Eikö tämä törky jo riitä!

”Luultavasti ei ole koskaan koko maailmassa painettu kirjaa, jossa olisi niin paljon haukkumasanoja, kirouksia, herjauksia ja raakoja kuvauksia kuin tässä kirjassa. Melkein keskeytymättä raatelevat lukijan tunteita kaikkein julkeimmat puheenparret. […] Uskonnollisia käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja loukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja.”
August Ahlqvist Seitsemästä veljeksestä, 1870.

”[…] kirjaa ylimalkaan ei sovi antaa lasten ja nuorison käsiin.”
Julius Krohn Seitsemästä veljeksestä.

”Arveleeko kirjailija, etteivät lapset ota mallia kyseisenlaisesta huolettomasta kieliasusta? Pepin niistäminen leninkiinsä on ilmeisesti kirjailijan käsitys nykyaikaisesta lasten hygieniasta, ja on hyvin sopusoinnussa muun kirjan kanssa. Kirja on kokonaan lapsellinen, luonnoton ja epäterve, sanalla sanoen esimerkki siitä, millainen lastenkirjan ei tule olla.”
Charles Lans Peppi Pitkätossusta.

”Eikö kukaan todella voi estää tätä moraalisesti ala-arvoista ohjelmaa?”
Nimimerkki Närkästynyt Peppi Pitkätossun radioluennasta 1946.

Voimme näin jälkikäteen vain arvailla, moniko lapsi, nuori ja aikuinen on joutunut täydellisesti hunningolle edellisissä kommenteissa mainittujen teosten vuoksi, joita ajattelemattomat opettajat ja vanhemmat edelleen luettavat ja jopa pakkoluettavat harkintakyvyttömillä, keskenkasvuisilla ihmisentaimilla. Puhummeko sadoista, tuhansista vai jopa sadoistatuhansista turmeltuneista mielistä? Minkäänlaista mittaria asian tarkistamiseen ei ole, mutta ympärillämme rehottava rappio puhuu asiasta karua, jopa vulgääriä kieltään.

En tietenkään tarkoita, että yksittäinen teos pystyy tuhoamaan ihmistä sellaisessa perheessä, jossa kirjallisuudesta ja elämänarvoista keskustellaan avoimesti. Mutta kun muunkinlaisia perheitä on… ehkä jopa valtaosa kaikista perheistä, nykyään.

Tekstisitaattien lähteet:
Irma Perttula: Kivi ja Ahlqvist
Gaare & Sjaastad: Peppi ja Sokrates

Suuri kakkakeskustelu

Joukko nuorisokirjailijoita istuu illallispöydässä:
K.K.: Kakka.
S.P.: Pieru.
J.L.: Pökäle!
E.A.: Paska!
Kaikki: Höhöhö! Hekoheko!
P.L.: Jöötti!
T.S.: Nyt, kun me puhumme erotiikasta, niin…
K.K.: Mitä? Puhummeko me erotiikasta?

Aihe on jotenkin pötkähdellyt esille viime päivinä.
Ensinnäkin tämä Kurttila. Ei naurata ihan kakkia. Minun mielestäni kirja on pääosin hyvin hauska. Erlend Loe kirjoittaa omanlaistaan tavaraa, jossa riittää tasoja ja kummasteltavaa, mutta täytyy tunnustaa, että myös minua kohtaus, jossa pilaantunutta ruokaa syönyt perhe ripuloi upotuskasteen aikana, himppasen ällötti tai kavahdutti:

He hyppelivät ylös alas ja nipistivät sulkijalihaksensa suppuun niin hyvin kuin taisivat ja Bud päästeli jatkuvasti huutoja ouaiouaiouaiouai! Kurt ja Helena taas päästivät outoja pärskähdyksiä, melkein kuin hevoset. […]
Kielilläpuhuntaa! Kirstuksen morsian huusi. Ihanaa! Antaa mennä, älkää ujostelko. Kaikki, mikä tulee Pyhästä hengestä, on mahtavaa. Antakaa tulla! Ja kun Kurt ja lapset kuulivat Kirstuksen Morsiamen huutavan, että heidän pitää antaa tulla, he eivät enää pystyneet pitämään sulkijalihaksiaan kurissa vaan räjähtivät riumukkaaseen helpotukseen ja päästelivät ilonhuutoja samalla kun vesi muuttui heidän ympärillään ruskeaksi ja viemärimäiseksi.


Haapavedellä olimme sitten kirjailijakiertueella. Jotenkin kirjastoesiintymisen aikana taas nousi puheenaiheeksi, että eräs kollega oli saanut kakkahumoristin kiusallisen maineen, koska suunnilleen jokaisessa hänen kirjassaan on jokseenkin yksi kakka- tai pieruvitsi. (Kyseistä mainetta lienee tosin liioiteltu vahvasti.) Toinen ei kustantajan vaaimuksesta ollut saanut käyttää lastenkirjassa sanaa pieru.
Hetkeä aiemmin keskustelumme oli käsitellyt sitä, että me kirjailijat hinkkaamme ja tuherramme tekstiemme parissa todella pitkään, liki täydellisyyttä tavoitellen, ennen kuin olemme valmiita huuhtelemaan tekosemme eteenpäin.

En voinut olla kysymättä: vaaditaanko julkaistavalta kirjailijalta enemmän tai vähemmän anaalista luonteenlaatua, noin keittiöfreudilaisittain luettuna?

Illallispöydän rakentavien keskustelujen (joissa tarkemmin ottaen taisimme arvella, että uloste on tabu, koska se on epähygienista ja terveydelle haitallista) jälkeen lueskelin hotellihuoneessa norjalaisfilosofien Gaare ja Sjaastad teosta Peppi ja Sokrates ja saavuin lukuun, joka käsittelee tabuja.

Valokuva 1

Astrid Lindgrenin teoksissahan paska ja paskahuussit esiintyvät yllättävänkin tiuhaan ja aikalaispalautteen perusteella niistä kevyesti kirjoittaminen oli melkoinen rikos ihmisyyttä vastaan. Lindgren oli tabujen rikkoja.

Mistä tabuissa sitten on kysymys?

Järjestyksestä ja maailman lokeroimisesta. Rajoista. Kakan lisäksi myös hiki, hilse ja kuukautisveri koetaan enemmän tai vähemmän likaisina juttuina. Gaare ja Sjaastad viittaavat antropologi Edmund Leachiin ja toteavat, että tabu saattaa olla suorastaan edellytys maailman kielelliselle hahmottamiselle.

Leachin tabuteorian mukaan eritteiden likaisuudessa on kysymys itsen ja ulkomaailman välisestä rajanvedosta, siis minuuden hahmottamisesta: ’Ulosteet ovat sekä ”minä” että ”jokin toinen”. Ne ovat epäselviä, ja siksi uhka systeemille.’ Tästä johtuen niissä on myös voimaa, jota on käytetty lääkinnässä ja noituudessa kautta aikojen.

(Leach-tulkinnassa näen jotakin tuttua: minusta on hyvin, hyvin kiusallista keskustella tai kuulla puhuttavan uusimmasta kirjastani muina miehinä arkisessa tilanteessa. Esimerkiksi Muumit ja olemisen arvoitus ei vielä ole minulle mikään leppoisan ruokapöytäkeskustelun aihe, vaan kuuluu puhujanpönttöön tai vastaavaan, tarkasti säädeltyyn tilaan. Vasta, kun olen saanut teokseen riittävästi etäisyyttä, niin ettei se enää ole osa minua, voin alkaa puhua siitä kuin mistä tahansa.)

Jos tabu on lokeroivana ilmiönä kielen edellytys, voidaan sitä erinäisten filosofisten traditioiden mukaan pitää jopa maailmamme perustana (ajatus kielestä maailman perustana löytyy, ei pelkästään modernista filosofiasta vaan myös vaikkapa Raamatun luomiskertomuksesta). Kuten hyvin tunnettua, tabut ovatkin perustavina asioina myös pyhiä ja jumalallisia. Suhteemme paskaan onkin jollakin tavoin yhteydessä suhteeseemme pyhään.

Ja nyt palaavat ajatukseni Kurttilaan, jossa muuten sivumennen sanottuna käytetään sanaa ”paska” varsin usein muuallakin kuin kasteen ja ulostamisen sekoittavassa kohtauksessa.

Mitä Loe kirjassaan tekee? Paljastaa suoraan tabun luonteen! Kirja puhuu aiheesta liki koko ajan! Se on täynnä tabun eksplisiittistä käsittelyä ja esimerkiksi seuraavanlaisia lauseita:
”Jokainen, joka syö verta, hävitettäköön kansastansa.”
”…mutta sinä olet ainakin saastainen iltaan asti. Saat käydä kylvyssä.”

Kastekohtaus käsitellään myöhemmin uudestaan:

Meillähän oli hieno yhteinen kokemus siellä joella, Pyhä henki täytti meidät kaikki yhtä aikaa.
Se oli kakkaa, isä, Bud oikaisi.
Syy? Kurt tiedusteli.
Se ei ollut Pyhä henki. Se oli kakkaa.
Se oli Pyhä henki, Kurt jyrähti.
Se oli kakkaa! Helena ja Limsa-Kurt ja Bud huusivat yhteen ääneen.

Väittelyn molemmat osapuolet ovat oikeassa, ja niinpä Kurttilan lukija onkin kohtaakin itse tabun olemuksen. Se saattaa helposti herättää vastareaktion jopa näinä sekulaareina aikoina, kun pieru- ja kakkakirjoja  julkaistaan yllin kyllin eikä uskonnonkaan pilkkaaminen toisin keinoin juuri hetkauta.

Hypistelykappale

Muumit ja olemisen arvoitus on tullut painosta. Niin on vakuuttavan näköinen kapistus, että uskallan olla siitä ylpeä.

muumien_kansi

Painossa nyt

t8a4hv

Saattaa sisältää pähkinää.

Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?

Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?

Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?

Saako sinappia sotkea ympäriinsä?

Kahdelle.  Älä niele purematta.

Erityisongelma

Sari Peltoniemen osuva kirjoitus Grafomaniassa käynnisti hyvän keskustelun meidän lasten- ja nuortenkirjailijoiden ikuisuusaiheesta: lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvostuksesta. Tämä kirjoitus tässä kuuluisi oikeastaan sinne, Grafomanian kommenttilootaan, mutta olen vaistoavinani, että tästä on tulossa vähän liian pitkä.

Kulttuurivihkot 6/2008 käsitteli aihetta varsin laajasti. Eri lehtien kulttuuritoimitukset pääsivät selittelemään, miksi lastenkirjallisuudesta kirjoitetaan niin vähän. Aamulehden kriitikko Markus Määttäinen kertoi, että lastenkirjallisuus ei yksinkertaisesti kiinnosta lehden avustajia kovin paljon, ja siksi siitä ei myöskään haluta kirjoittaa.

Tuomas Kyrö, jota olen kuvitellut ihan fiksuksi kaveriksi, sanoi samoihin aikoihin Lasten maailmassa seuraavaa:

90 prosenttia lastenkirjoista on sisällyksetöntä, huumoritonta, teollista kompromissikamaa.

En pyri kiistämään Kyrön väittämää. Enkä edes ole lukenut alkuperäistä juttua, joten en tiedä lausahduksen asiayhteyttä. Olisin kuitenkin utelias tietämään, eroaako lastenkirjallisuus tässä suhteessa Kyrön mielestä aikuistenkirjallisuudesta? Minun nähdäkseni ei. Sinne vain kirjakauppaan laskeskelemaan, mutta ei pidä ohittaa niitä viihdehöttöhyllyjä, vaikkei sitä osastoa tavallisesti olisikaan tapana tonkia.

Eräs erityisongelma lasten- ja nuortenkirjallisuudella kuitenkin on. Kirjoitin aiheesta vuodenvaihteessa ilmestyneeseen Bulevardi-lehteen, joten en kirjoita uudestaan. Sen sijaan liimaan kolumnini tähän:

Turvallisia elämyksiä

Mikäli juhlapuheisiin ja -kirjoituksiin on luottaminen, pidetään lastenkirjallisuutta aivan erityisen tärkeänä ja arvokkaana kirjallisuuden alana, rakentaahan se pienokaisten moraalintajua, antaa turvallisuuden tunnetta, tasapainoa ja palkitsevia elämyksiä.

Kun etsimme muita lastenkirjallisuuden herättämiä reaktioita, huomaamme, ettei tämä erityisen tärkeä kirjallisuuden laji sittenkään kiinnosta oikein ketään. Paitsi tietenkin lapsia, lapsille kirjoja ostavia aikuisia sekä eräitä kutsumustyötä tekeviä ammattilaisia.

Valtaosa lasten- ja nuortenkirjakritiikeistä on viiden virkkeen mittaisia juonikuvauksia, joissa teosten teemoja tai muotoa ei ole edes yritetty tutkiskella. Arvostelut on kerran kuussa heitetty samaan joukkohautaan kymmenen muun kanssa. Ero siihen, miten näyttävästi ja analyyttisesti aikuisten kirjallisuutta käsitellään, on valtava.

Miksi näin? Missä on se kiinnostus ja arvostus, joka ulottuisi palkinnonjakotilaisuuksien ulkopuolle? Miksei lastenkirjallisuuteen suhtauduta kuin oikeaan kirjallisuuteen?

Itse asiassa juuri ylistävät juhlapuheet paljastavat, mikä on lastenkirjallisuuden ongelma. Ne kertovat, mitä lastenkirjallisuudelta odotetaan ja mihin suuntaan kirjailijoita ohjaillaan. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelta odotetaan turvallisuutta ja moraalia, rauhoittelevaa totunnaisuutta, jolla höllätään kirjat ostavien isovanhempien ja muiden kasvattajien kukkaroiden nyörit.

Sanalla sanoen: lastenkirjallisuudelta odotetaan ja vaaditaan, että se olisi jonkinlaista epäkirjallisuutta.

Vaan kuinka usein me kasvattajat oikeasti pohdimme teoksia, joihin lapsina rakastuimme, ja joita edelleen ostamme? Ne kirjat eivät vastaa juhlapuheiden kutsuun. Ehkä niitä ei enää edes uskallettaisi julkaista.

Eivät Astrid Lindgren ja Tove Jansson moraalia jaelleet – vaan etiikkaa. Kritisoivat sovinnaisuutta ja ravistelivat kulisseja. Ei Grimmin tai Andersenin saduissa sen paremmin kuin muumikirjoissakaan turvallisuuden tunteella mässäillä.

Jostain muusta on kirjallisuus tehty.

Ilmoitus: Ruoalla ei saa leikkiä

t8a4hv

Myytiinkö kaupan hyllylle nukahtanut mies makkarana? Kuinka päättyivät vaarin synttärit, kun päivänsankari innostui syömään täytekakun kynttilöineen päivineen? Millaista on miekannielijän elämä?

Jukka Laajarinteen kirjoittama Ruoalla ei saa leikkiä on lyhyiden absurdien tarinoiden kokoelma, jossa mennään rohkeasti varoituksilla ja kieltotauluilla varustetulle alueelle. Jutuissa ei tehdä pilkkaa ruoasta vaan viedään asiaan liittyvät tabut ja ennakkoluulot niin pitkälle kuin mahdollista: ruoan kanssa leikkiessä voi todellakin käydä huonosti, joskus jopa kalpaten. Kaukana ovat kokkiohjelmien kevyet vaihtoehdot ja suussa sulavat jälkiruokavinkit – nyt kerrotaan ketsupit seisauttavia juttuja kyökin puolelta ja kattiloiden pohjilta.

Kuvitus: Martti Ruokonen.

Julkaisuajankohta: Huhtikuu, 2009. WSOY. ISBN 978-951-0-35040-9

Messutusta mussutusta

Torstai

Ei pienintäkään mielenkiintoa lähteä messuille. Joutuuhan sinne joka tapauksessa sunnuntaina. Paitsi että tietenkin voisi lähteä Tavastialle kuuntelemaan Nyrok Dollsia. En lähde.

Perjantai

Iltapäivä kääntyy illaksi. Alkaa keskenkasvuisella tavalla tuntua siltä, että bileet ovat jossakin muualla. Pasilassa. Kaikki ovat siellä, paitsi minä. Lähteäkö baanalle vai ei? Kotona viettelee vaimo. En lähde.

Lauantai

Lähden.

Käyn kuuntelemassa ja pikaisesti moikkaamassa Arvia.

Ostan kolme kirjaa: kaksi kappaletta Daniil Harmsin Perinpohjaista tutkimusta sekä Leevi Lehdon esseekokoelman.
Sitten lounaalle.

Vieraan talon toimittaja tunnistaa minut nimilappuni perusteella ja esittää kirjaehdotuksen. Olen otettu: harvoin tämä näin päin menee. Joo-o. Miksikä ei.

Pöytään istuu Rauhalan Anssi ja joku, jonka nimeä en muista. Puhumme muun muassa Cthulhu-aiheisesta pikkulasten kuvakirjasta, jota Anssi minulle kaikessa rauhassa kuvittaa, sekä ranskasta kääntämisestä. Saan kuulla, että Antti Nylén on samoilla apajilla kanssani. Tästä lisää myöhemmin.

Tatun ja Patun vanhemmat liittyvät kustannustoimittajineen seuraamme. Sovimme iltariennoista.

Käyn Kumpulassa Ossin ja Oden kanssa kiipeilemässä.

Illalla meitä on monta. Antiokia Atabarin meze-lautanen on aina yhtä herkullinen. Lämmin ruoka ihan okei.

Mia: Mikä tämä on?
Sami: Lusikka. Eksoottisia asioita näissä etnisissä ravintoloissa.

Minä (lapselle): Katso, miten raki muuttaa väriä, kun siihen kaataa vettä.
Sami: Milloin se väri muuttuu?
Minä: Se muuttui jo. Valkoiseksi.
Sami: Ai… Mä olen vähän pettynyt, odotin punaista.

Vesi maistuu omituiselta.

Sunnuntai

Ruokamessuilla on sveitsiläinen maahantuoja. Karhunlaukkapestoa hän ei vielä tuo, mutta ehkä joskus, jos maahantuonti laajenee. Uudelle tuotteelle markkinoiden luominen on iso työ. Mutta kyllä sitä nytkin voi hänen kauttaan tilata, jos ottaa ison annoksen. Puhutaan kiloista. Hmmm… saisikohan tänne jotenkin perustettua semmoisen hämärän karhunlaukkaringin?

Ja sitten lavalle. Leena Erkkilän tajuan vasta alkupalaverin aikana lapsuudestani tutuksi. Tekstiilitöiden opettaja luki meille Kukkutimurusia, kun olin kolmannella luokalla. Katri Tapola on hyvä haastattelija, kysymykset antavat mahdollisuuden syvällisyyksiin. Sen puolen hoitaa Leena. Minua jännittää yleisön edessä sen verran, että turvaudun valmiisiin fraaseihin. Mutta kai se ihan kivasti meni.

Johannes Knektman saa kasvot. Ne ovat erilaiset kuin mitä olin kirjoitusten perusteella kuvitellut. Niin on lähes poikkeuksetta, ja joka kerta hämmästyn yhtä paljon.

Olut maistuu omituiselta.

Se, mistä me Tuukan (se kähäräpäinen runoilija) kanssa puhuimme, oli järkevän, loogisen empirismin hengessä falsifioituvan runouden metodi. Idea heitettiin joskus kauan sitten ilmaan YRL:n sivuilla. Heittäjälle, Jouni Tikkaselle, se taisi olla pelkkä vitsi, mutta kannattaisi kyllä miettiä, mitä menee heittelemään. Me toteutamme sen. Esitys on kuultavissa uusälyttömässä illassamme lauantaina 8.11. (Ks. keikkakalenteri). Vapaa pääsy.

Illallisen syömme Johannalla.

Bussipysäkin ja kodin väliltä lapseni laskee 102 kastematoa!

Numerologiaa

Tänään Hesarin välissä oli 36-sivuinen kirjallisuusliite. Sen sivuista 2 käsitteli lasten- ja nuortenkirjallisuutta: eläinaiheisten kirjojen joukkohauta. Lisäksi 1 sivulla oli Virpi Hämeen-Anttilan kirjoittama satu.