17.7. Pakkaamista
Pitää valmistautua vähän kaikkeen ja tehdä kuitenkin valintoja jo nyt. Minä haluan ensisijaisesti Val Masinoon: hyvälaatuista trädikiipeilyä. Piz Badile jotain hienoa reittiä pitkin olisi hyvä juttu. Ilari puolestaan kaipaa lumihuippuja ja korkeita mäkiä, joten myöhemmin siirrymme vielä Aostaan. Aika paljon on ollut puhetta Monte Cervinosta. Lisäksi olen bongannut kiinnostavan näköisen nelitonnisen, Dent d’Hérens’n, ja kaikenlaista muutakin on leijunut ilmassa. Yhdeksän pelipäivää on kuitenkin vähän ja johtaa aivan varmasti siihen, että kompromisseja joudutaan vielä tekemään eikä millään alueella tehdä parasta mahdollista suoritusta. Sääennustekin ainakin ensimmäisiksi päiviksi on kehno, mutta katsotaan nyt, mitä ehditään ja pystytään.
Ilarin jalkinepuheet palaavat vielä pakatessa mieleeni. Hän oli suunnitellut ottavansa reissuun kovat kengät, sandaalit ja yhden tai kaksi paria kiipeilytossuja. Lähetän hänelle tekstarin: ”Lenkkarit voivat olla omiaan lähestymisillä.”
Ilari vastaa harkitsevansa kenkäkirjoa.
18.7. Hikinen siirtymäriitti
Helsingin kentällä siemaistaan aloitusoluet, ja yhtäkkiä ollaankin jo Välimerellisessä ilmastossa.
Milano Malpensa menee kertaheitolla lentokenttien suosikkilistalleni. Vain viisitoista minuuttia lennon laskeutumisen jälkeen meillä on matkatavarat hallussamme ja olemme jo ehtineet käydä vessassakin.
Poimimme auton vuokraamolta ja alamme huristella kohti Val Masinoa, Italian graniittiparatiisia.
Pikku-Fiatissa on pirun kuuma. Varausta tehdessäni auton tiedoissa mainittiin mielestäni ilmastointi, mutta ei tässä mitään ilmastointia ole. Hikoilemme kuin siat (mistä tämäkin idioma on kotoisin?), ja matka on henkisesti pitkä ja haastava. Ohitamme Como-järven ja saavumme vuoristoon. Illan pimetessä nousemme Filorera-nimiseen kylään ja ensimmäiseen yöpaikkaamme, Bed and Breakfast di Dolci Grazianoon.
Bed and Breakfast ei sisällä aamiaista, mutta keittiötä saa käyttää ja majatalon emäntä on erittäin ystävällinen ja avulias. Hinta-laatusuhde oivallinen. Jos tänne päin on joskus asiaa, uskallan vilpittömästi suositella paikkaa halvan majoituksen ystäville.
Majoitusasiat ratkottuamme kello on jo kymmenen ja meillä melkoinen nälkä. Viereisessä rakennuksessa on ravintola, joka tarjoaa Menu Turisticoa kympillä. Sinne! Mutta keittiö on chiuso. Vähän matkan päässä on toinen ravintola. Sama juttu siellä. Chiuso se on pienikin chiuso. Kolmannesta paikasta ostamme kumpikin kaksi suklaapatukkaa, ettemme alkaisi tapella. Suklaa on pahaa ruokaa, mutta nyt pystymme autoilemaan S. Martinoon, josta saamme paninit ja salaattia.
19.7. Tutustumista greideihin
Päivä käynnistyy verkkaisesti. Aamiaistarvikkeiden osteskelua, eväiden valmistelua ja sen sellaista. Seuraa päivän ensimmäinen takaisku. Val di Melloon ei saakaan ajaa tietä pitkin, vaan auto pitää jättää S. Martinoon ja kävellä. Maisemat ovat kuitenkin mitä idyllisimmät. Lehmät kelloineen luovat aitoa alppitunnelmaa, vaikka Sveitsissä asuvana kirjailijana olenkin sitä mieltä, että sveitsiläiset lehmät – etenkin gruyérelaiset – ovat kauniimpia.
Metsäiseen rinteeseen sijoitettujen kiipeilysektoreiden löytäminen on hämmentävää puuhaa. Hikoilemme pusikoissa edestakaisin, kunnes joskus puolen päivän jo lähestyessä olemme hikisinä ensimmäisen reittimme juurella.
Linkitämme Stomaco Peloson (Pelkoa mahassa?) ja L’Alba del Nirvanan parisataametriseksi yhdistelmäksi. Ensimmäinen köydenpituus on jännittävä: 5a-tasoinen kitkasläbi ei tarjoa teknisiä haasteita, mutta jonkinlainen helpotuksen huokaus minulta kuitenkin pääsee, kun jossain 15-20 metrin huippeilla saan klipata ensimmäisen välivarmistuksen vanhaan heiluvaan pitoniin. Mutta kivaa, täällähän on sisiliskoja!
Toisen köydenpituuden jälkeen teemme taas pienen ekskurssin pusikkoon, mutta laskeutumispolkuhan se on. Oikea reitti jatkuu reilusti vasemmalle. Vastaan tulee reitin jyrkin ja fyysisin kohta. Ei paha. Olikohan se kruksi? Jos oli, niin täkäläinen 5c on helppoa kuin mikä. No niin, nyt on edessä jännän näköinen kattouloke. Oikealta vai vasemmalta ohi? Vasemmalta voisi olla niukin naukin mentävissä, jos nauttisi huonosti varmisettavasta kutosesta. Kaikki mankkajäljet näyttävät johtavan ulokkeen alle, sitten oikealta yli. Sinne sitten. Ei ollut paha. Sitten vielä pari helppoa kp:tä, 5b ja 5a, ja alas.
Pysähdymme joen varrella pienille oluille. Ravintolassa puhutaan suomea oikein isolla joukolla. Ketäs täältä oikein löytyykään? Ihan kuin olisi vähän tutunomaista naamaakin… Tuomo Pesonen, Juho Risku ja kolme muuta, jotka eivät onnistu pesiytymään surkeaan nimimuistiini.
Paikallinen greidaus on kuulemma täpäkkää. 5c:t vastaavat hyvinkin suomalaista 6a:ta. Kruksi olisikin ollut siinä vasemmalla, ei siellä missä mankkajäljet. Oli kuulemma ollut aika pelottava.
Yöllä sataa kaatamalla.
20.7. Lisää treeniä
Yritämme päästä selville siitä, kuinka kova greidaus oikeastaan on, ja Brontosaurus-sektorille erään 5c+ -tasoisen reitin juurelle. Joudumme toteamaan, että ei tule mitään. Kruksiköydenpituus on heti alussa: kitkasläbiä, ohuesti sammaleista – ja ensimmäisten reilun viiden metrin matkalta läpimärkää. Ensimmäinen klippi mahdottomuuden päässä.
Vaihdamme viereiselle sektorille, 4 köydenpituuden mittaiselle Tunnel Diagonalelle (5b). Kolmen italialaisen köysistö on juuri kiivennyt sen ja kommentoi kokemaansa seuraavasti: ”Huono reitti. Liian lyhyt.”
Ilari liidaa ensimmäisen köydenpituuden, minä toisen. Kivoja köydenpituuksia, mukana jopa ilmava kohta.
Kruksin pitäisi sijoittua kolmannelle kp:lle, mutta Ilari vetää köyden tappiin missään vaiheessa yhtään hidastamatta. Täällä on muuten lisää sisiliskoja! Seuraamaan lähtiessäni tajuan, että valitessaan luontevimman linjan ylöspäin kumppanini on vahingossa sivuuttanut kruksin. Pääsen itse boulderoimaan sen, ja vaikka linja tuntuukin vähän tekemällä tehdyltä, on kohta suhteellisen vaikea.
Sitten ollaankin jo topissa. Italialaisten reittikuvaus oli täsmällinen eikä päivä tunnu ollenkaan täydeltä. Mitä muuta tästä läheltä löytyisi?
Teemme taas pienen odysseian metsään, tiedustelemme sinne tänne, ja lopulta olemme Sarcofago-sektorilla, josta poimimme reitin nimeltä Cunicolo acuto (Akuutti jänistys? 5b), jolla on erityistä historiallista arvoa: Mellon laakson ensimmäinen kallioreitti. Kaksi ensimmäistä köydenpituutta ovatkin todellista old school -rypemistä: ensin vettä valuva leikkaus, sitten ahdas hormipönkeämä. Reitin kruksi on hormiin pääsyssä, ja näyttää ainakin Ilarin tekemänä erittäin raskaalta ja haastavalta vedolta. Ilarin rakennellessa toista ankkuripaikkaa alkaa taivaalta putoilla raskaita pisaroita. Luolamaisessa tilassa hormin alla sade näyttää oikeinkin hauskalta – ja tulipa tuo orava lähelle! – mutta kiireen tuntu siitä tulee, niin että fuskaan kruksissa jatkoista vetämällä. Siitä tulee tietenkin paha mieli: koko köysistömme ei ole mennyt vielä yhtään reittiä puhtaasti kruksin kautta ylös.
Sadekuuro lakkaa ständille saapuessani, joten kiirehtiminen oli kaiken lisäksi turhaa.
Kolmas köydenpituus on mainiota suoraa halkeamaa, jonka päälle päästyämme olemme jo tyytyväiset päivän saavutuksiin ja valmiit laskeutumaan kylille.
Illalla luemme säätiedotteita ja laadimme suunnitelmia. Kelit näyttävät epävakaisilta, mutta jos oikeasti haluamme kiivetä vielä Aostassakin, pitää Piz Badilea alkaa jo lähennellä. En kuitenkaan voi olla ihastumatta laaksoa hallitsevaan Cavalcortoon. Vuori on jyrkkä ja komea – ja sille vie ainakin yksi reitti, joka olisi meidän mentävissämme! Mutta sen ottaminen ohjelmaan vaatisi muiden mahdollisten kohteidemme tilapäistä unohtamista.
”Mä vaihtaisin ton Cavalcorton mihin tahansa muuhun meidän kohteeseen”, sanon Ilarille, mutta hän ei lämpene ajatukselle. No, tämä on ehkä muutenkin uusintavierailun arvoinen laakso, ja nyt on taas yksi syy olla lopettamatta kiipeilyä.
21.7. Ylös majalle
Bagni Masinosta Rifugio Gianettille on noin 1400 metrin nousu. Evästä matkaan ja tossua toisen eteen. Lenkkareissa jalkani hikoavat, viisaampi Ilari kävelee sandaaleissa. Lisää sisiliskoja. Hevosia. Aasi! Murmeleita! Pitkähäntäisiä lampaita!
Lähestyessämme majaa kello neljän huippeilla sää on oikein mainio. Muutamat pilvet verhoavat kolmetonnisten huippuja, mutta niillä ei näytä erityisesti tuulevan eikä satavan. Emme ole eilen emmekä toissapäivänä osoittaneet erityistä vauhdikkuutta (tässä vaiheessa lukijalle paljastettakoon, että vaikka Ilari on minua huomattavasti vahvempi sporttikiipeilijä, käytännössä hän vasta aloittelee träditouhuja ja multipitch-kiipeilyä, ja ständien rakentelu on ymmärrettävästi ollut epävarmaa ja pohdiskelevaista), mutta jos huomennakin on tällaista, meillä on aikaa kiivetä se, mitä havittelemme: 14 kp:n mittainen Molteni – Camporini -reitti (5a).
Kohta majalle päästyämme ryöpsähtää taivaalta oikein kunnon vesisade, ja hetkeä aiemmin iloisina huomisia nousujaan suunnitelleet kiipeilijät vaikenevat mietteisiinsä.
(Kuva: Mutta täällähän sataa! (c) Ilari Aula)
Vatvomme ja jahkailemme huomisia mahdollisuuksiamme. Juttelemme parin kaverin kanssa, joista toinen on vuotta aiemmin kiivennyt Molteni – Camporinin, ja joka kertoo lumen aiheuttamista reitille pääsyn hankaluuksista: ”Tänä vuonna reitin alla on vielä paljon enemmän lunta. Sitä on hankala nousta. Onhan teillä hyvät kengät?”
Ilari esittelee sandaalejaan.
”No, ei se mitään. Me varmaan mennään siihen reitille kanssa. Tulkaa meidän perään, niin löydätte, siinä alkupuolella on jotain eksymisen mahdollisuuksia. Jos me herätään klo 4:00, me ollaan reitillä kuuden maissa, kun aurinko nousee, ja mä luulen, että me kiivetään se reitti kuudessa tunnissa. Sade ei huoleta, mutta ukkonen… Eilen kun kiivettiin, ukkoset tulivat tosi aikaisin, heti puolen päivän jälkeen. Onneksi mulla oli vasara ja pitoneja mukana, niin päästiin pois.”
Ja niin edelleen. Kuuntelemme miehen selitystä, ja kysyn, mitä tasoa hän kiipeää. 6b kuulemma menee mukavasti. Alkaa epäilyttää. Jos nuo arvelevat kiipeävänsä reitin kuuteen tuntiin, meillä menee kymmenen. Ja jos sää kehittyykin samoin kuin eilen eikä samoin kuin tänään (ennusteissa ei mitään eroa), olemme hankkimassa itsellemme ikävyyksiä.
Juttelemme keskenämme hetken. Tunnustan, että kaikki tosiasiat huomioon ottaen ainoa syy, miksi nyt lähtisin Molteni – Camporinille, olisivat sosiaaliset paineet. Päätämme yhdessä tuumin downshiftata AD-tasoiselle perusreitille. Tänne jää yhä enemmän syitä tulla takaisin.
22.7. Piz Badile
Heräämme neljältä, syömme aamiaisen (Tiedoksi: Rif. Gianettin illallinen oli maja-ateriaksi harvinaisen kevyt, aamiainen suorastaan köyhä), käpöttelemme louhikkoa ja potkiskelemme yön aikana kovettunutta lumirinnettä ylös, ja Ilarin sandaalit täyttävät kuin täyttävätkin tehtävänsä. Reitille pääsemme kello 6:20. Ja sitten kiivetään.
Enimmäkseen se on semmoista 3c:tä, eli juuri ja juuri kiipeilyä. Välillä poluilla kävelemistäkin. Pieni harharetki tuo sentään jännitystä. Jossakin siellä polku näyttää ensi silmäyksellä umpikujalta, mutta sitten vasemmalla ylempänä roikkuu kiinteä köysi. Sieltä se varmaan menee. Kiipeän kohti kiinteää köyttä, jonka luona seinä muuttuu jyrkemmäksi ja vaikeammaksi. Ohuiden ja silminnähden heiveröisten fleikkien taakse ei kannattane laittaa omia varmistuksia, joten varmistan itseni siansorkalla kiinteään köyteen. Kiipeän ylemmäs, ja vaistoni alkavat varoittaa siitä, ettei kaikki ole aivan niin kuin pitäisi. Tämä on nyt kyllä ennemminkin 5-:aa kuin sitä, mitä topo lupasi. Jonkin matkaa edettyäni saan hyvän näkymän ”kiinteän” köyden yläosaan: köyden paljas ydin kukkii ja repsottaa kaikkiin suuntiin. Katselen sinne, minne polku oli näyttänyt päättyvän, ja siellähän on punainen läiskä kiveen maalattuna!
Kiipeän alas Ilarin luo. Hitaasti. Varovasti. Tämän köyden varaan ei tee mieli pudota. Phuih. Olipas turha sivupolku!
Toinen jännittävä kohta tulee, kun etenemme suoraviivaista ja ilmeistä kuluaaria simultaanisti, ja reitti muuttuu hiljalleen ihan oikeaksi kiipeilyksi samalla, kun varmistusmahdollisuudet harvenevat ja huononevat ja runnarit pitenevät. Mutta tarkasti vain, tarkasti vain, en minä tähän kuole. Ylhäältä päin on jälkikäteen helppo nähdä, minne olisi pitänyt mennä – vaikka hienompi linjahan tämä näin oli!
Saavutamme huipun puolilta päivin. Ne kovemmat kaverit tulevat sitä toista reittiä pitkin perille vähän meidän jälkeemme, ja muita vuorelle ei nyt näytäkään nousevan.
Pilvet näyttävät miltei uhkaavilta, joten emme hengaile ylhäällä puoltakaan tuntia. Laskeudumme alas uutta hienoa laskeutumislinjaa pitkin (kysy lisää, jos aihe kiinnostaa), ja kun lopulta selviämme köysiin sitaisemastani pään kokoisesta Gordionin solmusta ja pääsemme etelälounaisen seinämän juurelle, ukkonen alkaa jyrähdellä. Haemme tavarat majalta, ja alamme tallata kohti laaksoa. Autolle saavumme kello 20. Reidet alkavatkin olla jo kivasti jynkyssä.
Yövyn jälleen Dolcissa, kun taas Ilari telttailee mieluummin rankkasateessa.
Huomenna Aostaan!
Jukka Laajarinne 