Avainsana: Minuus

Minuus sepitteenä

Narratiivisessa psykologiassa ihmisen minuus ymmärretään tarinankerronnan tuotteena. Ihminen kertoo tarinaansa kuten kirjailija kirjoittaa teostaan: valikoiden. Minulle tapahtuu ja teen vähän kaikenlaisia asioita, mutta minäkuvaani poimin tiettyjä teemoja ja tapahtumia, sivuutan ja unohdan toisia. Samalla tavalla muodostan käsityksiä lähimmäisistäni ja myös isommista asioista (narratiivi on käsitteenä skeeman ja paradigman sukulainen). Narratiivisen terapian perusajatus on, että tarinat voivat olla latteita ja huonoja ja sellaisina heikentää ihmisen elämänlaatua. Samasta elämästä voidaan toisin valikoimalla kertoa toisenlaisia tarinoita: synkkä luuseri voi oppia näkemään itsensä ja mahdollisuutensa toisin, juonenkäänteet saavat uusia merkityksiä ja selityksiä.

Kenties mielenkiintoisinta narratiivisessa ajattelussa on sen yhteensopivuus ajanmukaisen aivotutkimuksen kanssa. Kun ihmisen aivoissa ärsytetään sähköisesti tiettyä paikkaa tietyllä tavalla, hän koukistaa sormeaan. Kun koehenkilöltä sitten kysytään, miltä tuntui, hän vastaa itse päättäneensä koukistaa sormea. Tämä itse kuulostaa tässä sepitteeltä, jälkikäteen kyhätyltä selitykseltä toiminnalle. On myös ihmisiä, joiden aivokurkiainen on vaurioitunut, niin että aivopuoliskojen välinen kommunikointi on hyvin vähäistä. Kun tällaisen ihmisen toiseen korvaan kuiskataan ohje: ”Nouse ylös ja mene käytävälle”, ja hän toimii ohjeen mukaisesti, voidaan toiselle aivopuoliskolle esittää seuraavaksi kysymys: ”Miksi nousit?” Toimintaohjeelta paitsioon jäänyt osa aivoista ei jää sanattomaksi vaan vastaa: ”Tuli jano, ja ajattelin käydä tuolla limsa-automaatilla.”

Dementikkojen tapa selittää tekemisiään on myös monelle tuttu ilmiö. Kysymys ei näytä olevan siitä, että dementikko valehtelee toisille, jotta voisi näyttää täyspäiseltä. Hänen minuuttaan sepittävät mielen osaset vain toimivat edelleen, vaikka koherentin kertomuksen rakentaminen alkaa olla jo melko mahdotonta. Dementikko taistelee oman olemassaolonsa puolesta mielen hajoamista vastaan. Tarinan puolesta tekojen irrallisuutta vastaan. Samaa teemme me hyvämuistisetkin. Tarinan sepitteellisyys tulee meilläkin esiin siellä, minne muisti ei kanna tarkasti – vaikkapa kun eri ihmiset alkavat kinata siitä, mitä sinä tiettynä kesäiltana vuonna 1998 tapahtuikaan.

Kun dissosiaatiohäiriöinen kokee mielensä pirstoutuvan, tai kun postmodernistilta hajoaa subjekti, tai kun Sartre ei saa kiinni itseään tai kun buddhisti väittää minuuden olevan harhaista fiktiota, he vaikuttavat kokevan tai puhuvan asioista niiden oikeilla nimillä. Minuus ei ole peruskokemuksemme, vaan se rakennetaan ja sepitetään sirpaleisesta aineistosta valikoiden.

Japanilainen dissosiaatio

Luin loman aikana Haruki Murakamin romaanin Sputnik – rakastettuni (Tammi, 2003, Philip Gabrielin englanninnoksesta suomentanut Ilkka Mallinen).

Suoraan asiaan. Kirja on kepeällä ja elävällä tyylillä kirjoitettu kertomus dissosiaatiohäiriöistä.

Dissosiaatio-oireilussa ja erityisesti sen alaan kuuluvissa depersonalisaatiohäiriöissä ihminen, joko jonkin traumaattisen kokemuksen, isojen elämäntapamuutosten johdosta tai muista syistä kokee vierautta itsensä kanssa. Minuus joko katoaa tai oma itse alkaa tuntua etäiseltä ja vieraalta. Ilmiötä voisi lääketieteellisten diagnoosien asemesta tarkastella – ehkä hedelmällisemminkin – myös filosofisena tilana, ja tällaisena sitä myös Sputnik – rakastettuni käsittelee.

Eräs päähenkilöistä, Sumire, huomaa yllätyksekseen rakastuvansa voimakkaasti toiseen naiseen. Havainto on hänelle pelottava ja ravisteleva. Rakastettunsa vuoksi hän luopuu kirjoittamisesta ja vähintäänkin lykkää kirjailijaksi tulemisen haaveen sivummalle, muuttaa pukeutumistyyliään ja vuorokausrytminsä, lopettaa tupakoinnin, alkaa opiskella italiaa, kunnes kirjoittaa kirjeessä:  ”[…] minulla on outo tunne, etten ole enää oma itseni.” Hän kuvaa tilaansa outona ”osiin hajoamisen tunteena”. Lopulta Sumire katoaa kokonaan.

Sumiren rakastettu, Miu, puolestaan on menettänyt seksuaalisen halunsa ja hiustensa värin tarkastellessaan kaukoputken läpi, maailmanpyörään lukittuna, toisen itsensä etäisiä mutta häpeällisiä ja nöyryyttäviä seksitouhuja. Miun kertomuksessa toistuu useita tyypillisiä dissosiaatio-oireita, kuten itsensä tarkasteleminen ulkopuolelta ja tunteiden kylmeneminen. Tapaus osuu lähes yksi yhteen kohdakkain Duodecim-lehdessä kuvatun lähihoitajan tapauskertomuksen kanssa.

Kirjan kertoja, K, puolestaan joutuu Sumiren kadottua luopumaan uskostaan rakkauteen. Hän tuskin saisi osakseen sairausluokitusta, mutta kokee Sumiren myötä menettäneensä elämänsä ytimen. Menetysten jälkeen niin hän kuin Miukin ovat elämää näytteleviä ”pelkkiä tyhjiä kuoria”. Kaikkien kolmen päähenkilön kohdalla voidaan kysyä: kuinka paljon voimme muuttua tai toimia itseämme vastaan – mitä kaikkea voimme menettää tai hylätä – kadottamatta itseämme?

Sumiren ratkaisu on mennä ”toiselle puolelle”, sinne, missä menetetyt asiat ovat. Unelmiin. Ehkä juuri tärkeimmät unelmamme ovatkin persoonamme ydinainesta, sitä, mistä ei saa luopua. Johonkin tämän suuntaiseen Murakami tuntuu vihjailevan sillä, että kaikista henkilöistä juuri unelmiinsa etsintämatkalle lähtevä Sumire lopulta palaa takaisin – entisenä itsenään.