Tasa- ja muista arvoista

Tänään kansalaiset ovat saaneet luettavakseen tuoreehkoja tilastotietoja sukupuolen vaikutuksesta akateemisesti koulutettujen työelämään. Vuonna 2005 viisi vuotta aiemmin korkeakoulusta valmistuneista naisista työttöminä oli 4%, miehistä 3%. Työvoiman ulkopuolelle naisista oli jättäytynyt 13%, miehistä 3%. Laajalti entuudestaan tunnettua on, että johtopaikoilla on enemmän miehiä kuin naisia.

Todellisia tasa-arvo-ongelmia on, kuten korkeakoulusta vastavalmistuneiden naisten korkea työttömyys sekä miehille langetettu armeija. En nyt puutu näihin asioihin. Sen sijaan rajaan mielenkiintoni tuossa ensimmäisessä kappaleessa ilmaisemiini tosiasioihin.

Luen noita tietoja siten, että naisilla on miehiä paremmin arvot kohdallaan. Se, että naiset noin runsaslukuisina jättäytyvät työelämän ulkopuolelle, kertoo mielestäni viisaudesta. Sen sijaan se, että miehiä on korkeimmilla johtopaikoilla kovin runsaslukuisina, herättää kysymyksen: Miksi? Miksi kukaan haluaa tehdä 14-tuntisia kokouspäiviä puku päällä ja kravatti kaulassa, jos vaihtoehtona on vaikkapa jäädä kotiin? Miksi tasa-arvokeskustelussa niin harvoin kyseenalaistetaan talouselämän tarjoama arvomaailma ja nähdään itsensä bisneksille myyminen vain ja ainoastaan jotenkin tavoiteltavana asiana?

Älkää ymmärtäkö minua väärin. En minä bisnespomoja halveksi. Jonkun ne pukumiehenkin (paska?)hommat täytyy tehdä. Onneksi ei kuitenkaan minun. Ne voivat hyvin hoidettuina olla suuressa ja järjestäytyneessä yhteiskunnassa yhtä tärkeää työtä kuin sairaanhoitajan tai roskakuskinkin.

Mutta kuinka moni ihminen kokee todella olevansa pakotettu hoitovapaalle? Tai edes hankkimaan lapsia? Harva työelämän ulkopuolelle jääminen taitaa olla mitään muuta kuin oma valinta, tai ainakin minun – itsekin tuon valinnan tehneenä – on vaikea nähdä sitä minään muuna. Ehkä työkyvyttömyyksiä lukuunottamatta. Ja siksi, toisin kuin tutkijat Kivinen ja Nurmi, en niin hirveästi ihmettele, että molemmat sukupuolet ovat työhönsä yhtä tyytyväisiä.