Italian-retki. Osa 1: Val Masino

17.7. Pakkaamista

Pitää valmistautua vähän kaikkeen ja tehdä kuitenkin valintoja jo nyt. Minä haluan ensisijaisesti Val Masinoon: hyvälaatuista trädikiipeilyä. Piz Badile jotain hienoa reittiä pitkin olisi hyvä juttu. Ilari puolestaan kaipaa lumihuippuja ja korkeita mäkiä, joten myöhemmin siirrymme vielä Aostaan. Aika paljon on ollut puhetta Monte Cervinosta. Lisäksi olen bongannut kiinnostavan näköisen nelitonnisen, Dent d’Hérens’n, ja kaikenlaista muutakin on leijunut ilmassa. Yhdeksän pelipäivää on kuitenkin vähän ja johtaa aivan varmasti siihen, että kompromisseja joudutaan vielä tekemään eikä millään alueella tehdä parasta mahdollista suoritusta. Sääennustekin ainakin ensimmäisiksi päiviksi on kehno, mutta katsotaan nyt, mitä ehditään ja pystytään.

Ilarin jalkinepuheet palaavat vielä pakatessa mieleeni. Hän oli suunnitellut ottavansa reissuun kovat kengät, sandaalit ja yhden tai kaksi paria kiipeilytossuja. Lähetän hänelle tekstarin: ”Lenkkarit voivat olla omiaan lähestymisillä.”

Ilari vastaa harkitsevansa kenkäkirjoa.

18.7. Hikinen siirtymäriitti

Helsingin kentällä siemaistaan aloitusoluet, ja yhtäkkiä ollaankin jo Välimerellisessä ilmastossa.

Milano Malpensa menee kertaheitolla lentokenttien suosikkilistalleni. Vain viisitoista minuuttia lennon laskeutumisen jälkeen meillä on matkatavarat hallussamme ja olemme jo ehtineet käydä vessassakin.

Poimimme auton vuokraamolta ja alamme huristella kohti Val Masinoa, Italian graniittiparatiisia.

Pikku-Fiatissa on pirun kuuma. Varausta tehdessäni auton tiedoissa mainittiin mielestäni ilmastointi, mutta ei tässä mitään ilmastointia ole. Hikoilemme kuin siat (mistä tämäkin idioma on kotoisin?), ja matka on henkisesti pitkä ja haastava. Ohitamme Como-järven ja saavumme vuoristoon. Illan pimetessä nousemme Filorera-nimiseen kylään ja ensimmäiseen yöpaikkaamme, Bed and Breakfast di Dolci Grazianoon.

Bed and Breakfast ei sisällä aamiaista, mutta keittiötä saa käyttää ja majatalon emäntä on erittäin ystävällinen ja avulias. Hinta-laatusuhde oivallinen. Jos tänne päin on joskus asiaa, uskallan vilpittömästi suositella paikkaa halvan majoituksen ystäville.

Majoitusasiat ratkottuamme kello on jo kymmenen ja meillä melkoinen nälkä. Viereisessä rakennuksessa on ravintola, joka tarjoaa Menu Turisticoa kympillä. Sinne! Mutta keittiö on chiuso. Vähän matkan päässä on toinen ravintola. Sama juttu siellä. Chiuso se on pienikin chiuso. Kolmannesta paikasta ostamme kumpikin kaksi suklaapatukkaa, ettemme alkaisi tapella. Suklaa on pahaa ruokaa, mutta nyt pystymme autoilemaan S. Martinoon, josta saamme paninit ja salaattia.

19.7. Tutustumista greideihin

Päivä käynnistyy verkkaisesti. Aamiaistarvikkeiden osteskelua, eväiden valmistelua ja sen sellaista. Seuraa päivän ensimmäinen takaisku. Val di Melloon ei saakaan ajaa tietä pitkin, vaan auto pitää jättää S. Martinoon ja kävellä. Maisemat ovat kuitenkin mitä idyllisimmät. Lehmät kelloineen luovat aitoa alppitunnelmaa, vaikka Sveitsissä asuvana kirjailijana olenkin sitä mieltä, että sveitsiläiset lehmät – etenkin gruyérelaiset – ovat kauniimpia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Metsäiseen rinteeseen sijoitettujen kiipeilysektoreiden löytäminen on hämmentävää puuhaa. Hikoilemme pusikoissa edestakaisin, kunnes joskus puolen päivän jo lähestyessä olemme hikisinä ensimmäisen reittimme juurella.

Linkitämme Stomaco Peloson (Pelkoa mahassa?) ja L’Alba del Nirvanan parisataametriseksi yhdistelmäksi. Ensimmäinen köydenpituus on jännittävä: 5a-tasoinen kitkasläbi ei tarjoa teknisiä haasteita, mutta jonkinlainen helpotuksen huokaus minulta kuitenkin pääsee, kun jossain 15-20 metrin huippeilla saan klipata ensimmäisen välivarmistuksen vanhaan heiluvaan pitoniin. Mutta kivaa, täällähän on sisiliskoja!

Toisen köydenpituuden jälkeen teemme taas pienen ekskurssin pusikkoon, mutta laskeutumispolkuhan se on. Oikea reitti jatkuu reilusti vasemmalle. Vastaan tulee reitin jyrkin ja fyysisin kohta. Ei paha. Olikohan se kruksi? Jos oli, niin täkäläinen 5c on helppoa kuin mikä. No niin, nyt on edessä jännän näköinen kattouloke. Oikealta vai vasemmalta ohi? Vasemmalta voisi olla niukin naukin mentävissä, jos nauttisi huonosti varmisettavasta kutosesta. Kaikki mankkajäljet näyttävät johtavan ulokkeen alle, sitten oikealta yli. Sinne sitten. Ei ollut paha. Sitten vielä pari helppoa kp:tä, 5b ja 5a, ja alas.

Pysähdymme joen varrella pienille oluille. Ravintolassa puhutaan suomea oikein isolla joukolla. Ketäs täältä oikein löytyykään? Ihan kuin olisi vähän tutunomaista naamaakin… Tuomo Pesonen, Juho Risku ja kolme muuta, jotka eivät onnistu pesiytymään surkeaan nimimuistiini.

Paikallinen greidaus on kuulemma täpäkkää. 5c:t vastaavat hyvinkin suomalaista 6a:ta. Kruksi olisikin ollut siinä vasemmalla, ei siellä missä mankkajäljet. Oli kuulemma ollut aika pelottava.

Yöllä sataa kaatamalla.

20.7. Lisää treeniä

Yritämme päästä selville siitä, kuinka kova greidaus oikeastaan on, ja Brontosaurus-sektorille erään 5c+ -tasoisen reitin juurelle. Joudumme toteamaan, että ei tule mitään. Kruksiköydenpituus on heti alussa: kitkasläbiä, ohuesti sammaleista – ja ensimmäisten reilun viiden metrin matkalta läpimärkää. Ensimmäinen klippi mahdottomuuden päässä.

Vaihdamme viereiselle sektorille, 4 köydenpituuden mittaiselle Tunnel Diagonalelle (5b). Kolmen italialaisen köysistö on juuri kiivennyt sen ja kommentoi kokemaansa seuraavasti: ”Huono reitti. Liian lyhyt.”

Ilari liidaa ensimmäisen köydenpituuden, minä toisen. Kivoja köydenpituuksia, mukana jopa ilmava kohta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kruksin pitäisi sijoittua kolmannelle kp:lle, mutta Ilari vetää köyden tappiin missään vaiheessa yhtään hidastamatta. Täällä on muuten lisää sisiliskoja! Seuraamaan lähtiessäni tajuan, että valitessaan luontevimman linjan ylöspäin kumppanini on vahingossa sivuuttanut kruksin. Pääsen itse boulderoimaan sen, ja vaikka linja tuntuukin vähän tekemällä tehdyltä, on kohta suhteellisen vaikea.

Sitten ollaankin jo topissa. Italialaisten reittikuvaus oli täsmällinen eikä päivä tunnu ollenkaan täydeltä. Mitä muuta tästä läheltä löytyisi?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teemme taas pienen odysseian metsään, tiedustelemme sinne tänne, ja lopulta olemme Sarcofago-sektorilla, josta poimimme reitin nimeltä Cunicolo acuto (Akuutti jänistys? 5b), jolla on erityistä historiallista arvoa: Mellon laakson ensimmäinen kallioreitti. Kaksi ensimmäistä köydenpituutta ovatkin todellista old school -rypemistä: ensin vettä valuva leikkaus, sitten ahdas hormipönkeämä. Reitin kruksi on hormiin pääsyssä, ja näyttää ainakin Ilarin tekemänä erittäin raskaalta ja haastavalta vedolta. Ilarin rakennellessa toista ankkuripaikkaa alkaa taivaalta putoilla raskaita pisaroita. Luolamaisessa tilassa hormin alla sade näyttää oikeinkin hauskalta – ja tulipa tuo orava lähelle! – mutta kiireen tuntu siitä tulee, niin että fuskaan kruksissa jatkoista vetämällä. Siitä tulee tietenkin paha mieli: koko köysistömme ei ole mennyt vielä yhtään reittiä puhtaasti kruksin kautta ylös.

Sadekuuro lakkaa ständille saapuessani, joten kiirehtiminen oli kaiken lisäksi turhaa.

Kolmas köydenpituus on mainiota suoraa halkeamaa, jonka päälle päästyämme olemme jo tyytyväiset päivän saavutuksiin ja valmiit laskeutumaan kylille.

Illalla luemme säätiedotteita ja laadimme suunnitelmia. Kelit näyttävät epävakaisilta, mutta jos oikeasti haluamme kiivetä vielä Aostassakin, pitää Piz Badilea alkaa jo lähennellä. En kuitenkaan voi olla ihastumatta laaksoa hallitsevaan Cavalcortoon. Vuori on jyrkkä ja komea – ja sille vie ainakin yksi reitti, joka olisi meidän mentävissämme! Mutta sen ottaminen ohjelmaan vaatisi muiden mahdollisten kohteidemme tilapäistä unohtamista.

”Mä vaihtaisin ton Cavalcorton mihin tahansa muuhun meidän kohteeseen”, sanon Ilarille, mutta hän ei lämpene ajatukselle. No, tämä on ehkä muutenkin uusintavierailun arvoinen laakso, ja nyt on taas yksi syy olla lopettamatta kiipeilyä.

21.7. Ylös majalle

Bagni Masinosta Rifugio Gianettille on noin 1400 metrin nousu. Evästä matkaan ja tossua toisen eteen. Lenkkareissa jalkani hikoavat, viisaampi Ilari kävelee sandaaleissa. Lisää sisiliskoja. Hevosia. Aasi! Murmeleita! Pitkähäntäisiä lampaita!
IMG_0494
Lähestyessämme majaa kello neljän huippeilla sää on oikein mainio. Muutamat pilvet verhoavat kolmetonnisten huippuja, mutta niillä ei näytä erityisesti tuulevan eikä satavan. Emme ole eilen emmekä toissapäivänä osoittaneet erityistä vauhdikkuutta (tässä vaiheessa lukijalle paljastettakoon, että vaikka Ilari on minua huomattavasti vahvempi sporttikiipeilijä, käytännössä hän vasta aloittelee träditouhuja ja multipitch-kiipeilyä, ja ständien rakentelu on ymmärrettävästi ollut epävarmaa ja pohdiskelevaista), mutta jos huomennakin on tällaista, meillä on aikaa kiivetä se, mitä havittelemme: 14 kp:n mittainen Molteni – Camporini -reitti (5a).

Kohta majalle päästyämme ryöpsähtää taivaalta oikein kunnon vesisade, ja hetkeä aiemmin iloisina huomisia nousujaan suunnitelleet kiipeilijät vaikenevat mietteisiinsä.

IMG_0489(Kuva: Mutta täällähän sataa! (c) Ilari Aula)
Vatvomme ja jahkailemme huomisia mahdollisuuksiamme. Juttelemme parin kaverin kanssa, joista toinen on vuotta aiemmin kiivennyt Molteni – Camporinin, ja joka kertoo lumen aiheuttamista reitille pääsyn hankaluuksista: ”Tänä vuonna reitin alla on vielä paljon enemmän lunta. Sitä on hankala nousta. Onhan teillä hyvät kengät?”

Ilari esittelee sandaalejaan.

”No, ei se mitään. Me varmaan mennään siihen reitille kanssa. Tulkaa meidän perään, niin löydätte, siinä alkupuolella on jotain eksymisen mahdollisuuksia. Jos me herätään klo 4:00, me ollaan reitillä kuuden maissa, kun aurinko nousee, ja mä luulen, että me kiivetään se reitti kuudessa tunnissa. Sade ei huoleta, mutta ukkonen… Eilen kun kiivettiin, ukkoset tulivat tosi aikaisin, heti puolen päivän jälkeen. Onneksi mulla oli vasara ja pitoneja mukana, niin päästiin pois.”

Ja niin edelleen. Kuuntelemme miehen selitystä, ja kysyn, mitä tasoa hän kiipeää. 6b kuulemma menee mukavasti. Alkaa epäilyttää. Jos nuo arvelevat kiipeävänsä reitin kuuteen tuntiin, meillä menee kymmenen. Ja jos sää kehittyykin samoin kuin eilen eikä samoin kuin tänään (ennusteissa ei mitään eroa), olemme hankkimassa itsellemme ikävyyksiä.

Juttelemme keskenämme hetken. Tunnustan, että kaikki tosiasiat huomioon ottaen ainoa syy, miksi nyt lähtisin Molteni – Camporinille, olisivat sosiaaliset paineet. Päätämme yhdessä tuumin downshiftata AD-tasoiselle perusreitille. Tänne jää yhä enemmän syitä tulla takaisin.

22.7. Piz Badile

IMG_0496
Heräämme neljältä, syömme aamiaisen (Tiedoksi: Rif. Gianettin illallinen oli maja-ateriaksi harvinaisen kevyt, aamiainen suorastaan köyhä), käpöttelemme louhikkoa ja potkiskelemme yön aikana kovettunutta lumirinnettä ylös, ja Ilarin sandaalit täyttävät kuin täyttävätkin tehtävänsä. Reitille pääsemme kello 6:20. Ja sitten kiivetään.

Enimmäkseen se on semmoista 3c:tä, eli juuri ja juuri kiipeilyä. Välillä poluilla kävelemistäkin. Pieni harharetki tuo sentään jännitystä. Jossakin siellä polku näyttää ensi silmäyksellä umpikujalta, mutta sitten vasemmalla ylempänä roikkuu kiinteä köysi. Sieltä se varmaan menee. Kiipeän kohti kiinteää köyttä, jonka luona seinä muuttuu jyrkemmäksi ja vaikeammaksi. Ohuiden ja silminnähden heiveröisten fleikkien taakse ei kannattane laittaa omia varmistuksia, joten varmistan itseni siansorkalla kiinteään köyteen. Kiipeän ylemmäs, ja vaistoni alkavat varoittaa siitä, ettei kaikki ole aivan niin kuin pitäisi. Tämä on nyt kyllä ennemminkin 5-:aa kuin sitä, mitä topo lupasi. Jonkin matkaa edettyäni saan hyvän näkymän ”kiinteän” köyden yläosaan: köyden paljas ydin kukkii ja repsottaa kaikkiin suuntiin. Katselen sinne, minne polku oli näyttänyt päättyvän, ja siellähän on punainen läiskä kiveen maalattuna!

Kiipeän alas Ilarin luo. Hitaasti. Varovasti. Tämän köyden varaan ei tee mieli pudota. Phuih. Olipas turha sivupolku!

Toinen jännittävä kohta tulee, kun etenemme suoraviivaista ja ilmeistä kuluaaria simultaanisti, ja reitti muuttuu hiljalleen ihan oikeaksi kiipeilyksi samalla, kun varmistusmahdollisuudet harvenevat ja huononevat ja runnarit pitenevät. Mutta tarkasti vain, tarkasti vain, en minä tähän kuole. Ylhäältä päin on jälkikäteen helppo nähdä, minne olisi pitänyt mennä – vaikka hienompi linjahan tämä näin oli!

IMG_0498
Saavutamme huipun puolilta päivin. Ne kovemmat kaverit tulevat sitä toista reittiä pitkin perille vähän meidän jälkeemme, ja muita vuorelle ei nyt näytäkään nousevan.

IMG_0508

IMG_0503

Pilvet näyttävät miltei uhkaavilta, joten emme hengaile ylhäällä puoltakaan tuntia. Laskeudumme alas uutta hienoa laskeutumislinjaa pitkin (kysy lisää, jos aihe kiinnostaa), ja kun lopulta selviämme köysiin sitaisemastani pään kokoisesta Gordionin solmusta ja pääsemme etelälounaisen seinämän juurelle, ukkonen alkaa jyrähdellä. Haemme tavarat majalta, ja alamme tallata kohti laaksoa. Autolle saavumme kello 20. Reidet alkavatkin olla jo kivasti jynkyssä.

Yövyn jälleen Dolcissa, kun taas Ilari telttailee mieluummin rankkasateessa.

Huomenna Aostaan!

Kuvia: Lumen ja jään tajuttomuus

Tammikuu Angelniemessä:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime viikonloppu. Liiditykkinä Ossi Eskola:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hiihtoretkellä Matinkylän edustalla:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nuuksio, Vasemman suoran takana:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jääkiipeilyä Cognessa

Sehän näissä kiipeilyreissuissa on nyt viime aikoina ollut tendenssinä, että on vain kiivetty, ja kaikenlainen absurdi säätäminen on jäänyt vähemmälle. Mitä semmoisista matkoista oikein pystyy kertomaan?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näkymä Monte Biancolle huoneistohotelli Les Nigritellesin ikkunasta.

Noh, lauantaina kiipesimme Annamarin kanssa semmoisen puron kuin Cascata di Lillaz. Mikään jatkuva putous se ei ollut, vaan ennemminkin pitkä kanjonihaikki, jossa oli sarja erillisiä putouksia. Maisemareittinä ja lämppärinä oikein hieno ja meille sopiva. Pari viimeistä köydenpituutta olivat noin kylmiltään aikamoista pohjerääkkiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Annamari Lillazin putouksen ekalla köydenpituudella.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA  Ja viimeisellä.

Sunnuntaina kiipesimme Sentiero dei Trollin. Sillä oli korkeutta 350 metriä, pituutta suunnilleen 9 täyttä köydenpituutta. Parin kymmenen metrin könkämä, lumiköny, könkämä, lumiköny, könkämä, lumiköny… Eikö se ikinä lopu? Tällaisilla harrastelijoilla noin pitkä reitti alkoi tietenkin jo tuntua kokonaisvaltaisesti jokseenkin kaikkialla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 Sentiero dei Trollin kahdeksas kp.

Maanantaina saimme seuraksemme Hahkalan Jonin Genevestä ja ehdotimme näin kolmepäällä ja valmiiksi tukossa kiivettäväksi jotain hieman lyhyempää. Kahdesta vaihtoehdosta Joni valitsi reitin nimeltä E Tutto Relativo, jonka kolmas köydenpituus oli päällelorottava vapaasti seivova pilari. Aika nopeasti siinä sai silmälaseihin semmoisen jääkuorrutuksen, että piti kiivetä puolisokeana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joni sateessa, hankaluudet edessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Evästauko ennen laskeutumista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sulattelua.

Tiistaina ajelimme aurinkoiseen Aostan laaksoon lepopäivää viettämään. Kiipesimme Corma di Machabyssa vähän sporttia. Kalliokiipeily ottaa kuitenkin vähän eri lihaksiin, ja auringossa on mukavan leppoisaa. Valitsimme reitiksemme Diretta al Bananon, joka oli minulle kuuden vuoden takaa tuttu, ja josta minulla oli yksinomaan myönteisiä mielikuvia.

Annamarin naureskelu ja Stetindin-muistot viime kesältä saivat minutkin tällä kertaa ottamaan untuvatakin mukaani. Ei olisi tarvinnut. Lämpötila oli mitä leudoin, ja ankkuripaikoillakin tarkeni ilman minkäänlaista takkia.

Muuten kyllä muistikuvat vähän pettivät. Heti ensimmäiset kymmenen metriä pistivät hiljaiseksi. Laskeuduin kolmannelta pultilta alas, ja vaihdoimme Annamarin kärkeen. Hänkin istui välillä köydessä, mutta onnistui lopulta ratkomaan ongelman. Kaikkineen reitin luonne ja tyyli muistutti melko lailla Olhavan Mäntyä. Varmistusväli viiden metrin huippeilla jokseenkin riippumatta siitä, missä oli vaikeuksia tai ei ollut. Greidinä 5c, pituutena 9 köydenpituuteen jaetut 280 metriä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arvaatte varmaan, että päivän päätteeksi olimme todella levänneitä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuva-arvoitus.

Ainakin keskiviikkoaamuna huomasimme, että lepopäivä oli toiminut osin juurikin odottamallamme tavalla: myös ne eri lihakset olivat ihan jumissa. Päätimme siis kiivetä vaihteen vuoksi jotakin lyhyempää. Hyvän näköinen Pattinaggio Artistico oli jo ensimmäisestä päivästä lähtien tuntunut kutsuvalta, ja kun sillä oli mittaakin vain 180 metriä eli luultavasti kolme köydenpituutta, niin sinne sitten. Kyseessä onkin reissun hienoin ja jatkuvin yksittäinen jääputous, mutta se 180 metriä olikin reitin korkeus tai jotain. Oikeasti mittaa oli  ehkä 240 metriä, viisi ihan kunnon köydenpituutta, loppukälli ja kaikkea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pattinaggio Artistico (vas.). Suora lähtö ei ollut muodostunut, joten jouduimme aloittamaan vähän ylempää. Mittakaavasta niille, joilla on hahmotusongelmia: tuo pysty alku, silloin kun ulottuu jyrkänteen juurelle asti, on 45 metriä eli n. 15 asuinkerrosta korkea.

Aloin olla jo melko kypsä, mutta jotenkin Annamari sai minut puhuttua kiipeämään vielä torstainakin. Teimme suunnitelman, että menemme Valnonteyn laakson vasempaan penkereeseen ja otamme sieltä ensimmäisen kunnossa olevan putouksen. Thulen nähdessäni aloinkin jo lämmetä, ja äkkiä mieleni teki päästä liidaamaan jotain vähän yhtämittaisemmin jyrkähköä. Harvoin jäässä oleva Lauson oli kuitenkin kunnossa, ja Annamari liidasi sen ensimmäisen köydenpituuden ontosti kumisevat kukkakaalijäät ja muut hienoudet – jollakin tavalla reissun hienoin yksittäinen köydenpituus, ja minä sitten nakuttelin triviaalin toisen köydenpituuden.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

70-metrinen Lauson. Kuvassa myös kiipeilijöitä.

Nousu oli sen verran lyhyt ja rento, että kerrankin autolle saapuessamme ei ollut mikään paikka kipeänä. Sen sijaan paistoi aurinko, mieli oli hyvä ja reissun kiipeilyt onnellisesti takana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiipeily spektaakkelina, osa 3

(Jatkoa edelliseen osaan.)

 

Chamonix oli jo 1700-luvulla merkittävä turistikohde. Euroopan korkeimman vuoren houkuttelemat aristokraatit ja muut ottivat tavakseen palkata paikallisia oppaikseen massiivin rinteille ja jäätiköille. Yksi säännöllisistä vierailijoista oli geneveläinen Horace-Bénédict de Saussure, jonka lupaama rahapalkkio oli yhtenä kannusteena Mont Blancin ensinousulla vuonna 1786. Ammattimaiseksi opastoiminta Chamonix’n opastoiminta muuttui 1800-luvun alkupuolella. Compagnie des guides de Chamonix perustettiin vuonna 1821.

Suomalainen lähestymistapa kiipeilyyn on ollut hieman samanlainen kuin ikkunoiden pesuun: asiat tehdään itse eikä ostopalveluin. Opasvetoiseen nousuun saatetaan suhtautua hieman alentuvasti ja kysyä, onko vuorelle kiivennyt asiakas itse vaiko sittenkin se opas, joka on opiskellut reitin, tuntee olosuhteet, tekee pääkökset ja kantaa vastuun. Opastoimintaa kritisoidaan usein myös siitä, että oppaiden vetäminä ihmisiä päätyy paikkoihin, joita he eivät itse ymmärrä, ja joissa he eivät kykene huolehtimaan itsestään, minkä arvellaan lisäävän onnettomuuksia jne.

Jälkimmäinen – vääriä ihmisiä liian vaarallisissa paikoissa – kritiikki ei ilmeisestikään pidä paikkansa. Olen itse aloittanut harrastukseni ilman opasta paikassa, jossa en yllättävän ongelmatilanteen sattuessa olisi kyennyt huolehtimaan itsestäni. Olen vuosien mittaan nähnyt vuorilla uskomattomia omatoimiräpeltäjiä jotka olisivat nimenomaan kuuluneet oppaan matkaan. Osaavan reissukumppanin kanssahan voi vieläpä oppia jotakin. Olen myös törmännyt väitteeseen, jonka mukaan Everestille kiipeäjien suhteellinen kuolleisuus on melkoisesti pienentynyt retkikuntien kaupallistuessa.

Ensimmäinen kritiikki osuu, mikäli kiipeileminen nähdään kilpaurheiluna ja suorittamisena – ja kyllä, ainahan me jollakin tavoin kilpailemme, minne ikinä menemmekin. Mikäli kiipeily sen sijaan on sitä romantisoitua pyyteetöntä itsensä voittamista, vapauden kokemuksia ja hienoja luontoelämyksiä, ei asialla luulisi olevan kovin paljon väliä. Opastetun turistin ylenkatsominen saattaa päin vastoin viedä elämykseltä sen arvon, mikä sille kuuluisi, ja alistaa sen juuri sille sosiaaliselle kilpailu- ja vertailumentaliteetille, jota vuorille kenties paetaan.

On myös huomattava, että monet historialliset ja arvostetutkin nousut on suoritettu oppaan tai oppaiden seurassa. Näin oli jo alppikiipeilyn kultaisella kaudella, jolloin useimmat alppien huiput valloitettiin ensimmäistä kertaa. Kauden päätti kuuluisa kilpajuoksu Matterhornin huipulle: kummallakin puolella työskenteli oppaita, ja erään lukemani – tosin fiktionalisoidun – kuvauksen perusteella kilpailua siivitti kaiken muun lisäksi ymmärrys siitä, että reitin löytäminen ohjaisi jatkossa myös turistivirtoja joko Italiaan tai Sveitsiin. Ja eikö Everestin ensinousukin ollut loppujen lopuksi nimenomaan opastettu nousu? Tenzing Norgay oli käynyt tutustumassa vuoreen ja nousureittiin useita kertoja aikaisemmin ja nosti palkkaa tehtävistään retkikunnan sirdarina. Kun nostamme Gaston Rébuffat’n ja Lionel Terrayn kaltaisia hahmoja romantisoivan mielemme jalustoille, on syytä muistaa, että he olivat, paitsi vuorten suuria rakastajia, myös kovia ammattilaisia.

Ja kyllä Suomi-kiipeilyynkin muutakin mahtuu kuin ITE-kapuilua. Suomalaisen kiipeilyn lähtölaukauskin, Matti A. Jokisen nousu Matterhornille 1954 tapahtui oppaan kanssa. Samaten suuren yleisön hyvin tuntema Veikkka Gustafsson nousi ensimmäisenä suomalaisena Everestin huipulle osana kaupallista retkikuntaa.

Kaikkein eniten meitä vuorille vetävät… edulliset lennot. Se tosiseikka, että meillä on varaa ja aikaa.  Ja kun päädymme suosituimpiin kohteisiimme, meitä odottavat valmiit majoituspalvelut, ja hiihtohissit. Me emme ehkä palkkaa opasta matkaan mutta ostamme topokirjan kaupasta – sen kaiken muun välineistön lisäksi, johon olemme jo käyttäneet tuhansia euroja. Vuoret ja kiipeily on myyty meille jo ennen kuin tajusimme, että olimme ostamassa. ”Escaping the System” tapahtuu vain mielikuvituksessamme. Todellisuudessa Systeemi vain ulkoiluttaa meitä.

Vuoristokiipeily spektaakkelina, osa 2

(Jatkoa edelliseen osaan.)

Kuten olen aiemminkin kertonut, myös oma kiipeilyharrastukseni sai alkunsa voimakkaasta luontokokemuksesta, pelkojeni ja ennen kaikkea itseni kohtaamisesta vuorilla. Vai saiko sittenkään?

Henkilökohtaisia kokemuksiani oli luonnollisesti edeltänyt altistuminen kaiken näköiselle kiipeilykuvastolle, sellaisille kuin Aku Ankka ja veljenpojat hakkuineen jyrkällä vuorenseinämällä. Nuo kuvat olivat kuitenkin jääneet etäisiksi hassuiksi. Niillä ei ollut mitään tekemistä minun elämäni kanssa. Vuonna 1998 luin Jon Krakauerin kirjan Jäätäviin korkeuksiin. Teos on trillerimäisesti etenevä kuvaus eräästä tunnetusta Everestin rinteillä tapahtuneesta tragediasta. Krakauer raottaa kiipeilijöiden mielenmaisemaa ja kritisoi voimakkaasti Himalajan-kiipeilyn kaupallistumista. Kirja on luullakseni varhaisin sellainen kokemus, joka on herättänyt minut oikeasti hieman miettimään, mistä niinkin

Francesco Petrarca

Francesco Petrarca

kummallisessa harrastuksessa on kysymys. Ja mikä olennaisinta: tuo lukukokemus oli keskeinen vaikuttaja kiipeilemään sysäävien luontoelämysteni taustalla. Luonnon avautuminen seikkailun, vaarojen voittamisen ja vapauden kenttänä ei ollutkaan autenttinen tai puhdas kokemus. Huippujen merkitys ei tullut sisältäni eikä huipuista itsestään, vaan oli kulttuurisesti välittynyttä.

Tämän kulttuurivirtauksen juuret ovat pitkälti yläluokkaiset ja imperialistiset. Huiput ovat näyttäytyneet tavoittelun kohteina ennen kaikkea niille, joilla on ollut riittävästi vaurautta ja riittävän vähän tähdellisempiä haasteita.

Vuosisatojen ajan kiipeilijät ovat olleet pääasiassa keisareita, kuninkaita, pappeja, runoilijoita ja tutkijoita, jotka ovat myös halunneet dokumentoida tekemisiään ja ajattelemisiaan. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat todella joutuneet nyhtämään niukan elantonsa karusta vuoristoluonnosta, ovat vain harvoin olleet kiinnostuneita huippujen valloittamisesta – ennen kuin turistit ovat tuoneet haasteen tullessaan.

Se, että vuoristokiipeily on alusta asti ollut nimenomaan varakkaiden ihmisten kiinnostuksen kohde, on luonnollisestikin jo hyvin varhaisessa vaiheessa johtanut siihen, että puuhassa on liikkunut rahaa. ”Pyyteetön ja puhtaasti aatteellinen toiminto” se on ollut vain turisteille itselleen – eikä läheskään aina edes heille.

Christian von Mechel, Descent from Mont-Blanc in 1787 by H.B. de Saussure, copper engraving. Collection Teylers Museum, Haarlem.

Christian von Mechel: H.B. de Saussuren laskeutuminen Mont-Blancilta 1787. Teylerin museon kokoelmat.

(Jatkuu.)

Vuoristokiipeily spektaakkelina, osa 1

Vietimme viikonloppuna Suomen Alppikerhon 50-vuotisjuhlia. Iltajuhlan tunnelma oli rento mutta arvokas ja ennen kaikkea korkealla. Kiipeily on ehkä muuttunut trendikkääksi tämän vuosituhannen puolella, mutta juhlaväestä melkoinen osa oli liittynyt lajin pariin jo vuosikymmeniä sitten. Erityisesti näiden yli kuusikymppisten läsnäolo synnytti tunteen siitä, että vaikka kiipeilykulttuuri on Suomessa nuorta, sillä on jo kunniakas historiansa.

IMG_0364

On ehkä mainittava myös eräs Susanna Kaislan tekemä huomio: toisin kuin monilla muilla elämän alueilla, kiipeily-yhteisössä ikääntyminen lisää kunnioitusta, jota ihminen saa osakseen. Kovimpia hurjapäitä ovat ne, jotka tekivät sen ensin – mahdollisesti vieläpä monot jalassa ja puukiiloilla harvakseen varmistaen. Taiteen alalla ensin–tekemisen arvostus on hyvin vastaavassa asemassa. Rinnastus taiteeseen tehtiin myös Matti A. Jokisen aikoinaan kuvaamassa kiipeilyelokuvassa, jossa kysyttiin, miksi kukaan haluaa mennä tuonne, ja vastattiin vastakysymyksellä: miksi joku tekee taidetta? Intohimosta. Rinnastusta lähestyi hieman myös Perttu Ollila sunnuntain pulttauspaneelissa todetessaan, että eivät kiipeilyreitit ole kiveä ja kalliota, vaan jotakin aivan muuta: kulttuurituotteita. (Ollilan esiintymiset olivat muuten hieno näyttö siitä, miten (akateemisen) filosofian tuottamat täsmälliset jäsentelyt voivat todellakin selkeyttää ihan relevanttejakin keskusteluja.)

Valmistautuessani lauantaiseen paneelikeskusteluun kiipeilystä ja kaupallisuudesta (puhujina Jarmo Annunen, Mia Graeffe, Perttu Ollila, Kalle Viira ja Marko Virtanen, juontajaparinani Ossi Eskola) törmäsin ensimmäisissä Alppikiipeily-lehdissä vuosina 1963-64 käytyyn keskusteluun Cima Granden Super-Direttissima -reitin ensinoususta:

”Kuitenkaan ei tapaus ole voinut olla herättämättä erittäin ankaraakin arvostelua, etupäässä sen kovin kaupallisen suhtautumisen vuoksi, jota miehet [Kauschke, Siegert & Uhnert] osoittivat myydessään nousun kestäessä artikkelioikeuksia eri lehdille. Alppikiipeily on tähän saakka ollut maailman viimeisiä pyyteettömiä ja puhtaasti aatteellisia toimintoja. On ikävää jos muutos on nyt edessä.”

Kuten tiedämme, moni asia on muuttunut. Lehtijutuilla on sittemmin rahoitettu suomalaistenkin kiipeilijöiden matkoja eri puolile maailmaa, ja maassamme on jo lukuisia kiipeilystä elantonsa saavia ihmisiä. Kun kiipeilijöiden – tai alan yrittäjien – motiiveja toiminnalleen aletaan kysellä, nostaa moni edelleen esille romanttisen vapauden kokemuksen. Vuorilla et ole vieraannuttavassa palkkatyössä vaan saat kohdata luonnon ja itsesi autenttisempana kuin yhteiskunnan vaatimuksillaan täyttämän laakson pohjalla. ”Rakastimme kaikki tunturimatkoja pakotienä elämän pakkopaidasta”, kuten Arne Næss on asian sanoittanut.

(Jatkuu.)

Riippuvaiset

Miina Supinen

Sinikka Vuola

Olli Sirkiä

Hellä Hermanni
Oma esitykseni:

Kuva: (c) Leila Piirainen

Sirkus tuli kaupunkiin!
Halusin nähdä käärmeennielijän ja pellenheittäjän
Mutta

”Hei poika hei! Luen sinulle
elämän valttikortit!”

pysähdyin ennustajan kojulle

En usko tuollaisiin juttuihin
yhä vähemmän mihinkään muuhunkaan
mutta halusin nähdä, miten hän tekee työtään

”Hyvä”, sanoin
Istuin häntä vastapäätä

Jouduin itse sekoittamaan pakan
Hän otti sen käteensä
käänsi ensimmäisen kortin

GULPIN 50 hitpointsia
Headbutt 10
Drool 20

Ennustaja katsoi minuun tummilla silmillään ja minä mietin kortin merkitystä
Headbutt? Pääpylly?
Tässä ei nyt ole MITÄÄN järkeä!
Headbutt? Headbutt? Headbuttheadbutthead…
Butthead?
Beavis ja Butthead?
Trän trän tää!
I’m a cornholio!

Mutta ei tämä voi minusta kertoa, eihän meillä edes näy telkkari

Drool 20?
Kuolaamista? Vauvat kuolaavat.
Ja kerran minä unohdin, voitteko kuvitella, unohdin juoda aamukahvin, ja kahdelta iltapäivällä heräsin tokkuraisena työpöytdältäni. Olin kuolannut oppikirjoilleni.

”Tämä ensimmäinen kortti on menneisyytesi.”
Sanoi ennustaja

”Käännän toisen kortin.”

Squirtle. 40 hitpointsia.

Bubble. heitä kolikkoa. Jos kruuna, puolustava pokemon lamaantuu.

Withdraw. Heitä kolikkoa. Jos kruuna, kaikki Squirtleen kohdistuva vahinko tulee torjutuksi vastustajasi seuraavalla vuorolla. Kaikki muut hyökkäyksen vaikutukset toteutuvat silti.

Syntymän jälkeen sen selkä turpoaa ja kovettuu kuoreksi. Se roiskuttaa väkevästi vaahtoa suustaan.

”Sinä olet yksi huijari!” huusin
niin kuin olisin odottanut jotakin muuta.
”Nämä ovat Pokemon-kortteja! Ei Pokemon-korteista voi ennustaa!”

Mutta

Ennustaja

Käänsi

Kolmannen kortin

”Hirtetty”, hän sanoi.

Kuvassa roikkui mies ylösalaisin.
Miksi? Mitä pahaa hän on tehnyt?

Onko tappanut jonkun? Tai ryöstänyt? Vienyt myrkytettyjä omenia vanhalle herttaiselle mummolle luullessaan tätä salarikkaaksi, mutta vanha herttainen mummo onkin tarjonnut omenat pikkulapsille, ja ensin vanhaa herttaista mummoa on syytetty murhaajaksi, kunnes on selvinnyt, mistä omenat ovat peräisin, ja miehen kotoa on löydetty strykniinipullo, ja oikeudenistunto on todennut hänet syylliseksi 6 pienen lapsen murhaan.

”Mutta ette kai te usko minusta mitään niin kamalaa?” mies puolustautuu. ”Tuon mummon minä yritin murhata.”

Vanhan, herttaisen, ja myös lapsiystävällisen mummon.
Se ja sama. Mies päätetään teloittaa hirttämällä.

Mutta pyöveli on hellämielinen mies, joka ei haluaisi tappaa kärpästäkään. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän joutuu todella harjoittamaan tointaan, sillä kuolemantuomiot on lakkautettu sivistysvaltioissa aikaa sitten. Sen piti olla suojatyöpaikka, jossa ei joutuisi eväänsä liikauttamaan. Mutta tehtävä, mikä tehtävä.

Hirttäjäisiä edellisenä iltana pyöveli on kauhuissaan. Hermojaan lepuuttaakseen hän ottaa kulauksen viinaa. Ja toisenkin. Ja lähtee kaupungille kavereidensa kanssa, kiertää baarista toiseen, ja päätyy erään tutun tutun kämpille jatkoille.

Ensimmäisten auringonsäteiden leikatessa usvaista kaupunkia hän odottaa ensimmäistä raitiovaunua. Lokit nahistelevat yöhön heitetystä lihapiirakan jämästä. Niiden kirkuna kaikuu torin raikkaassa ilmassa kuin kaunein musiikki. Siinä hetkessä elämä tuntuu arvokkaalta ja merkitykselliseltä. Lopulta raitiovaunu kolisee paikalle ja vie pyövelin työpaikalleen.

En pysty katsomaan teloitettavaa silmiin, hän ajattelee, ja sulkee omat silmänsä.
Siksi, juuri siksi hirtetty roikkuu nilkastaan. Pyöveli on sössinyt, ei ole löytänyt hänen kaulaansa.

Siitä tulee paljon hitaampi ja tuskallisempi kuolema, kuin mitä pyöveli on tarkoittanut. Voin sanoa, että tämä sattuu nilkkaan. Ja pyörryttää.

Tai ehkä hirtetty onkin tehnyt jotakin hyvää – asioita ripustetaan nykyään mitä merkillisimmistä syistä.

Kuten pyykkiä. Pelkästään siksi, että se on märkää.
Tai tauluja. Koska niiden maali on jo kuivunut.

Joku markkinoi internetissä ylösalaisin roikkumista

se
    –    ylläpitää nuoruutta ja kauneutta,
    –    sillä gravitaation aiheuttamaa ihmiskehon ikääntymistä voidaan hidastaa
ollessa päivittäin lepakon luonnollisessa nukkumisasennossa.
    –    kohentaa mielialaa, vähentää lihasjännitystä sekä parantaa unen laatua
    –    parantaa ruoansulatusta
    –    parantaa aivojen toimintaa

Tohtori Robert M. Martinin mukaan aivot toimivat jopa 14% paremmin inversiossa. Lisäksi elimistö tuottaa serotoniinia, dopamiinia ja norefedriinia, joista viimeinen säätelee kiihottumista ja huomiokykyä.

Kyllä. Veri valuu päähän ja aivoni alkavat toimia. Apua! Aivoni alkavat toimia, ja minä saan kaikenlaisia

Ajatuksia
Norefedriinia

Kiihottavaa! Oi, miten kiihottavaa! Herätänkö minä nyt huomiota? Olenko tavallista huomiokykyisempi?

Ilmanko lepakot ovat niin älykkäitä, ne nukkuvat ylösalaisin ja
ovatkin keksineet kaikuluotaimen.
Mutta jos ne ovat muka niin älykkäitä,
miksi ne asuvat luolissa?

Apua! Aivoni alkavat toimia! En kai minä joudu nyt johonkin luolaan asumaan?

En usko tuollaisiin juttuihin
yhä vähemmän mihinkään muuhunkaan

Sitä paitsi eräs toinen tohtori, dosentti Rahko, toteaa:
Nyt marjastusaikana potilaita on tavallista enemmän. Kun ihminen on pitkään pää alaspäin, otokoniat lähtevät liikkeelle ja selän oikaisun jälkeen marjastaja saattaa

mennä nurin.

”Sinä olet yksi huijari” huusin ennustajalle
ja kieltäydyin maksamasta.

Kuitenkin juuri nyt minusta tuntuu, kuin se kortti olisi muuttunut todeksi.
Mutta se oli hänen vikansa!
Yritti estää minua poistumasta!
Tarttui ranteeseeni!
Minä riistäydyin vapaaksi, kohotin hänen kristallipallonsa
ja iskin sen hänen päähänsä.

Mutta

se ei ollutkaan kristallipallo

Se oli kultakalamalja

Eläinrääkkäystä!
Kalat voivat
ne voivat saada mielenterveydellisiä ongelmia
ne voivat menettää järkensä tuollaisissa pyöreissä ahtaissa maljakoissa

Ja ennustajat voivat hukkua niihin
Jos eivät osaa uida
tai jos malja on juuttunut päähän

Niin tuo ennustaja heitti henkensä
hullun kalan uidessa hänen päänsä ympäri

Armoa!
Minä pyydän armoa!
Sivistysvaltiot eivät hirtä kansalaisiaan.