Jääkiipeily – Jukka Laajarinne

Miksi ihmeessä?

Kävin helmikuussa Tromssassa tapaamassa tuttuja ja kiipeilemässä. Jossain siellä jääputouksella aloin taas miettiä, että miksi minä oikeastaan kiipeilen. Miksi etenkään kiipeilen ulkona talvisin? Se hommahan on suunnilleen tällaista (kertomukseen on yhdistetty elementtejä useista eri nousuista parin viime vuoden ajalta):

Automatka vie pari tuntia. Kävelymatka putouksen juurelle kestää tunnin, tiukkaa ylämäkeä haaroja myöten hangessa. Hiki virtaa ja puuskututtaa. Lähestymishaikki on välttämätön paha perille pääsemiseksi. Ei itsessään mielekästä oikeaa kiipeilemistä vaan raakaa työntekoa tavoitteen saavuttamiseksi. Ei hölkkäämiseen tai hiihtämiseen verrattavaa mukavaa liikuntaakaan.

Lopulta olemme vaatteet märkinä perillä. Alkaa jo olla nälkä. Puemme kiipeilykamat päälle ja räkkäämme tavarat valjaisiin. Hörppäämme termarista hieman liian vähän teetä ja haukkaamme eväsleipää.

Köysikumppanini ottaa ensimmäisen liidivuoron. Alun jää menee kivasti, mutta mikstaosuus onkin vaikeampi kuin mitä olimme arvioineet. Hän pysähtyy kruksiin kuin seinään, hakee ratkaisua sieltä, hakee täältä, ja löytää sen lopulta hieman vähemmän ilmeisestä suunnasta. Nyt hän taas etenee, mutta välivarmistuksille ei ole paikkaa. Katselen menoa jotenkin henkisesti turtana. Mitä, jos hän sattuisikin putoamaan? Olisi äkkiä tajuttomana, tonennäköisesti monin paikoin murtuneena. Kauanko menisi saada apua paikalle? Mikä tämän paikan nimi olikaan? Alkoiko se Glo- tai Flo- tai Flø- tai jotain? Ja oliko tällä putouksella joku nimi? Hänen suunnitelmansa, kaikki tieto on hänen ohuen kallonsa sisällä.

Olisimmepa jo alhaalla.

Vaikka päälläni onkin untuvatakki, tuulee sen verran, että kylmyys hiipii kehoon. Ja onhan tuota pakkastakin melkein 20 astetta. Yritän vähän liikuskella, etten menisi ihan kohmeeseen. Mutta turhaan. Kun ylhäältä lopulta kuuluu: ”Saa kiivetä!” on tälle ankkuripaikalle saapumisestamme kulunut jo puolitoista tuntia, ja olen ihan jäässä.

Lähden liikkeelle. Heti, kun joudun kohottamaan käteni hartialinjan yläpuolelle, sormista lähtee tunto. Kylmä veri kylmistä raajoistani lähtee liikkeelle ja saavuttaa kehoni keskeisemmät osat. Kymmenen metriä kiivettyäni hämärä alkaa vyöryä näkökenttäni reunoilta, vintti pimenee. Pääsen onneksi hyvälle hyllylle, nojaan siinä kiveen ja jäähän ja polviini. Hengitän kumarassa syvään ja taistelen tajuttomuutta vastaan kunnes voitan ja voin jatkaa matkaa.

Köysikumppanini luona ankkurilla tunto palaa sormiini. Irvistelen ja kiroilen ja lopulta kipu hellittää.

Seuraavat pari köydenpituutta ovat täysin triviaalia vaikkakin ruumiillisesti raskasta lumikiipeilyä. Onko tämä nyt muka kiipeilyä sitten? Pieniä jännityksen hetkiä saamme kuitenkin kokea, sillä lumilaatta jymähtelee sen oloisena kuin haluaisi lähteä liikkeelle milloin tahansa.

Neljännellä köydenpituudella ollaan pystyllä jäällä. Lumisen kallio-osion jäljiltä hakkuni ovatkin jo tylsät, ja kova pakkasjää lohkeilee muutenkin ihan hemmetisti. Saan naamaani ison jäälohkareen, ja kun nuolen huuliani, maistan veren. (Ja mun piti olla huomenna jotenkin edustavassa kuosissa!)

Edelliseen välivarmistukseen alkaa olla matkaa. Kauhean usein niitä ei pysty ruuvaamaan, kun muuten loppuu voimat. Nyt sitä matkaa on kuitenkin jo liikaa, putoaminen on tällä hetkellä täysin kiellettyä. Otan jääruuvin räkistä ja alan painaa sitä jäähän. Ei mene. Ei hemmetti. Ei mene. Katson ruuvia. Jaahas. Tukossa jäästä. Etsin toisen ruuvin. Se menee. Kolmen sentin jääkuoren jälkeen se tapaa tyhjää. Tähän ruuviin ei voi luottaa, mutten jaksa enää etsiä parempaakaan paikkaa. Klippaan köyden siihen.

Pohkeet ovat kuin tulessa. On pakko välillä irrottaa jalka seinämästä ja ravistella. Sitten toinen jalka. Ja käsivarret ne vasta tuskaiset ovatkin.

Lopulta tulee vastaan reitin kruksi. Kaikki, mihin lyön, hajoaa, enkä edes jaksa enää lyödä kunnolla. Jalat irtoavat. Voi perkele! Nyt, nyt pelottaa! Mutta jos tästä nyt pakittaisi pari metriä, voisi karata tuonne sivuun avautuvalle rampille ja sitä kautta turvaan. Näin teen. Pakenen reitiltä nöyryytettynä.

Kun lopulta pari tuntia myöhemmin olemme auton luona ja juomme lisää teetä, tajuan, että olen halunnut olla täällä koko ajan. Tuolla ylhäällä mikään ei ollut hauskaa. Miksi minä siis teen sitä? Onko tämä kaiken vaivan arvoista?

Eräs ystäväni totesi joskus, että hän pitää kiipeilemisen ajatuksesta: seikkailijat vuorenseinällä. Mutta mikään ei saisi häntä itseään kiipeämään. Ehkä minulla on osin sama juttu: kiipeilyn idea on hieno ja houkutteleva, mutta käytännössä touhu on kauheaa.

Ehkä se, mitä addiktioista kerrotaan auttaa ymmärtämään: Kama ei itsessään tuota paljonkaan mielihyvää, jopa päinvastoin. Olennaista on sen käyttämisen sosiaalinen konteksti, voimakas yhteisöllisyys. Ja missä muualla voisinkaan kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta ja riippuvuutta toisesta ihmisestä?

Ja kuitenkin: tulee niitä päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin tanssi. Aurinko paistaa, ei palele. Eteneminen on nopeaa ja varmaa, haasteet sopivasti mitoitettuja. Luonto ympärillämme ylevä ja kaunis. Silloin. Silloin minä pelkästään nautin.

Putoaminen

Lintoja, Valkeala. Sunnuntai 19.1.

Olemme lopulta avaamassa jääkiipeilykautta. (Tai kävin minä Kauhalassa kuukausi sitten, mutta sitä ei oikeastaan lasketa, koska se kausi loppui saman tien.) Talven tuloa on odoteltu, mutta nyt sitä saa.

Aloitamme oikeasta laidasta. Vähän jännittää, sillä pakkasta on viitisentoista astetta ja kauden alussa lämmönsäätelyjärjestelmäni on usein ollut aivan tillin tallin, niin että olen joskus ollut pyörtymäisilläni kesken nousun. Suoraan liidaamaan kuitenkin, ja hyvinhän kaikki alkaa.

Kiipeilemme jonkun tovin oikealla sektorilla, jonka jälkeen siirrymme vasempaan laitaan. Jeppe ja minä pidämme pienen neuvoa-antavan evästauon, kun Ossi lähtee liidaamaan sitä jyrkkänä alkavaa kapeahkoa luiroa, jolla hakun karkuremmi pelasti minut kolme vuotta sitten (Se tapahtui näin: aloin olla siinä nelisen metrin korkeudessa, kun päätin ruuvata ensimmäisen välivarmistuksen. Löin hakut aloilleen, pitelin toisesta kiinni ja aloin ruuvata. Hakku, josta pitelin kiinni, korkkasi, ja sain kaapimen silmieni väliin. Killuin siinä toisen hakun karkuremmissä naama veressä ja ihmettelin, mitä oli tapahtunut. Ja sitten kiipesin reitin loppuun. Karkuremmi ei ole tarkoitettu ihmisen pysäyttämiseen, mutta onneksi se toimi niinkin. Muuten olisin ollut selälläni maassa.).

Ossi saapuu niille paikkeille, jossa olin lipsahtanut, ja yrittää kiinnittää ruuvin. Hän ei löydä oikein hyvää tasapainoa, eikä varmistuksen laittamisesta meinaa tulla yhtään mitään.

Ja sitten seuraa kauhea hetki: Ossi putoaa. Jääraudat iskevät kipinää kalliosta, ja pyöräyttävät hänet kyljelleen. Hän korisee ja menettää tajuntansa. Soitamme ambulanssin. Muutaman minuutin kuluttua Ossi palaa tajuihinsa muistinsa menettäneenä.

Tapauksesta selvittiin ilman pysyviä vammoja, luulen, mutta täytyy tunnustaa, että se pysäytti miettimään. Yksittäistapauksena reipas aivotärähdys ei olisi kummoinenkaan juttu, mutta kun rupean laskeskelemaan, kuinka moni kaveri tai kaverin kaveri on menettänyt tajuntansa pudotessaan tai joutunut vieläkin vakavempaan onnettomuuteen, on pakko tunnustaa, että kiipeily ei ehkä sittenkään ole aivan niin turvallinen laji, kuin millaisena olen sen yrittänyt ajatella. Millaisilla turvamarginaaleilla itse kiipeän? Kuinka vakavia ja kuinka todennäköisiä riskejä otan? Kiinnostaisiko minua rajoittaa touhuni matalan riskin sisä- ja sporttikiipeilyyn?

Viimeisimpään kysymykseen minun on vastattava kielteisesti. Se Hemingwayn kuuluisa ero urheilun ja pelien välillä. Vaaran on oltava läsnä. Kysymys on siitä, miten siihen suhtautuu. Ainakin minulle on edelleenkin turha kuittailla siitä, miten lujasti hakkuni jäähän lyön.

Putoajan oma kuvaus kokemuksestaan.

Kuvia: Lumen ja jään tajuttomuus

Tammikuu Angelniemessä:

Viime viikonloppu. Liiditykkinä Ossi Eskola:

Hiihtoretkellä Matinkylän edustalla:

Nuuksio, Vasemman suoran takana:

Jääkiipeilyä Cognessa

Sehän näissä kiipeilyreissuissa on nyt viime aikoina ollut tendenssinä, että on vain kiivetty, ja kaikenlainen absurdi säätäminen on jäänyt vähemmälle. Mitä semmoisista matkoista oikein pystyy kertomaan?

Näkymä Monte Biancolle huoneistohotelli Les Nigritellesin ikkunasta.

Noh, lauantaina kiipesimme Annamarin kanssa semmoisen puron kuin Cascata di Lillaz. Mikään jatkuva putous se ei ollut, vaan ennemminkin pitkä kanjonihaikki, jossa oli sarja erillisiä putouksia. Maisemareittinä ja lämppärinä oikein hieno ja meille sopiva. Pari viimeistä köydenpituutta olivat noin kylmiltään aikamoista pohjerääkkiä.

Annamari Lillazin putouksen ekalla köydenpituudella.

Ja viimeisellä.

Sunnuntaina kiipesimme Sentiero dei Trollin. Sillä oli korkeutta 350 metriä, pituutta suunnilleen 9 täyttä köydenpituutta. Parin kymmenen metrin könkämä, lumiköny, könkämä, lumiköny, könkämä, lumiköny… Eikö se ikinä lopu? Tällaisilla harrastelijoilla noin pitkä reitti alkoi tietenkin jo tuntua kokonaisvaltaisesti jokseenkin kaikkialla.

Sentiero dei Trollin kahdeksas kp.

Maanantaina saimme seuraksemme Hahkalan Jonin Genevestä ja ehdotimme näin kolmepäällä ja valmiiksi tukossa kiivettäväksi jotain hieman lyhyempää. Kahdesta vaihtoehdosta Joni valitsi reitin nimeltä E Tutto Relativo, jonka kolmas köydenpituus oli päällelorottava vapaasti seivova pilari. Aika nopeasti siinä sai silmälaseihin semmoisen jääkuorrutuksen, että piti kiivetä puolisokeana.

Joni sateessa, hankaluudet edessä.

Evästauko ennen laskeutumista.

Sulattelua.

Tiistaina ajelimme aurinkoiseen Aostan laaksoon lepopäivää viettämään. Kiipesimme Corma di Machabyssa vähän sporttia. Kalliokiipeily ottaa kuitenkin vähän eri lihaksiin, ja auringossa on mukavan leppoisaa. Valitsimme reitiksemme Diretta al Bananon, joka oli minulle kuuden vuoden takaa tuttu, ja josta minulla oli yksinomaan myönteisiä mielikuvia.

Annamarin naureskelu ja Stetindin-muistot viime kesältä saivat minutkin tällä kertaa ottamaan untuvatakin mukaani. Ei olisi tarvinnut. Lämpötila oli mitä leudoin, ja ankkuripaikoillakin tarkeni ilman minkäänlaista takkia.

Muuten kyllä muistikuvat vähän pettivät. Heti ensimmäiset kymmenen metriä pistivät hiljaiseksi. Laskeuduin kolmannelta pultilta alas, ja vaihdoimme Annamarin kärkeen. Hänkin istui välillä köydessä, mutta onnistui lopulta ratkomaan ongelman. Kaikkineen reitin luonne ja tyyli muistutti melko lailla Olhavan Mäntyä. Varmistusväli viiden metrin huippeilla jokseenkin riippumatta siitä, missä oli vaikeuksia tai ei ollut. Greidinä 5c, pituutena 9 köydenpituuteen jaetut 280 metriä.

Arvaatte varmaan, että päivän päätteeksi olimme todella levänneitä…

Kuva-arvoitus.

Ainakin keskiviikkoaamuna huomasimme, että lepopäivä oli toiminut osin juurikin odottamallamme tavalla: myös ne eri lihakset olivat ihan jumissa. Päätimme siis kiivetä vaihteen vuoksi jotakin lyhyempää. Hyvän näköinen Pattinaggio Artistico oli jo ensimmäisestä päivästä lähtien tuntunut kutsuvalta, ja kun sillä oli mittaakin vain 180 metriä eli luultavasti kolme köydenpituutta, niin sinne sitten. Kyseessä onkin reissun hienoin ja jatkuvin yksittäinen jääputous, mutta se 180 metriä olikin reitin korkeus tai jotain. Oikeasti mittaa oli ehkä 240 metriä, viisi ihan kunnon köydenpituutta, loppukälli ja kaikkea.

Pattinaggio Artistico (vas.). Suora lähtö ei ollut muodostunut, joten jouduimme aloittamaan vähän ylempää. Mittakaavasta niille, joilla on hahmotusongelmia: tuo pysty alku, silloin kun ulottuu jyrkänteen juurelle asti, on 45 metriä eli n. 15 asuinkerrosta korkea.

Aloin olla jo melko kypsä, mutta jotenkin Annamari sai minut puhuttua kiipeämään vielä torstainakin. Teimme suunnitelman, että menemme Valnonteyn laakson vasempaan penkereeseen ja otamme sieltä ensimmäisen kunnossa olevan putouksen. Thulen nähdessäni aloinkin jo lämmetä, ja äkkiä mieleni teki päästä liidaamaan jotain vähän yhtämittaisemmin jyrkähköä. Harvoin jäässä oleva Lauson oli kuitenkin kunnossa, ja Annamari liidasi sen ensimmäisen köydenpituuden ontosti kumisevat kukkakaalijäät ja muut hienoudet – jollakin tavalla reissun hienoin yksittäinen köydenpituus, ja minä sitten nakuttelin triviaalin toisen köydenpituuden.

70-metrinen Lauson. Kuvassa myös kiipeilijöitä.

Nousu oli sen verran lyhyt ja rento, että kerrankin autolle saapuessamme ei ollut mikään paikka kipeänä. Sen sijaan paistoi aurinko, mieli oli hyvä ja reissun kiipeilyt onnellisesti takana.

Kaikki mitä täriset

Joskus pari kuukautta sitten Ossi alkoi ehdotella sopimattomia. Että lähtisimme helmikuun alussa Rovaniemelle porospottailemaan ja Korouomalle kiipeilemään. No, minullahan oli vankka ennakkokäsitys sellaisesta: Lapissa on helmikuussa pimeää ja kylmää. Lähes samalla vaivalla voisi mennä jonnekin Etelä-Norjaan vähän valoisampaan, lämpimämpään ja pidemmille reiteille. Suostuin siis hetkeäkään empimättä.

Ja niinhän siinä kävi, että lähtöpäivän lähestyessä säätiedotukset muuttuivat toinen toistaan kireämmiksi. -25°C lämpimämmälle puolelle ei reissumme aikana päästäisi kuin hetkittäin, jos sitäkään. Kaksi päivää ennen lähtöä harkitsin vakavasti, että jättäisin kiipeilyvehkeet tänne Espooseen. En ainakaan ajautuisi sosiaalisessa paineessa palelluttamaan itseäni hengiltä. Minullahan ei ole maailman paras kylmänsietokyky. Jotkut tuttavani ovat raportoineet jääkiipeilypalelemisiin liittyvää pahoinvointia (se iskee silloin, kun on ensin säätänyt ja varmistanut ja kylmettynyt aikansa, ja kun sitten lähtee pystyseinälle kädet ylhäällä); itselläni tuo ”pahoinvointi” on pari kertaa mennyt tajunnan hämärtymisen puolelle.

Vielä parempaa kuin jättää kamat etelään, olisi jäädä itse. Siihen oli jopa olemassa pienet mahdollisuudet: lapsi oli ollut kuumeessa muutaman päivän, ja sitten sairastui vaimokin. Ehkä myös minä saisin tartunnan ja joutuisin jäämään kotiin pötköttelemään?

Toisaalta olin heti Ossin ensimmäisestä ehdotuksesta lähtien alkanut unelmoida, että tekisin Sports Tracker -piirroksen Alvar Aallon suunnittelemasta porokaavasta. Vaikka en noita Aallon taloja ja maljakoita ihan hirveästi arvosta, niin on hänelläkin ollut hetkensä. Vaaka kallistui niukasti lähdön kannalle. Jostain syystä pakkasin ne kiipeilyvermeetkin mukaan. Varmuuden vuoksi.

Torstai, 2.2.

Lentokentällä totean, etten ole ikinä varsinaisesti viettänyt aikaani Rovaniemellä. Ossi on jonain kesänä käynyt. On kuulemma valoisa kaupunki; aurinko paistaa yötä päivää.

Rolloon päästyämme hankkiudumme Kärkkäisen veljesten kämpille ja jätämme tavaramme sinne. Ulos kun lähtee kävelemään, jäinen ilma panee heti yskimään. Aivan sairaan kylmä. Untuvatakin huppua on pidettävä päässä, kun muuten pakkanen sattuu ohimoissa. Ei ole etelän miestä tehty tällaisiin oloihin. Jälleen kerran ymmärrän edustavani länsimaisen kulttuurin syvintä rappiota.

Ossi Ounasjoen rannassa.

Joku on saanut ostarilla oivalluksen.
Illalla Kärkkäiset tulevat sairaalasta. Syömme. Juho ja etenkin Jose suunnittelevat liikuntailtaa. Kauhea uho päällä. Pitäisi kuulemma lähteä hiihtämään tai boulderoimaan tai sirkustreeneihin. Ruoan jälkeen veljekset kuitenkin sammuvat tahoilleen ja heräävät vasta pari tuntia myöhemmin saunomaan.

Perjantai, 3.2.

Aamulämpö -30 °C. Kärkkäiset ovat lähteneet töihin, Ilkka saapuu aikanaan junalla. Minä lähden ulkoilemaan. Haen keskustasta turistikartan, jonka avulla pääsen kävelemään poronpääkävelyni. Jo matkalla keskustaan tajuan, että parin tunnin lenkki ei tule olemaan nautinnollinen, mutta pakkohan se on tehdä, koska se on ainoa reissutavoitteistani ainoa, jonka pystyn näin arktisissa olosuhteissa toteuttamaan. Kiipeilemään en varmastikaan kykene. Kartan saatuani ja paria kruksikohtaa tarkasteltuani joudun hylkäämään poronpäänkin. Sen piirtämiseksi pitäisi kävellä valtatietä pitkin, jonka sivussa ei ainakaan lumiseen aikaan kulje jalkakäytävää. Läskiksi meni. Croissantia ja espressoa sitten. Vähän haahuilua tylsän tuntuisessa kaupungissa, huonoa ruokaa, auton vuokraaminen… Poimimme Kärkkäiset taas sairaalasta ja menemme Rovaniemen Vuoristoklubin cavelle boulderoimaan. Kiipeämäänhän tänne on tultu. Ja illalla taas sirkustaiteilijoiden kanssa saunomaan.

Lauantai, 4.2.

Aamulla pakatessamme jätän hakut ja raudat Rolloon. Auttiin asti päästessämme auton lämpömittari näyttää kiinnostavia lukemia.

Niinpä jään nauttimaan Wanhan Autin majoituspalveluista, runebergintortusta ja kahvista sillä aikaa, kun kaverit käyvät kiipeilemässä. Sankareiden paluuta odotellessani steriloin amputointiveitsen valmiiksi, lueskelen, yritän tehdä vähän töitäkin ja otan tirsat. Saan myös kuulla kaikkea kivaa ja kiintoisaa keskiaikatyyppisen majatalon ja kesäisten markkinoiden pitämisestä.

Ja sitten ne pojat tulevatkin, pipot ja partakarvat jäässä, naamat messingillä. Oli kuulemma ollut yllättävän hauskaa.

Saunaan. Syömään. Ateriasta täydet pisteet! Aivan uskomattoman hyvää punajuurikeittoa ja vähintäänkin erinomaista hirvikäristystä – riittävästi, edes Ossille ei jäänyt nälkä.

Sunnuntai, 5.2.

Aamulla herätessäni tajuan, että vituttaa. En tosiaan kiipeä, kun ne kamatkaan eivät ole mukana. Jos jään kämpille lojumaan, hermot menevät takuuvarmasti, kun muut pitävät ulkona kivaa. Mutta jos niiden mukaan lähtee ulos, ehtii varmasti jäätyä sillä aikaa, kun ne kiipeävät. Ei hyvä.

Ja onko minun ylipäänsä mitään järkeä harrastaa koko jääkiipeilyä tällä ääreisverenkierrolla ja kylmänkestävyydellä? Parasta myydä hakut ja ruuvit heti, kun pääsen kotiin. Ja lopettaisinko kalliokiipeilyn saman tien? Aina menee jotain pieleen, ja lisäksi minä olen aivan liian innokas luovuttaja. Kai minulla on kotona liian kivaa nykyään. Tai olisi, jos ymmärtäisin pysyä siellä. Jos vaikka rupeaisin sisäboulderoijaksi, niin kuin Ode ja Jeppe? Paitsi että Jeppekin on taas palannut ulos leikkimään. Enkä minä niitä hakkuja ja rautoja voi myydä, koska onhan vuorilla kiva liikkua. Minun pitää vain ruveta kiipeilemään aloittelijoiden ja muiden tuppuraisten kanssa, ettei tarvitse poistua mukavuusalueelta. Mutta ei sekään hirveästi kiinnosta. Ja jos nyt kiipeilyn lopettaa, niin mitä siihen voisi ottaa tilalle? Vaikea ihan äkkiä kuvitella mitään kiinnostavampaa. Tässä minulla on pieni dilemma ratkaistavaksi.

Sitten muut heräävät ja ilmenee, että auto on jäässä. Siinähän ei ole edes lohkolämmitintä, ja pakkasta on tänään kertaa enemmän kuin 38 astetta. Aamiaisen aikana kone kuitenkin sulatetaan ja minua viilataan linssiin. Ilkka on alkajaisiksi sitä mieltä, että mieluummin lähtisi vain kävelylle sinne Korouomaan. Jose on vähän samoilla linjoilla. Niinpä lähdemme ensisijaisesti kävelylle. Ossi tosin haluaa vähän myös kiivetä, ja niinpä autoon noustessamme on kaikilla kiipeilykamatkin mukana.

No, onhan se rotko ihan hieno paikka, ja pohjalla edestakaisin tallaileminen on varmasti parempi vaihtoehto kuin kämpillä eksistointi. Kun pysyn liikkeellä, en edes kuole. Se on kuitenkin selvä, että jos tuolla varmistelisin jonkun kaverin kiipeilemistä, kuolisin, joten kai se hakkujen jättäminen Rolloon oli ihan hyvä valinta. Paitsi että Jaska Jokusen oikea laita näyttää niin helpolta, että sen voisi soolota, jopa tällä kelillä. No, tää nyt meni näin.

Ossi liidaa Ruskeaa virtaa.

Saunan kautta kotiin. Hyvä reissu, ainakin seura oli priimaa.

Talvi

Talven ensimmäinen jääkiipeilyretki. Olosuhteet Kauhalassa olivat kutakuinkin parhaat mahdolliset: jäätä oli paksusti, ei lunta tai muuta huonoutta reiteillä. Leppoisa pikkupakkanen. Ei tuulta. Jopa oikeanpuoleiselle linjalle olisi luultavasti saanut ruuveja, jos olisi halunnut.

(Kuva: Hanna Pihlajaluoto)
Autolle palatessa oli ihan erilainen olo kuin vaikkapa tietokoneen äärestä noustessa. Auringonkukkia ja kaikkea!

Alpit epäkiipeilijän silmin, osa 2.

Vaan eipä ollutkaan. Lepopäivää. Ehkäpä matkan raportointia on kuitenkin syytä jatkaa lyhyesti: semmoista perustouhuilua, epävarmoja säätiedotteita, seuraavien päivien suunnittelua viiden hengen porukalla, jossa jokaisella on vähän omat mieltymyksensä, toppahousureittejä, tavanomaisia sähläämisiä – hassuja ja vähemmän hassuja – ja sen semmoisia. Annan kamerani puhua.

Rouhiaisen Jukka Hotel Californian (5b) topissa:

Touhuilijoita Cosmiques-harjanteella:

(Ari on toi sinitakkinen, kiiltäväkypäräinen.)

Pilviä:

Joku Jonin bongaama reitti Les Jumeauxilla nousi tänne:

Kiipesimme siitä vain kaksi ylintä köydenpituutta, koska minua itketti liikaa ja ja lisäksi pääsin käyttämään sadekuuroa tekosyynä, emmekä sitten laskeutuneet kallion juurelle. Hyvä niin, koska olisimme siellä vieläkin.

Viimeisenä päivänä kävimme vanhassa kunnon luolajäätikössä.

Ensimmäinen laskeutuminen maan sisään (kuva kannattaa klikata isommaksi, jos haluaa nähdä Jonin):

Toinen laskeutuminen (kuvassa Jukka Rouhiainen-Grén):

Alamaailman jäät olivat aivan erilaisessa kunnossa kuin joskus aiemmin. Taaempiin kammioihin pääsy oli ahdasta, ja niihin päästäkseen joutui tekemään kummallisia muuveja:

Taaimmaiset putoukset olivat puolestaan kutistuneet, ja niiden takaa löytyi uusia näkymiä.

Kiivettiinkin:

Reissun suurimmat elämykset olivat kuitenkin kulinaristisia. Chamonix’sta löytyi kahden Michelin-tähden ravintola Albert 1er. Pöytävaraus onnistui edellisenä iltana ja vaikka puitteet olivat juhlavat, sisään pääsi teepaidassa. Koko hintansa arvoinen Pikkugurmanttijuhlamenu maksoi vähän päälle seitsemän kymppiä ja kesti kolmen tunnin ja miljoonan ihmeellisen annoksen verran. Tuollaisessa paikassa ruoka ei oikeastaan ole vain ruokaa vaan ravintolataideperformanssi. Konserteistakin maksetaan. ”Anteeksi, mutta mitähän nämä jännittävät rapeat kirpeät koristeet ovat?” ”Tomaattia.” Erityistä kiitosta ansaitsi paikan sommelier, jolla oli sen verran pelisilmää, ettei edes vihjaillut meille listan kalleimmista viineistä (yli 6000 € pullolta), mutta jonka suositukset kuitenkin osaivat niin nappiin kuin osua voivat.

Jäätyminen

Kävimme Valkealassa nakuttelemassa. Otin kauden ensimmäiset jääliidit, ja reissuun kuului myös aimo annos kaikenlaista säätämistä, kuten ”ihan kohta” vapautuvan reitin vapautumisen odottelua, hakkujeni terien uudelleenprofilointia, Niinan rautojen säätämistä, seisoskelua ja palelemista.

Joel (kuvassa oranssina) se sitten onnistui löytämään jääkiipeilystä uuden turvallisuusriskin. Yläankkuria rakentaessaan hän jäädytti sulkurenkaan kiinni kieleensä, joka vaurioitui irrottamisoperaatiossa pahoin.

Onnettomuustutkimuslautakuntamme suosittelee jatkossa seuraavaa:

Jääkiipeilyssä käytettävien sulkurenkaiden olisi syytä olla niin pieniä, että kun ne jäätyvät kiinni kieleen, ne mahtuvat kokonaan suuhun lämpenemään. Huom! Mikäli mikstakiipeilyssä kieleen jäätyykin sulkurenkaan asemesta frendi tai kamu, ei liian isoja piissejä saa laittaa suuhun! Jo kolmosen Camalot saattaa juuttua paikoilleen niin, että sen saa ulos vain osina.

Normaalia kausivaihtelua

Yksi kiipeilyn parhaita puolia on vuodenaikojen vaikutus toimintaan. Tai no, siis hyvä puoli kausivaihtelu on keväällä, kun pääsee ensimmäisiä kertoja auringon lämmittämälle kalliolle, ja sitten syksyn vaihtuessa talveksi, kun pääsee ensimmäisen kerran lyömään hakkunsa jäähän.

Syksy sen sijaan… no, Annamarin kanssa meidän piti alkaa treetata teknohommia ensi kesän big wall -yritystä varten. Kävimmekin kerran, ennen kuin selvisi, että kesäsuunnitelma meni puihin. Teknoilu on semmoista vähän niin kuin palapelin rakentamista syyssateessa. Paloja on, mitä on, ja niille on niitä koloja, mitä on, ja sitten niitä asetellaan tai runnotaan väkisin paikoilleen ja toivotaan, että tuli sopiva pala. Hidasta hommaa, etenkin jos asiaa on harrastanut liian vähän, ja minun mielestäni ihan tautisen pelottavaa.

Kuva1: Meininkiä Per(u)skalliolla. Nimimuistini ei kanna henkilöimään asti.

Kuva2: Annamari hermosauhuilla. Vertikaalilinjan voi lukea vasarasta.

Kun on sitten käyttänyt puolitoista tai kaksi tuntia päästäkseen edes reilun kymmenen metriä ylöspäin ja sitten putoaa viisi alas, rupeaa miettimään, että viitsiikö sitä tuonne laelle asti näperrelläkään. Kun jo kerran hämärtääkin. Minä en viitsinyt, pakittaminen on aina se mukavin vaihtoehto.

Kuva3: Annamari toppaa.

Niinpä tässä onkin viime aikoina viihdytty enemmän sisäseinällä. Jos teknoilu on palapelien rakentelua, on sisäseinäkiipeily shakkitehtävien ratkomista, jossa vain voimat loppuvat kesken. Salmisaaren Kiipeilyareena on kyllä tuonut touhuun aika paljon lisää mieltä: paikka on meiltä katsottuna helposti saavutettavissa, henkilökunta mukavaa, espresso hyvää ja seinät korkeat.

Kuva4: Ode vääntää, Hanna varmistelee.

Mutta nyt on tosiaan alkanut taas jääkausi. Lauantaiaamuna menimme aamuyöllä (lähtö kotipihasta kahdeksalta) Kauhalan uusille neitseellisille jäille ja tahkosimme niitä eestaas, kunnes ne olivat ihan ruvella. Hähä, hyvä ajoitus! Ja ihan hyvä kauden aloitus, ekat sata metriä kiivetty (talvenavaussooloa lukuunottamatta tosin yläköydessä). Voimauttavaa!

Kuva5: Pikkis iskee kirveensä kiveen.

Viimeisiä viedään?

Yhtäkkiä on sitten kevät. Etelään avautuvat jäät ovat auringon hapertamia vähän niin kuin myös yöuneni kello kuudesta eteenpäin. Alkaa näyttää mahdolliselta, että sunnuntainen retkemme Valkealaan oli talvikauden viimeinen. Ode (Oskari Sneck) ja minä menimme alkajaisiksi oikeanpuoleiselle sektorille, josta en ehkä ollut ennen tiennytkään, tai sitten olin jo unohtanut. Muistan kiipeilleeni aina pelkästään siinä keskellä. Nousimme portaikoksi hakattua jäätä kolme reittiä, sitten vetäisin yhden helpon siitä keskisektorilta.

Siirryimme lopuksi Jepen (Juha Evokari) ja Ossin (Eskola) seuraan vasemmalle. Siellä meni näin:

Jeppe ja Ossi kiipeilevät hienon muttei aivan liian vaikean näköistä reittiä (kuvassa Jeppe).

Minä kanssa! Kuvan (c) Juha Evokari

Ei tullut tyylipisteitä. Kuvan (c) Ossi Eskola

Nyt sitten vain aurinkoa, sulamista ja kuivumista.

Ulkoilu kannattaa aina.