Avainsana: Ataraksia

Hakuna matata

Luen Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäistä kirjaa. Olen melko lähellä teoksen loppua, mutta vielä en ole päässyt selville, mikä on se juttu, jonka vuoksi sarjaa niin hehkutetaan. Onhan se elävän elämän pikkutarkkaa kuvailua, luettavaa ja helposti lähestyttävää tekstiä, mutta mikä siinä on ertyisen käänteentekevää? Mikä erottaa sen muusta muistelmakirjallisuudesta ja autofiktiosta?

En suinkaan tarkoita, että kirja olisi huono. Olen viihtynyt sen parissa, löytänyt pari kiinnostavaa oivallusta ja paikoitellen reflektiopintaa omalle elämälleni ja ajatuksilleni. Hype on vain tuntunut ylimitoitetulta.

Luen kirjaa muuten Miki-formaatissa. Useimmille tämän blogin lukijoille Miki lienee tuttu: vaakasuoraan printatut sivut ja ohuen ohut paperi kutistavat täysikokoisen romaanin kämmenelle mahtuvaksi paketiksi. Tästä minä pidän. Paperikirjojen suurin ongelma on ollut niiden koko ja säilytettävyys. Miki-kirjoja mahtuu kai suunnilleen neljä kappaletta siihen, mihin yksi perinteinen. Ja silti ne kantavat mukanaan paperikirjojen parhaita puolia: lainattavuutta ja esineellistä fetissiluonnetta.

Sivuilla 786-787 törmäsin seuraavaan ajatukseen:

”Slazengerin tennismailoja myytiin vieläkin, samoin Tretornin palloja ja Rossignolin suksia, Tyrolian siteitä ja Koflachin monoja. Lapsuudenkotimme olivat kaikki edelleen pystyssä. Ainoa ero lapsen ja aikuisen todellisuuden välillä oli se etteivät ne enää olleet latautuneita. Le Coqin jalkapallokengät olivat vain jalkapallokenkiä. Pitäessäni niitä nyt kädessäni tunsin korkeintaan lapsuuden jälkikaiun, en mitään muuta, en muuta. Sama koski merta, sama koski rantakallioita, sama koski suolan makua joka niin läpitunkevasti täytti kesäkauden päivän, nyt se maistui vain suolalta, end of story. Maailma oli sama eikä sittenkään ollut, sen merkitys oli siirtynyt ja siirtyi edelleen, yhä lähemmäksi kohti merkityksettömyyttä.” (Suomennos: Katriina Huttunen)

Asia on mietityttänyt joskus antiikin filosofisia kouluja ajatellessani. Kyynikot, stoalaiset, pyrrhonistit… miten monet tähtäsivät jonkinlaiseen apatiaan tai ataraksiaan, hyvään hälläväliämeininkiin. Näihin filosofisiin koulukuntiin liityttiin tai niiden ajattelutapoja omaksuttiin nihilistisin tavoittein: ehkäpä minun ei tarvitse enää isompana hötkyillä niin kuin nyt hötkyilen. Ehkä minun ei enää tarvitse tuntea. Mutta olisivatko tavoitteet tulleet vastaan muutenkin? Eikö lähes kuka tahansa aikuinen ole varsin tyyni, rauhallinen ja intohimoton olento lapsiin ja nuoriin verrattuna? Elämänkokemus opettaa suhteellisuudentajua, myöhemmällä iällä hormonitoiminnan muutokset rauhoittavat entisestään. Mihin enää tarvitaan stoalaisuutta?

Olisiko niin, että nuo koulut eivät opettaneetkaan ihmisiä elämään vaan ennen kaikkea kuolemaan? Ja jos on, niin kuin Juice Leskinen asian minua paremmin sanoitti, että elämä on kuolemista, niin mitä eroa niissä silloin on?

Relativismista, ironiasta ja nihilismistä

Kirjoitin taannoin, että relativismi sotii lopulta kaikkia arvoja vastaan. Asia on tietenkin monen silmissä täysin triviaali, mutta avataan sitä silti hieman.

Arvot ilmaistaan ja niihin sitoudutaan erilaisissa valintatilanteissa. Jos kaikki näkökulmat ja arvorakennelmat ovat samanarvoisia ja yhtä kunnioitettavia, on ihan sama, minkä niistä sattuu valitsemaan. Ja jos on ”ihan sama”, minkä vaihtoehdoista valitsee, ovat vaihtoehdot aivan yhdentekeviä. Relativismi onkin viime kädessä nihilismiä.

Samaan aikaan relativismi voi toki olla universaalin rakkauden tai hyväksynnän ilmaus: kaikki kelpaa ja kaikki on hyvää, eikä ole minun asiani hylätä yhtään mitään, mitä Jumala tai Kosmos on tänne tuutannut. Mistään piittaamaton nihilisti ja itämaiseen tapaan ironisesti hymyilevä partaguru ovatkin viime kädessä yhtä ja samaa (erityisesti, jos siltä partagurulta kysytään). Tämä yhteys on melko eksplisiittisesti ilmaistu myös antiikin stoalaisuudessa, jossa apatia (rento hälläväliä-asenne) liitettiin maailmankaikkeuden hyväksymiseen ja ihmisyyden kunnioitukseen.

Nihilistinen puhe on usein myös ironista: leppoisaksi keitetyn nihilistirelativistin kannanotot eivät viime kädessä tarkoita paljon mitään, vaan näkökulmanvaihdokset, paradoksit ja monitulkintaisuudet ovat (viihde)”arvo” sinänsä. Sanottu merkitsee yhtaikaa päinvastaisia asioita. Ironikot lähestyvät tässä toista antiikin suuntausta, pyrrhonilaista skepsismiä, jossa retorisin keinoin pyrittiin lähestymään tilannetta, jossa kaikki eri väittämät olivat tasapainoisesti epäuskottavia. Skeptikolle mikään totuus ei ollut sellaista, mihin tulisi sitoutua, ja kun ei ole sitoutunut mihinkään, voi suhtautua elämään, kaikkeuteen ja muuhun sellaiseen lähinnä huvittuneesti myhäillen.

Nihilismi on siis loppupelissä tyyneyttä ja mielenrauhaa edistävä aatesuuntaus. Mitä useampaan seikkaan maailmassa voit suhtautua hälläväliä-asenteella, sen onnellisempi olet. Nihilisti ei ole paha ihminen. Hän on vain piittaamaton. Nihilisti saattaa toki ohimennen tukea banaalin pahuuden rakenteita, mutta luulen, että hän on tässä suhteessa hivenen viattomampi kuin ne, jotka sitoutuvat yksittäisiin arvoihin voimakkaasti.

Sillä sitoutuminen tuottaa aktiivista toimintaa. Vain vaurauden hankkimiseen sitoutuneet ihmiset viitsivät pyörittää tuhoisaa teollisuutta päätoimisesti. Vain ideologioihin tai uskontoihin sitoutuneet ihmiset jaksavat puuhailla terrori-iskuja tai julistaa sotia. Vain omiin arvoihinsa rakastuneet saattavat vihata toisin ajattelevia ja erilaisia. Vain itseään arvostava ihminen tahtoo uhrata toisia oman etunsa vuoksi.

Valitettavasti melkein jokaisen piittaamattoman kuoren alle on kätketty roppakaupalla tuhoisia arvoja, jotka pääsevät esille vain vähän pintaa raaputtamalla.