Muun muassa Žižek on hahmotellut, että kun kapitalismi nielaisee kiinalaisen kulttuurin, syntyy entistä säälimättömämpää ja ihmisyksilöstä piittaamattomampaa kapitalismia. Eräässä Pilvikartaston tarinatasossa David Mitchell puolestaan visioi synkän tulevaisuuden, jossa juche-aate on kapitalisoitunut. Vaikka lopputulos on melko tutunomainen totalitäärinen systeemi hyväksikäyttää huumattuja klooneja -kertomus, on ajatuksessa juchen ja kapitalismin fuusio itsessään jotakin sykähdyttävää. Jotakin, mikä jää kummittelemaan.
Pilvikartasto on kuuden kerrontatason muodostama kokonaisuus. Hauskaa tässä kehyskertomusten kuilussa on se, että se on väärin päin. Varhaisempaan aikaan sijoittuva kertomus ympäröi myöhempää eikä tavanmukaisesti päinvastoin.
Pian toisen kertomuksen alettua aloin huomata juonielementtien ja teemojen toistoa ja inspiroiduin (näin toimivat kirjailijan aivot): Jospa kirjoittaisinkin erillisten tarinoiden kokonaisuuden, joiden henkilöille toistuisi samankaltaisia tilanteita ja asetelmia erilaisissa historiallisissa konsepteissa, ja pohjimmiltaan ne henkilöt olisivatkin yksi ja sama, jälleensyntymien jatkumossa, muistamatta mitään aiemmista elämistään… Ja jos se kasaisi itselleen hyvää karmaa, se voisi vaikka päätyä lopulta jonkinsorttiseksi jumalaksi ennen kuin pääsisi eroon ikuisesta kierrosta. Olisiko tämä rakenteellisesti tai ajatuksellisesti liian lähellä sitä, mitä olen jo Kehyksessä tehnyt? Toisaalta se sopisi hyvin tekeillä olevan islamilaisesta tuonpuoleisesta ammentavan teokseni jatkoksi. Mistähän uskonnosta ottaisi kuolemanjälkeistrilogian kolmannen osan ainekset?
Lopetin idean kehittelemisen, kun huomasin Pilvikartaston olevan pitkälti juuri sitä, mitä olin kehittelemässä. Ne syntymämerkit olivat kylläkin tarpeeton alleviivaus.
Pilvikartasto muistutti siitä, mitä olin juuri vähän aikaa sitten lukenut Hannu Raittilan esseekokoelmasta Liikkumaton liikuttaja: Kirjailijan ei niinkään tulisi etsiä omaa ääntään vaan muiden ääniä. Tässä Mitchell on onnistunut melko hyvin: kertojat ovat erilaisia, puhuvat ja kirjoittavat toisistaan poikkeavilla tyyleillä. Se antaa heidän kertomuksilleen painoa ja muistettavuutta, jollaiseen omaääninen kirjailija tuskin pystyisi.
Jukka Laajarinne 