Vein tyttäreni kouluun, ja nyt on hieman sekasortoinen mielentila.
Oppiihan siellä kaikenlaista tärkeää.
Koulua vai elämää varten? kysyttiin joskus. Vastakysymys: Mitä eroa näillä on, jos koulussa istutaan vähintään yhdeksän, monessa tapauksessa kymmeniä vuosia?
Ja onhan siellä niitä kavereita, hyvässä lykyssä myös hyvä meininki.
Mutta. Kun näin luokkahuoneen pulpettisulkeiset, joihin lapset on istutettu siisteihin riveihin ja sarakkeisiin, välimatkalla toisistaan erilleen, valtasi kuvotus mieleni. Tuolla tavallako ne joutuvat istumaan tunnista ja päivästä toiseen, kuukausia, vuosia? Tilajärjestely ei peittele sitä tosiseikkaa, että kyseessä on myös kasvatuslaitos, vapaiden sielujen tuhoamiskeskus.
Tahtoisin hyökätä takaisin ja pelastaa hänet sieltä.
En kuitenkaan tee sitä, ja minusta tuntuu, että olen pettänyt sen, jota eniten rakastan.
Toivon vain, että jotakin jää eloon.
Ja onhan sekin totta, että monet nykyaikaiset opettajat ovat kivoja, ja että koulussa annetaan myös luovuutta edistäviä virikkeitä. Onhan? Sanokaa, että on!
Jukka Laajarinne 
Luovuuteen voi virikkeitä kyllä löytyä: moni uusi traumaattinen kokemus ja fobian lähde löytää lapsen ja ajaa hänet nurkkaan, josta ainoa pako on mielikuvitusmaailma. Ei siis hätää.
Lisäksi haluaisin onnitella sinua. Vihdoin kasvatusvelvollisuutesi on ohi ja lapsi jätetty yhteiskunnan vastuulle. Vapautesi alkaa, voit taas kirmailla niityillä perhosten perässä, haistella meren ääniä ja kuulostella värien huutoa.Napanuora on poikki ja ankkuri nostettu ylös. Olet vapaa, vapaa, ikuisesti vapaa!
Tosin iltapäivällä lapsi tulee takaisin. Noh, nauti vapaudesta niin pitkään, kuin sitä kestää.
Sopiva pottuilu palauttaa asiat oikeisiin(?) mittasuhteisiin. Kiitos, enää ei itketä.
Dosenttihan oli aivan paniikissa. Näin käy kaikille tuossa tilanteessa, muistan päivänselvästi, kun vein poikani neljännesvuosisata sitten kouluun, piti jättää koulun portille. Poika asteli taakseen katsomatta sininen lännenmiehen hattu päässään koulun pihalle. – Seuraavana päivänä hän ei enää huolinut rakasta hattuaan.
Mitä luovuuteen tulee, opettajat hoitavat sen puolen ammaattitaidolla. Vaarana on kuitenkin se, että hyvinkin pian dosentti saa kuulla, mitkä ovat hänen rajoituksensa tiedon maailmassa.
Onnea ja menestystä teille kummallekin opin ohdakkeisella polulla!
Hyvä jos ei enää itketä! Mutta kauhea pakkolaitos se on, ei siitä mihinkään pääse. Ymmärrän hyvin tämän postauksen tuskan, vaikka esikoiseni pakkolaitostie alkaa vasta neljän vuoden kuluttua. Mutta jos ei kouluun, niin mihin sitten? Siinä se pulma! Eräs tuntemani viisas ihminen on sanonut: jos ei ole varma mitä pitäisi tehdä, kannattaa tehdä samaa kuin muut. Kai siinäkin on joku pointti.
Opettajaksi opiskelevana voin lohduttaa, että ainakin minä koen oman opetukseni onnistuneeksi edes jollain lailla, kun yksi oppilas kertoo lyöneensä edellisenä päivänä varpaansa pöydänjalkaan ja toinen kertoo ylpeänä kirjoittelevansa omia rap-sanoituksia. Molemmille vastasin vilpittömän kiinnostuneena, ja kyllä tyypeillä naamat loisti. Ehdittiin silti tunnilla opetella uusi rumpukomppi ja laulaa muutama laulukin. Joskus tuntuu jopa, että saavatkohan nämä lapset tarpeeksi aikaa vanhemmiltaan, kun tarvitsevat niin kovasti huomiota koulussa? Se puoli on varmasti sulla Jukka hyvin hanskassa, joten toivotaan, että tyttärellesi osuu tielleen fiksu ope, joka ymmärtää mikä on tärkeää. Koulussa ja elämässä.
Kovin paljon on kiinni opettajista, mutta kyllä koulu on parhaimmillaan hieno laitos, vaikka laitos olisikin. Jälkikasvun menoa ensimmäisellä (toka luokka alkoi tänään) seuratessa ei voinut kuin ihmetellä sitä määrää innostusta, kannustusta, luovuutta ja sopivasti hassuttelua, jonka opettaja on pieniin onnistunut tartuttamaan. Ja samalla myös opettamaan kurinalaisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Sinä puhut vapaiden sielujen tuhoamisesta, minä olen sitä mieltä, että toisten kanssa toimeen tuleminen ja pidempien ja haastavampien tavoitteiden saavuttaminen vaativat taitoja, joita valitettavasti opitaan niin, että välillä on myös tylsää ja silti pystytään toimimaan.
Ehkä kantaani vaikuttaa jyrkentävästi se, että tytöltä jää pahimmassa tapauksessa yksi rakas harrastus tänä syksynä taakse vain, koska porukassa on yksi ”vapaa sielu”, joka katsoo oikeudekseen repiä toisten tuotokset, huutaa ohjaajien puheen päälle, lyödä ja potkia, ja hyppiä pöydällä jos siltä tuntuu jne., ja jonka tämänsorttista luovuutta ei ole kukaan tullut lannistaneeksi.
Täytyy toivoa, että omalla jälkikasvullasi on yhtä hyvä ope kuin meidän kohdallemme on sattunut, ja kehottaa kannustamaan jatkossakin kotona erilaisiin elämyksiin ja tempauksiin kuin mitä koulu pystyy tarjoamaan — en usko että luovien vanhempien muksuja pystyy yksikään koulu latistamaan. (Eivätkä muuten koululla muutaman kerran käydessäni ole pulpetit luokassa ikinä olleet samalla tavalla kuin viimeksi, vaan aina niitä on järjestelty uudelleen ryhmiksi, rinkuloiksi ja ties miten.)
Sannan vastauksesta tuli tarve jatkaa:
Opettajiin luotan, ja heidän arvoihinsa myös. Eniten hirvittävät puitteet, joissa opetus väistämättä (sic!) joudutaan järjestämään. On isoja sekakoosteisia ryhmiä, jotka pakottavat erilaisten kontrollimenetelmien käyttöön ja tasapäistämisiinkin, jotta ylipäätään mikään suunnitelmallinen olisi mahdollista.
Ja tietenkin ne pulpettirivit kaivoivat esiin muistoja luentomaisista oppitunneista niin peruskoulusta, lukiosta kuin yliopistoltakin. Yliopistossa oli onneksi akateeminen vapaus, ja pystyin sanomaan itselleni: tuommoista en kyllä enää jaksa kuunnella, siispä lähden ulos. Nykyäänkin, jos joudun kuuntelemaan edes kymmenen minuuttia kenenkään luennoitsijan yksinpuhelua, alan pilkkiä, tai jos en kehtaa pilkkiä, alan ahdistua. Ja sitä, hiljaista rivi-istuntaa puhtaan perseenpuuduttamisen nimissä minä en toivo edes pahimmille vihamiehilleni omasta lapsestani puhumattakaan. Onneksi sitä ei taida nykyään ainakaan alakoulussa olla odotettavissa.
Tässä vaiheessa päivää tajuan myös, mikä aamussa oli kaikkein surullisinta: iso koululainen ei enää koulumatkalla halunnut kulkea pieni käsi kädessäni. Se vaihe elämästä taisi leikkautua poikki tänään.
Hops, Tero, ennätitkin kommentoida samaan aikaan, kun minä kirjoittelin omaa vastaustani. Olen toki ihan samaa mieltä kanssasi. Ja samaan aikaan kaikkea sitäkin mieltä, minkä edellä ilmaisin.
Hyvää koulutien alkua sekä isälle että tyttärelle!
Ainoa mikä on jäänyt ketuttamaan ekasta luokasta oli että miksi äiti ja isä eivät ottaneet valokuvaa niistä ensimmäisistä koulumatkoista. Se olisi ollut kiva muisto näin jälkeenpäin. Koulussa oli kyllä kivaa ja vauhdikasta ainakin alakoulussa. Jos on hyvä mielikuvitus niin ainakin mielessään sitä voi paeta tiukoista pulpettiriveistä…
Lukiossa sitä joutui sitten näiden hirviöopettajien käsiin jotka lukupiirissäkin vaikuttavat :=)
Oma esikoiseni aloittaa pulpettisulkeiset vuoden päästä. Minua kauhistuttaa eniten se, kuinka pystyn teeskentelemään koulusta ja koulutuksesta innostunutta vanhempaa, kun tällä hetkellä en sellainen ole. Omasta koulutusputkesta vasta muutama vuosi sitten putkahtaneena aherrus on liian tuoreena muistona päässä. Miten kannustaa läksyjen tekoon, opetteluun, keskittymiseen – kaikkeen mitä koulussa vaaditaan? Tekisi mieli vain sanoa: älä mene, liian rankkaa, kun sen kerran aloittaa, sieltä pääsee vasta parinkymmenen vuoden päästä pois!