Narratiivisessa psykologiassa ihmisen minuus ymmärretään tarinankerronnan tuotteena. Ihminen kertoo tarinaansa kuten kirjailija kirjoittaa teostaan: valikoiden. Minulle tapahtuu ja teen vähän kaikenlaisia asioita, mutta minäkuvaani poimin tiettyjä teemoja ja tapahtumia, sivuutan ja unohdan toisia. Samalla tavalla muodostan käsityksiä lähimmäisistäni ja myös isommista asioista (narratiivi on käsitteenä skeeman ja paradigman sukulainen). Narratiivisen terapian perusajatus on, että tarinat voivat olla latteita ja huonoja ja sellaisina heikentää ihmisen elämänlaatua. Samasta elämästä voidaan toisin valikoimalla kertoa toisenlaisia tarinoita: synkkä luuseri voi oppia näkemään itsensä ja mahdollisuutensa toisin, juonenkäänteet saavat uusia merkityksiä ja selityksiä.
Kenties mielenkiintoisinta narratiivisessa ajattelussa on sen yhteensopivuus ajanmukaisen aivotutkimuksen kanssa. Kun ihmisen aivoissa ärsytetään sähköisesti tiettyä paikkaa tietyllä tavalla, hän koukistaa sormeaan. Kun koehenkilöltä sitten kysytään, miltä tuntui, hän vastaa itse päättäneensä koukistaa sormea. Tämä itse kuulostaa tässä sepitteeltä, jälkikäteen kyhätyltä selitykseltä toiminnalle. On myös ihmisiä, joiden aivokurkiainen on vaurioitunut, niin että aivopuoliskojen välinen kommunikointi on hyvin vähäistä. Kun tällaisen ihmisen toiseen korvaan kuiskataan ohje: ”Nouse ylös ja mene käytävälle”, ja hän toimii ohjeen mukaisesti, voidaan toiselle aivopuoliskolle esittää seuraavaksi kysymys: ”Miksi nousit?” Toimintaohjeelta paitsioon jäänyt osa aivoista ei jää sanattomaksi vaan vastaa: ”Tuli jano, ja ajattelin käydä tuolla limsa-automaatilla.”
Dementikkojen tapa selittää tekemisiään on myös monelle tuttu ilmiö. Kysymys ei näytä olevan siitä, että dementikko valehtelee toisille, jotta voisi näyttää täyspäiseltä. Hänen minuuttaan sepittävät mielen osaset vain toimivat edelleen, vaikka koherentin kertomuksen rakentaminen alkaa olla jo melko mahdotonta. Dementikko taistelee oman olemassaolonsa puolesta mielen hajoamista vastaan. Tarinan puolesta tekojen irrallisuutta vastaan. Samaa teemme me hyvämuistisetkin. Tarinan sepitteellisyys tulee meilläkin esiin siellä, minne muisti ei kanna tarkasti – vaikkapa kun eri ihmiset alkavat kinata siitä, mitä sinä tiettynä kesäiltana vuonna 1998 tapahtuikaan.
Kun dissosiaatiohäiriöinen kokee mielensä pirstoutuvan, tai kun postmodernistilta hajoaa subjekti, tai kun Sartre ei saa kiinni itseään tai kun buddhisti väittää minuuden olevan harhaista fiktiota, he vaikuttavat kokevan tai puhuvan asioista niiden oikeilla nimillä. Minuus ei ole peruskokemuksemme, vaan se rakennetaan ja sepitetään sirpaleisesta aineistosta valikoiden.
Jukka Laajarinne 