Avainsana: Arvot

Relativismista, ironiasta ja nihilismistä

Kirjoitin taannoin, että relativismi sotii lopulta kaikkia arvoja vastaan. Asia on tietenkin monen silmissä täysin triviaali, mutta avataan sitä silti hieman.

Arvot ilmaistaan ja niihin sitoudutaan erilaisissa valintatilanteissa. Jos kaikki näkökulmat ja arvorakennelmat ovat samanarvoisia ja yhtä kunnioitettavia, on ihan sama, minkä niistä sattuu valitsemaan. Ja jos on ”ihan sama”, minkä vaihtoehdoista valitsee, ovat vaihtoehdot aivan yhdentekeviä. Relativismi onkin viime kädessä nihilismiä.

Samaan aikaan relativismi voi toki olla universaalin rakkauden tai hyväksynnän ilmaus: kaikki kelpaa ja kaikki on hyvää, eikä ole minun asiani hylätä yhtään mitään, mitä Jumala tai Kosmos on tänne tuutannut. Mistään piittaamaton nihilisti ja itämaiseen tapaan ironisesti hymyilevä partaguru ovatkin viime kädessä yhtä ja samaa (erityisesti, jos siltä partagurulta kysytään). Tämä yhteys on melko eksplisiittisesti ilmaistu myös antiikin stoalaisuudessa, jossa apatia (rento hälläväliä-asenne) liitettiin maailmankaikkeuden hyväksymiseen ja ihmisyyden kunnioitukseen.

Nihilistinen puhe on usein myös ironista: leppoisaksi keitetyn nihilistirelativistin kannanotot eivät viime kädessä tarkoita paljon mitään, vaan näkökulmanvaihdokset, paradoksit ja monitulkintaisuudet ovat (viihde)”arvo” sinänsä. Sanottu merkitsee yhtaikaa päinvastaisia asioita. Ironikot lähestyvät tässä toista antiikin suuntausta, pyrrhonilaista skepsismiä, jossa retorisin keinoin pyrittiin lähestymään tilannetta, jossa kaikki eri väittämät olivat tasapainoisesti epäuskottavia. Skeptikolle mikään totuus ei ollut sellaista, mihin tulisi sitoutua, ja kun ei ole sitoutunut mihinkään, voi suhtautua elämään, kaikkeuteen ja muuhun sellaiseen lähinnä huvittuneesti myhäillen.

Nihilismi on siis loppupelissä tyyneyttä ja mielenrauhaa edistävä aatesuuntaus. Mitä useampaan seikkaan maailmassa voit suhtautua hälläväliä-asenteella, sen onnellisempi olet. Nihilisti ei ole paha ihminen. Hän on vain piittaamaton. Nihilisti saattaa toki ohimennen tukea banaalin pahuuden rakenteita, mutta luulen, että hän on tässä suhteessa hivenen viattomampi kuin ne, jotka sitoutuvat yksittäisiin arvoihin voimakkaasti.

Sillä sitoutuminen tuottaa aktiivista toimintaa. Vain vaurauden hankkimiseen sitoutuneet ihmiset viitsivät pyörittää tuhoisaa teollisuutta päätoimisesti. Vain ideologioihin tai uskontoihin sitoutuneet ihmiset jaksavat puuhailla terrori-iskuja tai julistaa sotia. Vain omiin arvoihinsa rakastuneet saattavat vihata toisin ajattelevia ja erilaisia. Vain itseään arvostava ihminen tahtoo uhrata toisia oman etunsa vuoksi.

Valitettavasti melkein jokaisen piittaamattoman kuoren alle on kätketty roppakaupalla tuhoisia arvoja, jotka pääsevät esille vain vähän pintaa raaputtamalla.

Hurjan normaalia

Eviran sanoin OE:n kuvaamilla sikatiloilla ”näyttää hurjalta mutta ihan normaalia.”

Emakon pitäminen porsimishäkissä aloillaan, kun porsaat syövät märkivää avohaavaa, on ihan okei, säädösten ja normien mukaista hommaa. Joitakin ”puutteita” joillain tiloilla joudutaan kuitenkin korjaamaan.

Olisikohan ollut Lipposen kaudella, kun talouspuhe tappoi politiikan? Siitä lähtien on maassamme on toteutettu yhtä ainoaa arvojärjestelmää: yhteiskunnallisessa päätöksenteossa korkein arvo on nyt raha.

Silloin, kymmenen vuotta sitten, puhuttiin vielä uusliberalismista. Enää ei puhuta, koska uusliberalismi on vallitseva tausta-ajatus, jokseenkin kaikkien nielemä ideologia. Sitä ei enää nähdä. Ainoastaan poikkeamat normista nähdään. Vanhan ajan vasemmisto, ammattiyhdistysliikkeet esimerkiksi, ovat osa ongelmaa: suomalainen duunari syö globaalin kapitalismin kädestä, ja siksi protestit koskevat korkeintaan pieniä yksityiskohtia kuten sitä, mikä on työn hinta. Perinteinen vasemmisto ei siis oikeastaan ole vasemmistoa ensinkään.

Ja tähän väliin voisi viitata erääseen Žižekin havaintoon: uusin talouskriisi ei lainkaan nakertanut rahaideologiaa. Sen sijaan se osoitti, että millään muulla ei ole väliä. Kaiken muun voi jättää sikseen, kunnes talous taas on ”kunnossa”.

Rahan vuoksi eläintä toden totta saa kiduttaa, kuten Evirassa on todettu. Sen sijaan yksittäinen ihminen ei saa tehdä samaa tekoa välittömän nautinnon, uteliaisuuden, taikauskon tai järkyttämisen halun vuoksi. Jos kohtelen koiraa samoin kuin sikoja kohdellaan, saan poliisin kimppuuni. Sen sijaan rahatalous voi pyhittää epäinhimillisen toiminnan, tehdä siitä ”normaalia”.

Uusliberalistiseen retoriikkaan kuuluu tietenkin ajatus, että kulutusmahdollisuuksien lisääminen tekee yhteiskunnasta demokraattisemman. Suuret massat voivat äänestää lompakollaan; sen kun vain ostavat eettisempiä tuotteita ja lopettavat valittamisen. Ostosvalinnoillaan ihmiset määräävät, miten asioita tuotetaan.

Teoriassa tuo on ehkä totta. Käytännössä kuitenkin propagoidaan aivan muiden asioiden puolesta, kuten vaikkapa siellä, missä talouden toimijoita kasvatetaan: Helsingin kauppakorkeakoulun kansainvälisen talouden professori esimerkiksi vastustaa reilua kauppaa varsin äänekkäästi – ideologisen retoriikan sisäisellä logiikalla Pertti Haaparanta pyrkii vakuuttamaan ihmiset siitä, ettei kaupassa kannata yrittää tehdä arvovalintoja. Oikeastaan pahempaa: kaupassa ei pitäisi tehdä arvovalintoja.

Tai oikeammin: kannattaa valita yksi ja tasan yksi asia: raha.

Näin ihmiset tekevätkin. He eivät äänestä lompakollaan vaan lompakkoaan. Itseisarvo ei alistu jonkin muun välineeksi.

Meteli voidaan toki nostaa, jos pyhää koetaan loukattavan, kuten silloin, kun Jokeri-arvonnan tunnushahmo muutettiin liian vulgääriksi.

Ja jossain joku kituu.

Sori vaan, ihmiset, mutta päivittäiset valintanne eivät ole pelkästään arvovapaita ja nihilistisiä. Ne ovat pahuuden valitsemista.