Nuorison syntyajankohta sijoitetaan usein jonnekin vuoden 1950 paikkeille, jolloin syntyi erityinen nuorisokulttuuri: rock, nahkarotsit, farkut. Tässä tulkinnassa nuoret sekä ala- ja vastakulttuurit nähdään ensisijaisesti markkinasegmentteinä. Nuorison muodostumisen laukaisevaksi tekijäksi ymmärretään taloudelliset tosiasiat: se, että nuorilla ihmisillä alkoi, ensin Amerikan Yhdysvalloissa, sitten myös Euroopassa, olla ostovoimaa.
Vastakulttuurien kapina tai vallankumouksellisuus on tällöin pelkkä uhmakas mutta voimaton poseeraus, joka ei tosiasiallisesti haittaa tai vahingoita – vaan ennemminkin ruokkii sitä valtavirran taloutta, jota on vastustavinaan.
Itse hahmotan nuorison synnyn hieman varhemmas. Taloudelliset seikat ovat kyllä vaikuttaneet asiaan. Lapset sekä nuoriso on synnytetty, kun yhteiskunnalla on ollut varaa pitää suuri osa väestöstään tuottamattomina koulujen penkkejä kuluttamassa.
Alaikäisten sijoittaminen kouluihin on ollut tilapäisen syrjäyttämisen akti. Siitä lähtien olemme saaneet kantaa huolta siitä, kasvaako lapsistamme ja nuoristamme vastuullisia kansalaisia. Ennen koululaitosta lapset ja nuoret sen sijaan olivat yhteiskunnan vastuullisia ja työtätekeviä jäseniä. Mitä muuta voidaan sanoa alle kymmenvuotiaasta lapsesta, joka hoitaa taaperoikäistä sisartaan, työskentelee tehtaassa tai harjoittaa ja harjoittelee ammattia kokeneemman aikuisen johdolla? (Vertailun vuoksi huomattakoon, että nykyään vallitsevassa todellisuudessa pikkulapsen jättäminen isomman sisarensa hoidettavaksi ymmärretään lapsen tai nuoren kehitystä vaarantavaksi tilanteeksi, johon lastensuojelun olisi syytä puuttua – ja puuttuukin. Vastuullinen kansalaisuus ei kuulu lapselle tai nuorelle, vaan vasta aikuiselle.)
Vasta- ja alakultturien perimmäiset ja tärkeimmät merkitykset yhteiskunnassamme kytkeytyvät edelliseen.
Ensinnäkin vastakulttuurit ovat initiaatioriitti. Tiedättehän, se sellainen juttu, jossa heimon tytöt tai pojat viedään muun yhteisön ulkopuolelle kummallisella tavalla puettuina – ja palatessaan heistä on tullut täysvaltaisia aikuisia.
Initiaatioriitti ylläpitää perinnettä, kannattelee yhteisön arvoja sukupolvelta toiselle. Vastakulttuurien ja nuorisokapinallisuuden tärkein merkitys lieneekin siinä, että se ylläpitää auktoriteettien ja traditioiden kyseenalaistamisen traditiota. Tämä traditio on tuottanut antiikin ajoilta asti toistuvia käänteitä ja kumouksia, niin ajattelussa kuin valtapolitiikassakin, ja se on helppo nähdä eräänä läntisen kulttuurin suurimmista vahvuuksista. Useissa kulttuureissa initiaatioriitissä toteutetaan initioitavan symbolinen kuolema, minkä piirteitä on toki nähtävissä myös koulujärjestelmämme eräissä kuolettavissa toiminnoissa, mutta vastakulttuurit – vieraan ja vihamielisen heimon jäseneksi siirtyminen – toisintavat ennemminkin isänmurhan tematiikkaa. Olen kuullut väitettävän, – tietoa minulla ei asiasta ole – että tätä teemaa ei juurikaan viljellä esimerkiksi Kaukoidän kuuliaisuutta korostavien kulttuurien tarinaperinteessä, kun taas meillä se on ollut suosittu aihe jo vuosituhansia.
Toisekseen…
Yksilön kannalta vastakulttuuriin osallistuminen on luonnollisestikin oman subjektiviteetin sekä autonomisuuden ilmaus ja vahvistamisen teko. Hän osoittaa olevansa ja kasvaa sellaiseksi yksilöksi, jollaisia kansalaisten on viimeistään valistuskaudelta lähtien odotettukin olevan.
Eikö kyseessä kuitenkin ole pelkkä poseeraus? Ovatko hipit ja punkkarit ja muut lättähatut sitten millään tavalla muuttaneet maailmaa? Väitän, että ovat. He eivät ole muuttaneet sitä hippeinä ja punkkareina vaan hippeyden tai punkkariuden läpikäyneinä yhteiskunnan jäseninä. Jos tätä ei huomaa, etsii vaikutuksia ja vallankumouksia vääristä paikoista. Maailma ei todellakaan ole sama kuin se, johon James Dean syntyi.
Lopuksi vielä:
Jukka Laajarinne 
”Maailma ei todellakaan ole sama kuin se, johon James Dean syntyi.”
JD syntyi runsaat 70 vuotta sitten. Maailma nyt yleensäkin muuttuu siinä ajassa, varsinkin tällainen maailma kuin tämä meidän, jossa tiede, teknologia, kulttuuri, alakulttuurit ja kapitalismin luova tuho vaikuttavat yhdessä ja erikseen.
Se olisi muuttunut ilman James Deaniakin melkoisesti.
Olen samaa mieltä kanssasi.
Tarkoitukseni ei ollutkaan väittää, että vastakulttuurit – James Deanista puhumattakaan – olisivat kulttuurimme ainoa tai edes tärkein muutostekijä. Yritin vain hahmotella ajatustani siitä, että ne kuitenkin ovat todellinen muutostekijä, eivät pelkkä poseeraus tai tennarimerkki, ja kytköksissä muihin muutostekijöihin, koulutukseen aivan erityisesti.
Alakulttuurin kaltaisia heimoutumia on syntynyt ja syntyy myös vähemmällä koulutuksella. Missä vaiheessa ne kehittyvät vastakulttuureiksi? Ehdotan, että erityisesti siellä, missä nuorten osallisuus valtakulttuurista ja yhteiskuntavastuusta on heikentynyt. Hmm… Missäköhän määrin A. Kiven Seitsemän veljestä toimisi fiktiivisenä vastakulttuurin kuvauksena?
Alkaapäätä aioinkin väittää vastaan, että ensimmäisen vastakulttuurityypit olivat Härmän, Alahärmän ja Kauhavan häjyjä. Niittasivat kyllä ihmisiä.
Äidinäidinäidin tuvassa Isontalon Anttia kuljetettiin kahlehissa, mutta sai olla yötä sängyntolppaan kytkettynä matkalla Vaasan vankilaan. Sillä kertaa oli kyse petoksesta.
Ehkä niiden osuminen 1830-40-luvuille johtui siitäkin, että Suomea ei ollut. Lait olivat, mutta ihmiset eivät osanneet lukea ja kirjoittaa. Jäin tässä miettimään sitä, että kun Isotalo oli tosi-iso talo, niin veikö tsaari enemmän veroja kuin Ruotsin kuningas, koska kyllä ne vouteja ja vallesmannejakin vastustivat.
Wikipediassa onkin laadukkaan näköinen artikkeli aiheesta, ja puukkojunkkariuden syitä on arvailtu monissa tutkimuksissa. Yksi aika kiinnostava selitysyritys on, että pitäjänlait olivat paikoin liian tiukat ja vaikeuttivat nuorten normaalia kanssakäymistä kuten yöjuoksuja, ja rikollisen leiman ja identiteetin sai helposti. Henkirikoksiakin tehtiin sitten eniten juuri niissä pitäjissä, joissa lait olivat tiukimmat.
Seitsemän veljestähän vastustivat systeemiä oikein kunnolla!
Kapinaa ja vastakulttuureita tarvitaan oman arvomaailman muodostamisessa. Sivuan esikuvien merkitystä osana kasvuprosessia blogiinikin kirjoittamassani esseessä (löytyy otsikolla ”Otsikkoessee”).
Koomisen asiasta tekee se, että edustan itsekin nuorisoa (vai onko 19 jo vanha?) sekä jonkinlaista alakulttuuria.
Ei, 19 vuotias ei toDELlakaan ole vanha.
Miksi tuo ikä tekee asiasta koomisen? Eikö nuoriso ole ennemminkin traagista? Tragedian ja komedian välinen ero on kai lähinnä välimatkakysymys.