Luolastamisen ilo

Vaikka maanalaiset tilat ovat kiehtoneet minua aina, on erityisesti luonnonluolien tonkiminen jäänyt elämässäni marginaaliseksi toiminnaksi. Syyt ovat olleet sosiaalisia, maantieteellisiä ja kronologisia.

Sveitsin-jaksollani pääsin tutustumaan Parmelan-vuoren sisuskaluihin. Mäntymetsän alta löytyi oikea jäätikkö, mikä teki minuun melkoisen vaikutuksen. Paljon eksoottisempaa jääkiipeilypaikkaa ei ihan heti tule mieleen.

Le Parmelan. 45 metriä pinnan alla. Tästä jatketaan vielä parikymmentä metriä alemmas.

Jäätä ja otsalamppuja.

Ulos luolasta pääsi nelosen jäätä yläköysittelemällä (olettaen, että oli tajunnut jättää matkan varrelle köyden). Ensimmäisellä Parmelanin-visiitilläni olin liikenteessä Rouhiaisen Jukan kanssa kahdestaan. Jälkikäteen ajateltuna se oli vähän höpsö ratkaisu: jos jotain olisi mennyt mönkään, olisi kulunut kohtalainen tovi, ennen kuin toinen olisi päässyt edes kännykkäkenttään käsiksi.

Suomeen palattuani olenkin sitten käynyt pelkästään ihmisvalmisteisissa bunkkereissa ja tunneleissa. Viimeisen viikon kuluessa tapahtumahorisonttiin on kuitenkin kasaantunut jotain luomumpaa.

Kun Gotlannissa juhannuksena vierailimme Lummelundan luolastossa, en voinut kuin kadehtia niitä nuorukaisia, jotka 50-luvulla olivat kynttilänvalossa ryömineet ja meloneet kartoittamassa seutua. Se vasta on ollut seikkailua! Olisi ollut vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että olisin ollut yksi heistä.

Itse emme päässeet sisään samaa kautta, sillä kaikki hauska on aina kiellettyä. Sen sijaan turistit ohjattiin maan sisään keinotekoista tunnelia pitkin.

Löysimme saarelta omatoimisesti muutamia pieniä ja hauskoja luolia. Liian pieniä.

Melkein heti kotiin palattuani sain tietää, että maahan on perustettu Suomen luolaseura. Toissailtana sitten Oden kanssa satuimme katsomaan pöhkön gore-leffan Descent, part 2 (ekaa osaa voin tietyin varauksin suositella, tätä en) ja päätimme, että kun kerran olemme muutenkin menossa Olhavanvuorelle kiipeilemään, voisimme tällä kertaa ottaa myös otsalamput mukaan.

Tuumasta toimeen.

Ööö… Tuonneko pitäisi laskeutua?

Loistoidea!

Näkymä suoraan alaspäin. Kuiluhan on pohjaton.

Viitisentoista metriä pinnan alla. Luola on paljon isompi kuin osasin odottaa. Ilman salamavaloa ja otsalamppua on jopa melko pimeää. Maan pinnalle joutuu chimney-pönkeilemään, ja jos valitsee reittinsä niin kuin me, saa vähän ähkiäkin.

Oden vuoro. Siellä se otsalamppu pilkottaa.

Kylläpä oli innostava ja jännittävä kokemus!

Olhavanvuoren luolaan pääsee myös myös alakautta, veneestä kalliojyrkänteen kautta sisään. Luulen kuitenkin, että ylhäältä alas oli se parempi ja jännittävämpi suunta: se synnytti menomatkalla vähäistä epävarmuutta siitä, mihin on joutumassa ja miten hankalaa sieltä on päästä taas pois. Epävarmuus tekee seikkailun!