End of the world as we know it

Vierailin keväällä Turkissa yhdistetyllä työ- ja kiipeilymatkalla. Majailimme ystäväni Anna-Maijan kanssa vuoristoisella maaseudulla Antalyan läheltä vuokraamassamme talossa. Puutarhassamme kasvoi oliiveja, mausteyrttejä, pullokurpitsaa, kaikennäköisiä kukkia ja muuta. Vähän matkan päässä solisi kirkasvetinen vuoripuro, melkein joki. Maakilpikonnia, yrttien tuoksua ja auringon lämpöä. Käärmeenkin näimme. Pysähtyneisyyttä: vuohipaimenia, irrallaan juoksentelevia kanoja, ikivanhoja maalaismummoja myymässä tuoreimpia mahdollisia vihanneksia.

Illalla verannan lampun ympärillä räpisteli kaikenlaista siivekästä: vaaksiaisia ja kookkaita perhosia, paljon enemmän ötököitä kuin mitä olen viime vuosina tottunut näkemään. Mieleeni muistuivat tuttavien havainnot vähenneistä kimalaisista ja mehiläisistä, ja hälyttävät tiedeuutiset, joita olen lukenut. Saksassa hyönteisten määrä on luonnonsuojelualueillakin romahtanut, hyönteiskadon seurauksena koko Eurooppaa, Suomeakin, on seurannut pikkulintukantojen romahdus kaikkialla Euroopassa. Kaloja liikakalastetaan, nisäkkäiltä tuhotaan elinalueet… Eräiden arvioiden mukaan jopa kymmenittäin lajeja kuolee – päivittäin.

Tajusin yllättäen joutuneeni vanhanaikaiseen maailmanloppukertomukseen, tiedättehän ne scifi-romaanit, joissa mies ja nainen vetäytyvät syrjään, luonnon keskelle paratiisillisiin oloihin, ja maailma tuhoutuu ympäriltä. Sillä, aivan, maailma todella tuhoutui. Me emme vain huomanneet sitä. Maailma sellaisena kuin me sen tunsimme.

Kuuden sanan scifi-novelli

 

Tutkimus: aurinkoaivastus yhteydessä tavallista pidempiin kulmahampaisiin.