Avainsana: Luolat

Luolia, luolia

Gotlannin karstimaa on, paitsi kuolleita ötököitä täynnä, eroosiolle alttiimpaa materiaalia kuin suomalainen peruskallio. Visbyn lähistön muinaisrannat ovatkin luolia täynnä. Ulkoa katsottuna ne ovat jännittäviä – aivan ilmeisiä peikkojen ja lohikäärmeiden piilopaikkoja.

Rövar Liljas håla.
Galgberget.

Brucebo grottan.

Liian lähelle tai sisään mennessä ttaa kuitenkin kokea pienoisia pettymyksiä. Suurin osa luolista on pieniä, vain muutaman metrin mittaisia koloja ja onkaloita.

Mutta sitten on vielä Lummelundan luolasto: puolisentoista kilometriä tutkittuja käytäviä, joista osaan pääsee vain sukeltamalla. Luolasn etummaisiin halleihin on rakennettu turisteja varten tasainen lattia, kaiteita ja valaistus. Luolan perimmäiset loukot puolestaan ovat luolaharrastajille avoimina vain yhden viikon vuodessa, silloinkin lupahakemuksen takana. Tämä on aivan oikein: tippukiviä sekä luolan ekosysteemiä pyritään säästämään. Aivan kokonaan maanalaista möyrintää ei kuitenkaan ole muulloinkaan kielletty: luolan eräisiin osiin viedään pienryhmiä parin-kolmen tunnin mittaisille retkille.

 

Opasvetoinen vierailu ei luonnollisestikaan ole yhtä jännittävä kuin omatoimiseikkailu olisi (ei reitin etsimistä, ei aihetta riskien arviointiin; sen kun menee vaan), mutta erittäin hauska kokemus joka tapauksessa. Ryömimistä ja konttaamista, kahlaamista maanalaisissa joissa. Jules Verne -tunnelmia. Aivan parasta viihdettä tällä saarella.

 

 

Alpit epäkiipeilijän silmin, osa 2.

Vaan eipä ollutkaan. Lepopäivää. Ehkäpä matkan raportointia on kuitenkin syytä jatkaa lyhyesti: semmoista perustouhuilua, epävarmoja säätiedotteita, seuraavien päivien suunnittelua viiden hengen porukalla, jossa jokaisella on vähän omat mieltymyksensä, toppahousureittejä, tavanomaisia sähläämisiä – hassuja ja vähemmän hassuja – ja sen semmoisia. Annan kamerani puhua.

Rouhiaisen Jukka Hotel Californian (5b) topissa:

Touhuilijoita Cosmiques-harjanteella:

(Ari on toi sinitakkinen, kiiltäväkypäräinen.)

Pilviä:

Joku Jonin bongaama reitti Les Jumeauxilla nousi tänne:

Kiipesimme siitä vain kaksi ylintä köydenpituutta, koska minua itketti liikaa ja ja lisäksi pääsin käyttämään sadekuuroa tekosyynä, emmekä sitten laskeutuneet kallion juurelle. Hyvä niin, koska olisimme siellä vieläkin.

 

Viimeisenä päivänä kävimme vanhassa kunnon luolajäätikössä.

Ensimmäinen laskeutuminen maan sisään (kuva kannattaa klikata isommaksi, jos haluaa nähdä Jonin):

Toinen laskeutuminen (kuvassa Jukka Rouhiainen-Grén):

Alamaailman jäät olivat aivan erilaisessa kunnossa kuin joskus aiemmin. Taaempiin kammioihin pääsy oli ahdasta, ja niihin päästäkseen joutui tekemään kummallisia muuveja:

Taaimmaiset putoukset olivat puolestaan kutistuneet, ja niiden takaa löytyi uusia näkymiä.

Kiivettiinkin:

 

Reissun suurimmat elämykset olivat kuitenkin kulinaristisia. Chamonix’sta löytyi kahden Michelin-tähden ravintola Albert 1er. Pöytävaraus onnistui edellisenä iltana ja vaikka puitteet olivat juhlavat, sisään pääsi teepaidassa. Koko hintansa arvoinen Pikkugurmanttijuhlamenu maksoi vähän päälle seitsemän kymppiä ja kesti kolmen tunnin ja miljoonan ihmeellisen annoksen verran. Tuollaisessa paikassa ruoka ei oikeastaan ole vain ruokaa vaan ravintolataideperformanssi. Konserteistakin maksetaan. ”Anteeksi, mutta mitähän nämä jännittävät rapeat kirpeät koristeet ovat?” ”Tomaattia.” Erityistä kiitosta ansaitsi paikan sommelier, jolla oli sen verran pelisilmää, ettei edes vihjaillut meille listan kalleimmista viineistä (yli 6000 € pullolta), mutta jonka suositukset kuitenkin osaivat niin nappiin kuin osua voivat.

Autoilusta

Olimme perheen Islannissa harrastamassa turismia. Vuokrasimme pienen auton, jolla ei saanut mennä sisämaan nelivetoautoille varatuille kärrypoluille. Säännön rikkomisesta oli tarjolla sakkoja tai jopa vankeutta, joten eräänä päivänä jouduimme jättämään auton risteykseen ja jatkamaan 4W-tietä jalkaisin. Aivan kuten viime kesänä Lofooteilla, isossa kartassa lyhyeltä näyttävä matka luolalle oli 7 kilometrin pituinen.

Laavakentällä meitä vaivasivat pienet kärpäset, jotka menivät silmiin ja hengityselimiin, mutta jopa 9-vuotias tyttäremme pärjäsi aika hyvin. Tällä kertaa luola, Surtshellaren, oli kaiken kävelemisen arvoinen: lähimmältä sisäänkäynniltä pääsi puolen kilometrin päähän (se on jo melko jännittävä etäisyys maan pinnalle), ja paikka oli muutenkin aika iso. Tällainen:

Paluumatkalla liftasimme kuitenkin maasturin kyytiin, jolloin huomasin jotakin kiinnostavaa: Auton kyydissä matka tuntui paljon pidemmältä! Noinko pitkän matkan me kävelimme?! Luultavasti matkan piteneminen johtui siitä, että auton kyydissä matkan taittumisen huomaa silmissä. Lapsen kanssa jalkaisin etenemistä ei sen sijaan lainkaan tapahdu –jotenkin sitä vain siirtyy paikasta toiseen.

Auton matkaa pidentävä vaikutus ei jäänyt kuitenkaan tähän. Jos vertaan tätä lomamatkaa (vuokra-autoilua jännästä paikasta toiseen) muihin lomamatkoihini tai -matkoihimme (noin yhden jännän paikan lähistöllä touhuamista), joudun toteamaan, että vietimme aikaa tien päällä ihan samperisti. Melkoinen osa hereilläoloajasta kului johonkin aivan muuhun kuin hauskuuteen. Autossa istumiseen. Auto ei pidentänyt ainoastaan kokemaamme vaan myös mitattavaa matkaa. Ehkä jopa näimme vähemmän auton kanssa kuin mitä olisimme nähneet ilman autoa.

Ja pistetään nyt samaan blogaukseen lisääkin luolakuvia, Leiđarendista. Täälläkin päästiin tekemään melkein kilometrin kävely- ja konttausmatka:

Maan alla taas

Lauantaina kävimme Lohjalla Niemisillä ja Niemisten kanssa luolastamassa. Myös Torholan luola on hauska vierailukohde ja vieläpä kauniissa lehtomaisemassa.

Tuonne!

Luolan etuosa on täälläkin varsin avara.

Luonnonkohteiden tuhrimista en oikein osaa arvostaa, mutta tämä graffiti sopi paikan tyyliin juuri ja juuri.

Kotimaista kalkkikiveä.

Jyrkkä hormi alimpaan kerrokseen. Tästä eteenpäin menivät vain miehet ja lapset.

Ja takaisin maan pinnalle!

Luolan ehkä kiehtovin yksityiskohta jäi kuvaamatta. Torholassa, aivan kuten Luolavuoressa pari viikkoa sitten, oli runsaat määrät yöperhosia, joilla oli kullanväriset silmät. Ja hämähäkkejä. Ja sitten siinä lattialla oli paikka, johon oli kasaantunut kymmeniä perhosen siipiä. Ehkä jossain siinä yläpuolella oli hyvä saalistuspaikka.

Tuntuu erityisen merkitykselliseltä jakaa näitä paikkoja ja kokemuksia lapsen kanssa. Ne ovat yksi niistä yhteisistä jutuista, jotka me koemme luullakseni suhteellisen samalla tavoin: jännää ja seikkailullista. Konttaamisessa ja ryömimisessä on jotakin ilahduttavan tasa-arvoista, ja ahtaimmissa paikoissa etu on lapsen puolella.

Turun Luolavuoressa

Messut ovat messuja, ei niistä sen enempää. Mutta voi Turussa tehdä paljon muutakin.

Kävimme lauantaina perheen voimin Luolavuoressa. Sisäänkäynti oli avara ja itse luola paljon kompleksisempi kuin osasin odottaa. Tekemistä riitti noin puoleksi tunniksi: pitkiä käytäviä kontattaviksi, ryömimällä saavutettavia kammioita, suuntatajun sekoittavaa geometriaa ja luolastamiseen vihkiytymättömälle mattimeikäläiselle ihan riittämiin jännitystä. Aivan upea kohde! Kotimainen graniitti yllätti jälleen!

Suuaukko löytyi ihmeemmin etsimättä.

Konttauskäytävän päässä valtaisa katinkulta-aarre!

Paikoitellen oli vähän ahdasta.

Tätä vaakahalkeamaa en uskaltanut tutkia loppuun asti, kun tuli niin tiukka ja klaustrofobinen olo.

Aurinkoisia hymyjä maan päällä.

Luolastamisen ilo

Vaikka maanalaiset tilat ovat kiehtoneet minua aina, on erityisesti luonnonluolien tonkiminen jäänyt elämässäni marginaaliseksi toiminnaksi. Syyt ovat olleet sosiaalisia, maantieteellisiä ja kronologisia.

Sveitsin-jaksollani pääsin tutustumaan Parmelan-vuoren sisuskaluihin. Mäntymetsän alta löytyi oikea jäätikkö, mikä teki minuun melkoisen vaikutuksen. Paljon eksoottisempaa jääkiipeilypaikkaa ei ihan heti tule mieleen.


Le Parmelan. 45 metriä pinnan alla. Tästä jatketaan vielä parikymmentä metriä alemmas.

Jäätä ja otsalamppuja.

Ulos luolasta pääsi nelosen jäätä yläköysittelemällä (olettaen, että oli tajunnut jättää matkan varrelle köyden). Ensimmäisellä Parmelanin-visiitilläni olin liikenteessä Rouhiaisen Jukan kanssa kahdestaan. Jälkikäteen ajateltuna se oli vähän höpsö ratkaisu: jos jotain olisi mennyt mönkään, olisi kulunut kohtalainen tovi, ennen kuin toinen olisi päässyt edes kännykkäkenttään käsiksi.

Suomeen palattuani olenkin sitten käynyt pelkästään ihmisvalmisteisissa bunkkereissa ja tunneleissa. Viimeisen viikon kuluessa tapahtumahorisonttiin on kuitenkin kasaantunut jotain luomumpaa.

Kun Gotlannissa juhannuksena vierailimme Lummelundan luolastossa, en voinut kuin kadehtia niitä nuorukaisia, jotka 50-luvulla olivat kynttilänvalossa ryömineet ja meloneet kartoittamassa seutua. Se vasta on ollut seikkailua! Olisi ollut vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että olisin ollut yksi heistä.

Itse emme päässeet sisään samaa kautta, sillä kaikki hauska on aina kiellettyä. Sen sijaan turistit ohjattiin maan sisään keinotekoista tunnelia pitkin.


Löysimme saarelta omatoimisesti muutamia pieniä ja hauskoja luolia. Liian pieniä.

Melkein heti kotiin palattuani sain tietää, että maahan on perustettu Suomen luolaseura. Toissailtana sitten Oden kanssa satuimme katsomaan pöhkön gore-leffan Descent, part 2 (ekaa osaa voin tietyin varauksin suositella, tätä en) ja päätimme, että kun kerran olemme muutenkin menossa Olhavanvuorelle kiipeilemään, voisimme tällä kertaa ottaa myös otsalamput mukaan.

Tuumasta toimeen.

Ööö… Tuonneko pitäisi laskeutua?

Loistoidea!

Näkymä suoraan alaspäin. Kuiluhan on pohjaton.

Viitisentoista metriä pinnan alla. Luola on paljon isompi kuin osasin odottaa. Ilman salamavaloa ja otsalamppua on jopa melko pimeää. Maan pinnalle joutuu chimney-pönkeilemään, ja jos valitsee reittinsä niin kuin me, saa vähän ähkiäkin.

Oden vuoro. Siellä se otsalamppu pilkottaa.

Kylläpä oli innostava ja jännittävä kokemus!

Olhavanvuoren luolaan pääsee myös myös alakautta, veneestä kalliojyrkänteen kautta sisään. Luulen kuitenkin, että ylhäältä alas oli se parempi ja jännittävämpi suunta: se synnytti menomatkalla vähäistä epävarmuutta siitä, mihin on joutumassa ja miten hankalaa sieltä on päästä taas pois. Epävarmuus tekee seikkailun!