttelee. ”Mä en vaan tajua” -puhe näyttää enemmän retoriselta taktiikalta kuin loppuun asti aidolta asenteelta.

Mutta se siitä. Kukapa meistä kykenisi totaaliseen puolueettomuuteen yhtään missään, ristiriidattomuudesta puhumattakaan?

Tästä kaikesta ei löydy mieltä tai merkitystä, Enqvist kirjoittaa. Näkemämme maailman pinnan alla piilottelee sen sijaan valtaisia voimia ja energioita, jotka kuitenkin ovat laskettavissa ja hallittavissa, niin että niiden avulla kartalta voidaan pyyhkiä kokonaisia kaupunkeja. Näiden voimien takana, kun tarpeeksi syvälle mennään: nada. Ei mitään. Tässä mielessä Enqvist on nihilisti (samoin kuin olen minä).

Ihmiselon ja -kuolon kuvauksessa Enqvist on vahvimmillaan: rapistuvien vanhempiensa ja muiden sukulaistensa hiipuvaa minuutta sekä atomipommituksia maalaillessaan hän tavoittaa jotakin hienoa ja koskettavaa. Minuuden ja vapaan tahdon fiktiivinen narratiivisuus sekä nanotehdaskehojemme ja niiden muistojenkin väistämätön katoavaisuus ovat mitä kauneinta ja humanistisinta kirjallisuutta, tiukasti kiinni ei-missään. Tyhjyyden kuvausta parhaimmillaan ja terapeuttisimmillaan.

Vaikka Enqvist asettuu mielenfilosofiassaan Dennettin kaltaisten funktionalistien tuntumaan, ei hän ole joukon jyrkimpiä. Sisäisen, jakamattoman tunne-elämän ja merkityksen hän nimittäin tunnustaa. Jos kaikki rakentuukin fysiikalle, joka ei rakennu millekään, syntyy aivotoiminnasta silti mieltä ja merkitystä.

Kun hän kirjan lopulla alkaa surra elämättömiä ja ennen kaikkea rakkaudettomasti elettyjä elämiä, osoittautuu, ettei hän tässä mielessä olekaan nihilisti (kuten en ole minäkään): asioilla on väliä. Elämässä voi ehkä sittenkin olla mieltä.

Tukeutuessaan näin merkityksen etsinnässään yksityiseen, perustavalla tavalla jakamattomaan kokemukseen, Enqvist tulee lopulta lähelle sitä, mitä pitää uskonnollisena uskona: tunteeseen.

Kysymys: onko kovinkaan suurta väliä sillä, kokeeko saavansa rakkautta mekaaniselta nanokoneklöntiltä jonka minuus on pelkkä tarina, vaiko henkiolennolta, joka myös on pelkkä tarina?

(Vastaan saman tien omaan kysymykseeni: on sillä väliä. Perustelut joskus toiste.)

Kannattaa lukea.

Puhdas mieli puhtaassa ruumiissa

Kulttuurimme ihmiskuva näyttää sisältävän jonkinlaisen normatiivisen toiveen lapsenkaltaisuudesta, muokkaamattomuudesta ja sörkkimättömyydestä.

Yksinkertaisimmillaan ajatus ilmenee esimerkiksi siinä, miten jotkut edelleen vastustavat ja paheksuvat esimerkiksi tatuointeja ja lävistyksiä. Sellaiset kun tärvelevät ihmisruumiin sellaisena, kuin miksi luonto tai luoja sen on luonut.

Kosmeettisia amputaatioitakin pahemmalta tuntuu ajatus aivojen ja psyyken rukaamisesta vaikkapa kemiallisin tai kirurgisin keinoin. Siellä jossakinhan sijaitsee minuus, se olennainen ja pyhä osa ihmisestä sellaisena, kuin millainen sen kuuluukin olla.

En minäkään olisi valmis lobotomiaa ottamaan, vaikka siitä tulisi kuinka hyvä mieli. Ajattelen, että se tuhoaisi jotakin minusta itsestäni sekä kirkaasta ja aidosta suhteestani todellisuuteen.

Olen jopa kuullut syöpäpotilaiden morfiinihoitoa vastustettavan sillä perusteella, ettei kuoleva saa elää loppuun asti todellisuudessa, vaan lääkitään johonkin muualle, harhaisempaan olemisen tapaan. Ehkä jokin tämäntapainen mörkö liihottelee piilotettuna osana myös sitä keskustelua, jossa ikäihmisten alkoholinkäyttöä yritetään saada aisoihin. (Kontrollin on pidettävä loppuun asti, eikä kuoleman lähestyessäkään ole lupa lopettaa pingottamista.)

Tämäntapaisen ajattelun ongelmana on huonosti perusteltu olettamus jostakin oikeasta ja aidosta minästä, jonka vaikkapa ne aineet sitten tärvelevät. Mikä tuo aito, oikea minuus olisi, kun psyyke joka tapauksessa näyttää muuttuilevan elämän myötä? Ja mikä olisi se ihmisen aito ja oikea kemiallinen tila, kun nuo kemialliset tilatkin näyttävät olevan varsin monenlaisia ja vaihtelevia? Mihin aikaan päivästä/kuusta/vuodesta/elämänkaarestaan ihminen on sellainen kuin olla pitää? Ennen vai jälkeen yhdynnän?

Entä mihin voisi perustua käsitys siitä, että käsittelemätön mieli kohtaa todellisuuden jotenkin todellisemmin kuin käsitelty? Kun kerran käsittelemättömätkin todellisuudet kuuluvat olevan aika erilaisia. Mikä se todellisuus siellä jossakin oikein on, ja miten oman suhteen siihen voi tarkistaa?

Mielenkiintoisia ovat myös rajanvetokysymykset. Eikö toiseen vaikuttaminen esimerkiksi paheksumalla ja kieltämällä ole juuri samaa mielenrukausta, jota häneltä yritetään kieltää? Miksi keskustelu tavallisesti mielletään vaarattomaksi, psyykelääke vaaralliseksi?

MUOKS: Osa huumeista on tietenkin ihan aikuisten oikeasti vaarallisia. En suosittele, niihin voi esimerkiksi kuolla. Pohdintani lähti liikkeelle siitä, että esimerkiksi suippumadonlakin poimiminen on laissa kiellettyä, vaikka se ei luullakseni vaikuta muuhun kuin psyykeen ja siihenkin ilmeisesti ennemminkin kivasti kuin pahasti. Kyselen vain ääneen. Yritän ymmärtää, en yllyttää.