Kirjoitin taannoin, että relativismi sotii lopulta kaikkia arvoja vastaan. Asia on tietenkin monen silmissä täysin triviaali, mutta avataan sitä silti hieman.
Arvot ilmaistaan ja niihin sitoudutaan erilaisissa valintatilanteissa. Jos kaikki näkökulmat ja arvorakennelmat ovat samanarvoisia ja yhtä kunnioitettavia, on ihan sama, minkä niistä sattuu valitsemaan. Ja jos on ”ihan sama”, minkä vaihtoehdoista valitsee, ovat vaihtoehdot aivan yhdentekeviä. Relativismi onkin viime kädessä nihilismiä.
Samaan aikaan relativismi voi toki olla universaalin rakkauden tai hyväksynnän ilmaus: kaikki kelpaa ja kaikki on hyvää, eikä ole minun asiani hylätä yhtään mitään, mitä Jumala tai Kosmos on tänne tuutannut. Mistään piittaamaton nihilisti ja itämaiseen tapaan ironisesti hymyilevä partaguru ovatkin viime kädessä yhtä ja samaa (erityisesti, jos siltä partagurulta kysytään). Tämä yhteys on melko eksplisiittisesti ilmaistu myös antiikin stoalaisuudessa, jossa apatia (rento hälläväliä-asenne) liitettiin maailmankaikkeuden hyväksymiseen ja ihmisyyden kunnioitukseen.
Nihilistinen puhe on usein myös ironista: leppoisaksi keitetyn nihilistirelativistin kannanotot eivät viime kädessä tarkoita paljon mitään, vaan näkökulmanvaihdokset, paradoksit ja monitulkintaisuudet ovat (viihde)”arvo” sinänsä. Sanottu merkitsee yhtaikaa päinvastaisia asioita. Ironikot lähestyvät tässä toista antiikin suuntausta, pyrrhonilaista skepsismiä, jossa retorisin keinoin pyrittiin lähestymään tilannetta, jossa kaikki eri väittämät olivat tasapainoisesti epäuskottavia. Skeptikolle mikään totuus ei ollut sellaista, mihin tulisi sitoutua, ja kun ei ole sitoutunut mihinkään, voi suhtautua elämään, kaikkeuteen ja muuhun sellaiseen lähinnä huvittuneesti myhäillen.
Nihilismi on siis loppupelissä tyyneyttä ja mielenrauhaa edistävä aatesuuntaus. Mitä useampaan seikkaan maailmassa voit suhtautua hälläväliä-asenteella, sen onnellisempi olet. Nihilisti ei ole paha ihminen. Hän on vain piittaamaton. Nihilisti saattaa toki ohimennen tukea banaalin pahuuden rakenteita, mutta luulen, että hän on tässä suhteessa hivenen viattomampi kuin ne, jotka sitoutuvat yksittäisiin arvoihin voimakkaasti.
Sillä sitoutuminen tuottaa aktiivista toimintaa. Vain vaurauden hankkimiseen sitoutuneet ihmiset viitsivät pyörittää tuhoisaa teollisuutta päätoimisesti. Vain ideologioihin tai uskontoihin sitoutuneet ihmiset jaksavat puuhailla terrori-iskuja tai julistaa sotia. Vain omiin arvoihinsa rakastuneet saattavat vihata toisin ajattelevia ja erilaisia. Vain itseään arvostava ihminen tahtoo uhrata toisia oman etunsa vuoksi.
Valitettavasti melkein jokaisen piittaamattoman kuoren alle on kätketty roppakaupalla tuhoisia arvoja, jotka pääsevät esille vain vähän pintaa raaputtamalla.
Jukka Laajarinne 
Mielenkiintoinen kirjoitus.
Kiitos.
Häirikkökarhu Wahlroosin puheet ja toiminta osoittavat, että olin tässä kirjoituksessani väärässä. Nihilismi yhdistettynä suureen valtaan on huono yhtälö.
Oikeastaan nihilistin paradoksi on mieltä valaiseva. Se melkeinpä näyttää meille vapauttavan tien sattuman ja tarkoituksettoman olemassaolon kauneuteen. Kolme ajatusta siitä:
1. Nihilisti on aina retorikko, joka ei (hänkään) voi lakata toivomasta. Ilman toivoa hänenkin kannattaisi vain iloita ja siksi hänen on mahdotonta luopua aidosti toivosta. Toivoa jopa nihilistin on mahdotonta nihiloida. Oikeastaan nihilismi ei koskaan voi olla metafyysistä, ainoastaan poliittista…
2. Jos joku perustelee julmuutensa nihilismillä, hän on jättänyt niitzensä pahasti kesken; ei ole ylittänyt nihlismiään vaikka nihilistinä hänen ei pitäisi minkään sallia estää sitä. Nihilistin sokea piste on siinä, että hän tekee nihilismistään välineen, viimeisen kouristuksen johon kokoaa itsensä – ja kaunaisen pettymyksensä tyhjyyttä kohtaan.
3. Nihilistiä on syytä seurata, mutta niin, ettei hän itse huomaa sitä.