Narratiivisessa psykologiassa ihmisen minuus ymmärretään tarinankerronnan tuotteena. Ihminen kertoo tarinaansa kuten kirjailija kirjoittaa teostaan: valikoiden. Minulle tapahtuu ja teen vähän kaikenlaisia asioita, mutta minäkuvaani poimin tiettyjä teemoja ja tapahtumia, sivuutan ja unohdan toisia. Samalla tavalla muodostan käsityksiä lähimmäisistäni ja myös isommista asioista (narratiivi on käsitteenä skeeman ja paradigman sukulainen). Narratiivisen terapian perusajatus on, että tarinat voivat olla latteita ja huonoja ja sellaisina heikentää ihmisen elämänlaatua. Samasta elämästä voidaan toisin valikoimalla kertoa toisenlaisia tarinoita: synkkä luuseri voi oppia näkemään itsensä ja mahdollisuutensa toisin, juonenkäänteet saavat uusia merkityksiä ja selityksiä.
Kenties mielenkiintoisinta narratiivisessa ajattelussa on sen yhteensopivuus ajanmukaisen aivotutkimuksen kanssa. Kun ihmisen aivoissa ärsytetään sähköisesti tiettyä paikkaa tietyllä tavalla, hän koukistaa sormeaan. Kun koehenkilöltä sitten kysytään, miltä tuntui, hän vastaa itse päättäneensä koukistaa sormea. Tämä itse kuulostaa tässä sepitteeltä, jälkikäteen kyhätyltä selitykseltä toiminnalle. On myös ihmisiä, joiden aivokurkiainen on vaurioitunut, niin että aivopuoliskojen välinen kommunikointi on hyvin vähäistä. Kun tällaisen ihmisen toiseen korvaan kuiskataan ohje: ”Nouse ylös ja mene käytävälle”, ja hän toimii ohjeen mukaisesti, voidaan toiselle aivopuoliskolle esittää seuraavaksi kysymys: ”Miksi nousit?” Toimintaohjeelta paitsioon jäänyt osa aivoista ei jää sanattomaksi vaan vastaa: ”Tuli jano, ja ajattelin käydä tuolla limsa-automaatilla.”
Dementikkojen tapa selittää tekemisiään on myös monelle tuttu ilmiö. Kysymys ei näytä olevan siitä, että dementikko valehtelee toisille, jotta voisi näyttää täyspäiseltä. Hänen minuuttaan sepittävät mielen osaset vain toimivat edelleen, vaikka koherentin kertomuksen rakentaminen alkaa olla jo melko mahdotonta. Dementikko taistelee oman olemassaolonsa puolesta mielen hajoamista vastaan. Tarinan puolesta tekojen irrallisuutta vastaan. Samaa teemme me hyvämuistisetkin. Tarinan sepitteellisyys tulee meilläkin esiin siellä, minne muisti ei kanna tarkasti – vaikkapa kun eri ihmiset alkavat kinata siitä, mitä sinä tiettynä kesäiltana vuonna 1998 tapahtuikaan.
Kun dissosiaatiohäiriöinen kokee mielensä pirstoutuvan, tai kun postmodernistilta hajoaa subjekti, tai kun Sartre ei saa kiinni itseään tai kun buddhisti väittää minuuden olevan harhaista fiktiota, he vaikuttavat kokevan tai puhuvan asioista niiden oikeilla nimillä. Minuus ei ole peruskokemuksemme, vaan se rakennetaan ja sepitetään sirpaleisesta aineistosta valikoiden.
Jukka Laajarinne 
Muisti ja minuus on ydintämme; sitä kuka olimme, kuinka olimme ja ketä olimme. Muistan yhä hyvin kun yli 80-vuotias läheiseni joka kadotti muistinsa (kysyi viime kuukausinaan minultakin: kuka sinä olet, ja sitten muisti äkkiä ja nopeasti), ja sen myötä minuutensa, kokemuksen siitä keitä me olimme toisillemme ja muille tässä elämässä. Tunsin surua, mutta myös muuta, ja vaikka yhteys toiseen ihmiseen eräällä tasolla katosi, se silti säilyi, jonakin jota en osaa (vielä) kuvata kielen avulla.
Aivan toinen kysymys on tuossa jonka nimeät ”dissosiaatiohäiriöksi” jolloin tapahtuu se mikä tekee ihmisestä ”kiven”., jonkun toisen jota hän on. Emme ole vain aivo tai vain neurologisia tapahtumia, meillä/meissä on muutakin. Meissä on ihminen joka ei ehkä aina löydä tietään kielen äärelle ja jonka minuus sanoitetaan vain ja ainoastaan muiden sanoilla. Ei/ei-minä on myös tärkeä sana.
Olen sitkeästi opetellut sitä etten sano kenestäkään kanssaihmisestä: ”olet semmoinen tai tämmöinen”. Tämä sitkeä ja kärsivällisyyttä vaativa taito on edellyttänyt malttia omien harhakuvien tajuamisessa, ja ei ole aina helppoa. Vaan onkos joku sanonut, että ihmiseksi kasvaminen olisi helppoa?
Toinen ihminen on aina myös mysteeri ja siksi minusta tämä SoMe on rasittavaa, kaventavaa ja jopa yllyttää hyvin tuhoisiin ja pelottavan kaventaviin ihmiskäsityksiin, ruokkii sellaista ei-dialogisuutta joka ei rakenna siltoja ihmisten välille vaan polttaa niitä. Siksi se eristää. Ei rakenna dialogisuutta jossa tieto lakkaa.
Toisekseen, kohtaan työssäni mm aikuisia ihmisiä joilla ei ole edes sähköpostiosoitetta, eivätkä he ole mitenkään toistaitoisia tai tolkuttomia tai no, lainkaan niin pihalla omasta itsestään kuin moni sellainen jolla on 500 ystävää facebookissa.
Minullakin oli mielessäni muistinsa menettävä läheiseni, joka jossain vaiheessa totesi aika riipaisevasti: ”Tuntuu, ettei minua enää ole.”
Mielessäni oli ittse asiassa depersonalisaatio, ihan tietty dissosiaation muoto (jolla on myös erilaisia tapoja ilmetä). Näkisin, että ainakin joitakin depersonalisaatiotapauksia ja muistisairauksia yhdistää juuri se, että minuuden kokemus katoaa kertomuksen katkeamakohdissa. Minuus, tuo jatkuvajuonisuus, ei tietenkään ole koko ihminen tai edes tämän persoonallisuus. Luonteenpiirteet yms. ovat monesti sitä todellisuutta, jonka varaan tuo minuus rakennetaan. Ne yksinään eivät vain riitä minuuden tuottamiseen: lisäksi tarvitaan muisti ja muita mielen osia, jotka kytkevät tapahtumia yhteen ja menneen nykyisyyteen.
SoMessa ihminen tosiaan näyttäytyy pelkkänä narratiivina, ja vieläpä narratiivin erikoisalueena: ääneen lausuttuna narratiivina, mikä on aika kapea alue todellisuudesta. Monien elämässä tämä kapea kaistale saattaa olla hyvinkin hallitseva. Henkilökohtaisesti arvostan fyysisen todellisuuden ja kehollisten ihmisten kohtaamista melkoisesti enemmän.