Avainsana: Karl Ove Knausgård: Taisteluni

Taisteluni – Toinen kirja

Olen nyt taipumassa paljon puhutusta Knausgårdista seuraavanlaiseen mielipiteeseen: Liian paljon sanoja.

Ihmiselämästä suurin osa kuluu trivialiteettien äärellä. Arkemme vilisee detaljeja, joilla ei ole meille – saatika kenellekään muulle – oikein mitään merkitystä. Tämän keskelle kudomme narratiivia, josta käsin kaikki näyttää mielekkäältä. Osa elämästämme todella onkin merkityksellistä, ja se merkityksetönkin väistämätöntä.

Mutta kuinka paljon kaikesta merkityksettömästä täytyy näyttää lukijalle? Eikö sitä ole hänen elämässään muutenkin riittävästi? Riittäisikö sen toteaminen ääneen ja sen jälkeen keskittyminen sen kertomiseen, mikä todella on tärkeää?

Knausgård ei valikoi kerrottavaansa riittävän tiukalla seulalla vaan avaa tarinaansa niin kuin moni huono tarinankertoja tekee: ei pysy asiassa. Ei näe, mikä on olennaista ja mikä ei.

Perustan väitteeni seuraavaan havaintoon:

En yleensä käytä kirjanmerkkiä. Tauon jälkeen löydän kuitenkin nopeasti kohdan, johon olen jäänyt, ellen ole viimeksi lukenut kirjaa aivan unen partaalla, poikkeuksellisen uupuneena tai ajatukset muihin mietteisiin hajaantuneina. Taisteluni 2:n kohdalla tapahtui kuitenkin toistuvasti, että vaikka olin lukenut ihan kivasti keskittyen, saatoin seuraavalla kerralla tekstille käydessäni lukea jopa parikymmentä sivua uudelleen, ennen kuin tiesin päässeeni paikkaan, jossa olin viimeksi keskeyttänyt. Nuo kaksikymmentä sivua olivat virranneet mukavasti, mutta eivät olleet jättäneet kuin hyvin, hyvin niukasti muistijälkiä. Tuttu lause siellä, kenties toinen seuraavalla sivulla.

Sivut, jotka eivät jätä edes muutaman tunnin mittaista jälkeä, ovat tarpeettomia sivuja.

* * *

Kyllä, toki, olisin voinut muodostaa toisenkinlaisen mielipiteen, kysyä kirjallisuuden merkitystä, muodon uudistamista, sääntöjen rikkomista jne. Mutta minäpä teinkin tässä valintoja sen suhteen, mitä päätin blogata.

Hakuna matata

Luen Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäistä kirjaa. Olen melko lähellä teoksen loppua, mutta vielä en ole päässyt selville, mikä on se juttu, jonka vuoksi sarjaa niin hehkutetaan. Onhan se elävän elämän pikkutarkkaa kuvailua, luettavaa ja helposti lähestyttävää tekstiä, mutta mikä siinä on ertyisen käänteentekevää? Mikä erottaa sen muusta muistelmakirjallisuudesta ja autofiktiosta?

En suinkaan tarkoita, että kirja olisi huono. Olen viihtynyt sen parissa, löytänyt pari kiinnostavaa oivallusta ja paikoitellen reflektiopintaa omalle elämälleni ja ajatuksilleni. Hype on vain tuntunut ylimitoitetulta.

Luen kirjaa muuten Miki-formaatissa. Useimmille tämän blogin lukijoille Miki lienee tuttu: vaakasuoraan printatut sivut ja ohuen ohut paperi kutistavat täysikokoisen romaanin kämmenelle mahtuvaksi paketiksi. Tästä minä pidän. Paperikirjojen suurin ongelma on ollut niiden koko ja säilytettävyys. Miki-kirjoja mahtuu kai suunnilleen neljä kappaletta siihen, mihin yksi perinteinen. Ja silti ne kantavat mukanaan paperikirjojen parhaita puolia: lainattavuutta ja esineellistä fetissiluonnetta.

Sivuilla 786-787 törmäsin seuraavaan ajatukseen:

”Slazengerin tennismailoja myytiin vieläkin, samoin Tretornin palloja ja Rossignolin suksia, Tyrolian siteitä ja Koflachin monoja. Lapsuudenkotimme olivat kaikki edelleen pystyssä. Ainoa ero lapsen ja aikuisen todellisuuden välillä oli se etteivät ne enää olleet latautuneita. Le Coqin jalkapallokengät olivat vain jalkapallokenkiä. Pitäessäni niitä nyt kädessäni tunsin korkeintaan lapsuuden jälkikaiun, en mitään muuta, en muuta. Sama koski merta, sama koski rantakallioita, sama koski suolan makua joka niin läpitunkevasti täytti kesäkauden päivän, nyt se maistui vain suolalta, end of story. Maailma oli sama eikä sittenkään ollut, sen merkitys oli siirtynyt ja siirtyi edelleen, yhä lähemmäksi kohti merkityksettömyyttä.” (Suomennos: Katriina Huttunen)

Asia on mietityttänyt joskus antiikin filosofisia kouluja ajatellessani. Kyynikot, stoalaiset, pyrrhonistit… miten monet tähtäsivät jonkinlaiseen apatiaan tai ataraksiaan, hyvään hälläväliämeininkiin. Näihin filosofisiin koulukuntiin liityttiin tai niiden ajattelutapoja omaksuttiin nihilistisin tavoittein: ehkäpä minun ei tarvitse enää isompana hötkyillä niin kuin nyt hötkyilen. Ehkä minun ei enää tarvitse tuntea. Mutta olisivatko tavoitteet tulleet vastaan muutenkin? Eikö lähes kuka tahansa aikuinen ole varsin tyyni, rauhallinen ja intohimoton olento lapsiin ja nuoriin verrattuna? Elämänkokemus opettaa suhteellisuudentajua, myöhemmällä iällä hormonitoiminnan muutokset rauhoittavat entisestään. Mihin enää tarvitaan stoalaisuutta?

Olisiko niin, että nuo koulut eivät opettaneetkaan ihmisiä elämään vaan ennen kaikkea kuolemaan? Ja jos on, niin kuin Juice Leskinen asian minua paremmin sanoitti, että elämä on kuolemista, niin mitä eroa niissä silloin on?