Arne Næss (1912 – 2009) oli norjalainen filosofi, joka tunnetaan parhaiten syväekologian perustajahahmona. Næssin ekosofia pyrki irrottautumaan vallitsevasta ihmiskeskeisestä ajattelusta: luonnossa on muitakin arvoja ja arvottajia kuin ihminen, ja myös niitä tulisi kunnioittaa, samoin kuin muiden olentojen oikeutta elämään. Næssin ajatteluun vaikuttivat myös henkilökohtainen mystiseksi ymmärrettävä luontokokemus: vahva ymmärrys siitä, että ihminen on osa suurempaa luonnon kokonaisuutta. ”Ajattele kuin vuori.” Itsensä näkeminen ensisijaisesti omia etujaan ajavana yksilönä on suppea ja rajoittunut, suorastaan vammauttava näkökukulma.
Næss oli myös maineikas vuoristokiipeilijä. Hänen johtamansa retkikunta saavutti Pakistanissa Tirich Mirin 7700-metrisen huipun vuonna 1950 – sitä korkeammalle huipulle oli maailmanhistoriassa noustu vain kerran aiemmin.
Kotimaassaan Norjassa Næss on avannut useita historiallisia kiipeilyreittejä. Luultavasti tunnetuin niistä on Stetindin eteläpilari. Næss ja parinaan toiminut Else Hertzberg toivat tuolloin Norjaan uuden menetelmän kiivetä aiemmin mahdottoman vaikeita paikkoja: Itävallassa opitun tavan lyödä kiveen hakoja ja käyttää näitä kiipeämisen apuna.
Narvikin eteläpuolella sijaitseva Stetind on myös vuorena aivan poikkeuksellisen kaunis, ja se onkin valittu Norjan kansallisvuoreksi. Kun sen näkee, sen päälle haluaa kiivetä. Ja jos siltä on saanut pakit (kuten itselleni kävi kaksi vuotta aiemmin), sen päälle haluaa kiivetä entistä enemmän.
Kuva 1: Kaikissa meissä asuu pieni japanilainen turisti.
Annamarilla ja minulla on selvä suunnitelma: leiriydymme Narvikin tienoolle ja kiipeämme muutaman päivän ajan hieman helpompia lämmittelyreittejä, otamme tuntumaa vaikeusasteskaalaan ja hiomme rutiinit kuntoon. Ja sitten yritämme itse pääkohdetta.
1.7. On the Road
Junamme laskeutuessa Kolariin säätiedote alkaa näyttää selvältä: Narvikin seudulla sataisi ainakin muutaman päivän, eikä valitsemillemme lämmittelyreiteille olisi mitään asiaa. Ajamme siis saman tien Henningsværiin, jossa pitäisi olla ihan ookoot kelit.
Näillä reissuilla on joitakin varsin vakiintuneita, miltei rituaalimaisia kuvioita. Kolari-Lofootit-välillä esimerkiksi pysähdytään Kiirunassa, käydään ostoksilla aivan tietyssä ostoskeskuksessa ja syödään myöhäinen lounas siinä aivan tietyssä pitseriassa ja käydään siinä aivan tietyssä Jyskin asiakasvessassa. Tämä toisto perustuu pitkälti käytännöllisyyteen ja helppouteen, mutta samalla se herättää muistoja ja jollakin tavalla koomisen tunteen, että tässä sitä taas ollaan.
Nylon Beat?!
Saavumme Henningsværiin joskus illalla, ajamme auton tien sivuun siihen mihin ennenkin, ja pystytämme leirin Gandalf-seinämän edustalle. Kokkailemme, syömme ja mietiskelemme, mistä huomenaamuna aloittaisimme. Tsekkaan vielä tuoreimman säätiedotuksen. O-ou. Huomisen sääikkuna onkin umpeutumassa jo tulevana aamuyönä. Kasailemme räkit ja painelemme Gollum-nimisen reitin (100 m. 5, 5-, 5-) juurelle. Gollumista on hyvä ottaa revanssi: kaksi vuotta sitten Jepen kanssa menin ekoilla metreillä jotenkin solmuun ja jouduin kiskomaan kamoista, ja ekan köydenpituuden jälkeen alkoi sataa, ja otimme pakit. Tällä kertaa on Annamarin vuoro aloittaa. Hän menee solmuun samassa paikassa kuin minäkin, mikä tuottaa salaista tyydystystä: hahaa, on tuo hankala paikka jollekulle muullekin! Halkeama on, kuten viimeksikin, märkä, mutta tovin koomailtuaan Annamari onnistuu kiipeämään osuutensa puhtaasti. Kakkostellessani huomaan, että ongelmaanhan on aivan helppo ratkaisu. Luultavasti meitä kumpaakin on siinä riivannut vain liikkeelle lähtemisen vaikeus.
Nousu ei suju vauhdikkaasti, työskentely ankkuripaikoilla on kangertelee, ja siksihän täällä ollaan. Treenaamassa. Toppaamme reitin aikanamme ja palaamme leiriin. Osoittautuu, että lähes kaikki leiripaikalle pystytetyt teltat ovat suomalaisten asuttamia. Kansallinen leirimme käsittää kahdeksan asukasta. Edellisellä viikolla väkiluku oli kuulemma ollut kymmenen.
2.7. Korttirinki
Sataa. Ratkaisen aamupäivällä pari sudokua ja lueskelen ja teen ristikkoa. Sadepäivä teltassa alkaa syödä hermoja parissa tunnissa, joten siirrymme kylille – samaan tuttuun baariin kuin aiempinakin vuosina. Kohta me olemme pöydän ääressä koko porukka. Viereisissä pöydissä porukkaa Rovaniemeltä ja Tampereelta.
Mieleeni muistuu, miten pari viikkoa sitten ostin uudet pitkän päivän tossut kiipeilykaupasta. Kauppias kysyi: ”Lofooteilleko olet menossa? Sinne kaikki tuntuu menevän.”
”Eiku Narvikin nurkille”, vastasin.
Mutta täällä Lofooteilla minä nyt kuitenkin olen.
JP opettaa meille korttipelin, johon kuluu paljon aikaa. Alkuillasta siirrymme saunomaan. Pelaamme pukuhuoneessa lisää korttia. Saunaan tulee myös muutaman hengen porukka eri puolilta Etelä-Suomea. Saunan jälkeen pelaamme korttia.
Nukun yöni katkonaisesti, ja unet jäävät lyhyiksi.
Kuva 2: Norjalainen sääikkuna.
3.7. Lämppäreitä
Annamari ja minä käymme kiipeämässä Prestenin Vestpillarenin neljää ensimmäistä köydenpituutta. Kallio on märkää ja tuuli kylmä. Kruksiliidini ei mene puhtaasti, vaan joudun vetämään jatkoista. Ei tunnu kauhean vahvalta vieläkään, mutta ständityöskentely alkaa sujua. Takanamme tuleva Rollon tiimi jatkaa isolta hyllyltä jonnekin ylemmäs.
Iltapäivällä kiipeämme vielä Gandalfin.
Kuva 3: Luultavasti Gandalfin toisella köydenpituudella.
Leirissä yritän saada kameraani jomman kumman niistä ketuista, jotka käyvät öisin roskapusseilla ja kuulemma jopa tunkevat absidiin sisään, jos jokin tuoksuu hyvälle. No, minä en tuoksu hyvälle, enkä saa kettuja houkuteltua näkyville edes makkarahaaskan avulla. Kerran vain näen toisen niistä juoksevan kalliolla.
Toiset tulevat tahoiltaan. Heidän telttojensa suunnalta kuuluu päivän jännittävimpien hetkien kertausta: ”Niitä kolmosia mä yritin, ei siinä muuta voinut. Se oli ainoa mahdollisuus, kun mä tiesin, että sulla oli kädessä jo ainakin se 27 pistettä.”
Säätiedotus alkaa näyttää tältä: Narvikissa kirkastuu nyt, ja siellä on hyvää keliä ylihuomiseen iltapäivään asti. Meidän on iskettävä Stetindille huomisiltana.
4.7. Reitille
En saa yöllä nukuttua. Makuupussi on minulle liian ahdas, ja otanpa mikä tahansa asennon, aina on jokin pielessä. Kädet puutuvat. Keskiyön aurinko paistaa eikä pipo pysy silmillä. Välillä pitää käydä puun juurella. Sitten on nälkä. Pahinta on, että tietää joutuvansa nousemaan ihan tiettyyn kellonaikaan mennessä.
Lopulta tuo kellonaika tulee, ja jatkan nukkumisen yrittämistä autossa ja lautalla. Ei tule mitään. Annamari saa nyt hiukkasen väsynyttä seuraa reitille.
Saavumme mestoille.
Kuva 4: Roskalaatikko.
Vuonon rannassa sijaitseva Stetindin perusleiri on hyvä paikka: on roskikset, vessa, juokseva vesi, ruokapöydät ja miljoona mittarimatoa. Ja ennen kaikkea kunnon näkymä 1391 metriä korkealle vuorelle. Mutta näkymää ei voi jäädä ihailemaan, sillä huipulle on vielä 1286 korkeuserometriä jäljellä.
Kuva 5: Juokseva vesi.
Kuva 6: Annamari, ruokapöytä, vessa sekä selkeät tavoitteet.
Annamari suunnittelee ottavansa untuvatakin mukaansa. Minä kerron tosiasiat: Sitä 7. köydenpituuden hormia ei ole hauska punkea kauhean isolla repulla. Sitä paitsi tänne on tulossa oikea lämpöaalto, yön aikana ilma lämpiää ennusteen mukaan jopa 15-17 asteeseen. Lisäksi tuuli on pohjoinen, ja eteläseinällä me olemme suojassa. Mutta tietenkin untuvatakin saa ottaa mukaan. Minä en kylläkään halua siinä tapauksessa olla reppuvuorossa hormin sisällä.
Naureskelen untuvatakille, kunnes Annamari päättää jättää sen laaksoon. Onhan meillä kuoritakkia ja villapuseroa ja vaikka mitä.
Lähdemme tallaamaan ylämäkeä neljän hujakoilla iltapäivällä. Kuudelta olemme Gearing up boulderilla, jossa säädämme kimpsut ja kampsut ja jätämme ylimääräiset roinat kivenkoloon. Lähestyminen muuttuu jännittävämmäksi.
Kuva 7 (c) Annamari Vitikainen: Kiipeilyreitille päästäkseen on ensin ylitettävä kuvan iso lumikenttä ja jatkettava edelleen lumisen luiskan päähän vasemmalle. Siitä se sitten lähtee suoraan ylös.
Reitin juurelle päästäksemme joudumme tekemään parit (helpot) kiipeilymuuvit ja ylittämään inhottavan lumikentän lenkkarit jalassa, mutta siellä me sitten lopulta olemme, eteläpilarin alussa. Olemme tehneet kaiken rauhallisesti ja kiirehtimättä, hikoilua ja maitohappoja vältellen, ja kiipeämään ryhdymme kahdeksan aikoihin illalla.
Ensimmäiset kaksi helppoa köydenpituutta vedämme simultaanisti. Emme ole ihan varmoja, mihin ja kuinka pitkälle olemme tulleet, mutta jatko näyttää selkeältä. Kolmannen kp:n jälkeen olemmekin ensimmäisen suunnistusongelman äärellä. Mikä näistä sisäkulmista on se, johon seuraavaksi pitäisi mennä? Annamari tekee pieniä tiedustelukoukkauksia, ja vähän aikaa pelkäämme jo kiivenneemme harhaan. Ainoa mahdollisen oloinen suunta näyttää vaikealta ja lisäksi märältä. Annamari lähtee yrittämään, ja siitähän se menee, ei olekaan niin vaikea kuin miltä näytti. Kartalla taas.
Kiipeäminen on pääosin helppoa mutta laadukasta. Ständeillä tulee kuitenkin kylmä. Säätiedote oli perusleiriin, kilometrin korkeudella on tietenkin kymmenisen astetta kylmempää. Ja se tuuli kiertää inhottavasti idän puolelta kimppuun. Norjalainen lämpöaalto pureutuu luihin ja ytimiin. Olisipa untuvatakki! Onneksi osa ankkuripaikoista on suojassa; pystymme kuitenkin etenemään.
Kuva 8 (c) Annamari Vitikainen: Viidennellä ankkuripaikalla.
Kahdeksannella köydenpituudella jatkan ensin suoraviivaisinta leikkausta ylös, mutta totean nopeasti, että ei vastaa reittikuvausta, vaan muuttuu selvästi vaikeammaksi ja ennen kaikkea vaarallisemmaksi. Alas päin kiipeäminen rumuja keräillen on stressaavaa touhua, mutta kannattaa. Oikea linja löytyy enemmän vasemmalta. Jatkan sitä liian pitkälle, ja joudun taas pakittamaan hyväksyäkseni lopulta, että tällä köydenpituudella tehdään siksakkia. Ja niin tekevät siinä vaiheessa köydetkin. Köysivastus tuo matkantekoon oman lisämausteensa, ja olen enemmän kuin tyytyväinen, kun saan lopulta kiinnittää itseni seinään ja luovuttaa kiipeilyvuoron Annamarille. Phuih!
5.7. Toppiin asti
Reitin 400 ensimmäistä metriä ovat joka tapauksessa verrattain helppoja, osapuilleen nelosta, mutta tekeminen huipentuu jyrkempään maastoon. Viimeisten kolmen kp:n greidit ovat 6-, 5+ ja 6-.
Koska Annamari on meistä kahdesta hieman paremmassa vedossa, hän saa kunnian liidata kaksi vaikeinta kp:tä. Minä otan siitä välistä sen 5+:n. Kylmyys, nälkä ja unettomien öiden aiheuttama väsymys saavat aikaiseksi sen, että tässä vaiheessa olemme jo poissa kaikkein leppoisimmalta mukavuusalueeltamme, ja homma alkaa tuntua todella raskaalta. Panen liidivuorollani merkille, että runnarit jäävät silti aika pitkiksi.
Mutta kukaan ei putoa, ja aamulla kello kuudelta me olemmekin jo huipulla.
Kuva 9: Täällä sitä nyt sitten ollaan.
Kuva 10: Hyvä sormijammi on jo pitkään ollut lemppariotteeni: ei tarvitse käyttää paljon voimaa ja tuntuu turvalliselta. Kädet siinä kyllä menevät ruvelle.
Paluumatka tuntuu kuumottavalta. Korkean paikan kammoni pukkaa päälle aina ilmavilla harjanteilla. Etenkin, jos köysikin on jo poissa pelistä. Ja nämä paluumatkathan ne ovat kaikkein vaarallisimpia oikeastikin, joten kuljen nelivetona niitäkin paikkoja, joissa olisi mahdollista kävellä.
Kuva 11 (c) Annamari Vitikainen: Paluumatkalla pääsi ratsastamaankin.
Kuva 12: Paluumatkan maisemia.
Emme olleet nopeita, mutta emme toisaalta ihmeemmin sössineetkään. Hyvä meininki! Ja nyt nukkumaan.
6.3. Sadepäivä Narvikissa.
Kaikki paikat kipeinä. Käsien peseminen kirvelee, päätä ei voi kääntää, käveleminen jomottaa.
Topokirja sanoo seuraavaa: ”If the weather doesn’t permit outdoor climbing you can try out the indoor climbing wall at the university college (Høgskolen); it is the best in Northern Norway.” Kiivetä ei jaksa, mutta käydään katsomassa.
Kuva 13: Tämmöinen löytyi.
Tihkua Narvikissa, Peppes’ Pizza… Miten tämäkin tuntuu taas niin tutulta.
Kuva 14: Sateenvarjoaiheita narvikilaisessa viemärin kannessa.
7.3. Homeopaattinen menetelmä
Homeopaattinen periaate voidaan (muistaakseni Tuomas Nevanlinnan tiivistämänä) pukea suunnilleen seuraavaan muotoon: sillä se lähtee, millä tuleekin. Jotkut hoitavat krapulaansa homeopaattisella menetelmällä. Myös urheilun jälkeinen lihasjumi paranee homeopaattisesti: tehdään sitä samaa, mutta laimennettuna.
Olemme edelleen raihnaisia ja kipeitä Stetindin jäljiltä, joten nyt on hyvä ottaa se niin sanottu palauttava treeni. Eidetindin Klubbruta sopii tarkoitukseen hyvin: viisi köydenpituutta, tasaista nelosta ja neljäplussaa.
Kuva 15: Lähestyminen vie kalmansuon poikki, jolla lojuu hillbillien ampumien eläinten luita, rasvankeittokattiloita ja maalitauluja.
Kuva 16: Klubbruta auringonpaisteessa.
Reitti itsessään on hieno ja kaunis, mutta nautimmeko kiipeämisestä? Auttaako homeopatia?
Tossujen kipeäksi runttaamat varpaat: ei myönteistä vaikutusta.
Verille ruhjoutuneet sormet: ei myönteistä vaikutusta.
Pääkohteen saavuttamista seurannut motivaatiovaje: ei myönteistä vaikutusta.
Lähdetään kotiin.
Kirjallisuutta:
Anonyymi: Deep Ecology
Mikael af Ekenstam: Stetind and Narvik – Dancing on the Devil’s Dancefloor
Andy Hyslop & Jonathan Lagoe: Stetind South Pillar MiniGUIDE
Arne Næss: Tirich Mirin huipulle
Walter Schwarz: Arne Næss (nekrologi The Guardianissa)
Ja viimeisellä.
Jukka Laajarinne 