Avainsana: Lukeminen

Kirjallisuuden tilat

Kymmenisen vuotta sitten meillä oli kylpyamme. Niihin aikoihin muistan enimmäkseen lukeneeni ammeessa, minkä seurauksena aika monet tuolloin nautiskelemistani kirjoista kärsivätkin vesivahinkoja. Kesäisin luin parvekkeella, vaikka aurinko paistoikin vähän liian kuumasti.

Nykyisiä lukupaikkojani: Lämpimällä aurinkoisella säällä parveke tai merenranta, normipäivänä kahvila. Iltaisin yritän lukea vähän sängyssä ennen nukkumaanmenoa, mutta yleensä en jaksa vaan alan nukkua.

Kirjoittamiseen sopii työhuone. Tai kahvila. Tai kirjasto, jos on oikein kiire.

Sen sijaan keittiö ja olohuone eivät sovellu sen paremmin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkaan. Nuo perheen kanssa jaetut tilat eivät tunnu täysin omiltani, vaan niissä vallitsee keskittymiskyvytön häiriötila – silloinkin kun olen yksin kotona. Kehoni on oppinut paikan: muut ovat olohuoneessa läsnä silloinkin kun eivät ole paikalla. Olohuoneen jännitteitä pakenen esimerkiksi nettiin tai muihin keskittymistä vaatimattomiin tiloihin.

Wanhoina hywinä aicoina osasin lukea myös metroissa, raitiovaunuissa ja busseissa, nykyään ainoastaan junissa, pitkän matkan busseissa ja lentokoneissa.

Mitenkähän muut ihmiset? Osaavatko he lukea ja kirjoittaa missä tahansa?

Painii kirjojen kanssa

Jokakeväinen keskustelu romaanitaiteen kriisistä on täällä taas. Kuten Marko Hautala bloginsa kommenttilaatikossa toteaa: ”Lukijoiden ja kirjallisuuden ammattilaisten välillä on muuten joskus melkein huvittavan suuri kuilu.” Kyllä. Tämä kuilu on niin vanha, kuin minkä näin nuorena ihmisenä pystyn muistamaan. Ja, mikäli esim. Simone de Beauvoiria* on uskominen, vieläkin vanhempi.

Joskus viime vuosituhannella ihmettelin lukijan positiostani käsin kirjailijahaastatteluita, joissa fiktion kirjoittajat kertoivat, etteivät juurikaan lukeneet kaunokirjallisuutta. Enää en ihmettele. Me ammattilaiset (”Puhu vain omasta puolestasi!”) luemme teemojen rehellistä käsittelyä, kieltä, rakennetta ja kirjoittamisen tapoja.

Kun avaamme kirjan, alamme kamppailla sen kanssa.

Jos oman, keskeneräisen teoksen kanssa painimiseen kuuluukin aimo annos leikkiä ja hauskanpitoa,  kohdataan vieras romaani useimmiten aika tosissaan. Vieraalle romaanille ei helposti antauduta, vaan sitä lähestytään kirurgin veitsi (sellainen vanhanaikainen ja iso, samanlainen kuin Viiltäjä-Jackillakin aikoinaan) kädessä: ”Mistäs sinut on tehty?”

Ja tiedättekö mitä? Puukottajan ja puukotettavan välinen suhde saattaa toisinaan olla hieman hankala.

Puukottaja saattaa uhrinsa sisäelimiä erotellessaan muistella lapsuuttaan ja ihmetellä, mihin kaikki ilo painimisesta on mennyt. Vastustajat ovat muuttuneet tylsemmiksi: niillä on kaikilla samanlaista moskaa sisällään. Ne ovat varmaan sisäsiittoisia?** (Paitsi jotkut, ne jotka ovat kehittyneet niin taitaviksi ja kieroiksi, ettei niihin saa tuikattua reikiä ja ottelu tuntuu silloinkin todella tylsältä.)

Mutta ehkä vika ei olekaan vastustajissa? Ehkä puukottaja on itse muuttunut? Hän on ehkä unohtanut, ettei lapsuuden leikkipainissa juuri koskaan käytetty veistä. Ja se, minkä hän on erityisesti unohtanut, on antautumisen taito. Jotta paini pysyisi hauskana ja jotta vastustajan saa innostettua antamaan touhuun enemmän, on tälle joskus annettava periksi***. Annettava vastustajan viedä, vaikkei hän olisikaan erityisen hyvä. Vain silloin voidaan nähdä, mitä hän osaa, eikä pelkästään sitä mitä hän ei osaa.

Olen joskus melko kevyenkin juonivetoisen viihteen vietäväksi antautuessani havainnut: juuri tämä oli sitä, mikä minut kirjallisuuden pariin toi, ja minähän… hyvänen aika, minähän nautin siitä edelleen!

—

* Jokin essee aiheen tiimoilta taisi olla kokoelmassa Onko Sade poltettava? Sen lukemisesta on kuitenkin sen verran aikaa, että saatan muistaa kaiken ihan väärin päin.

** Sama puukottaja saattaa kuitenkin mielellään käyttää aikaansa kirjallisuusesseiden kanssa keskustelemiseen. Niissä hän ei sisäsiittoisuutta häiritsevässä määrin näe. Ne nyt vain ovat kirjallisuusihmisten kirjallisuudesta kirjoittamaa kirjallisuutta kirjallisuusihmisille.

*** Tarkoitukselliset häviämiset kuuluvat myös rottien väliseen painiin. (ks. esim. Pellis & Pellis: The Playful Brain)

Keskeneräisen äärellä

Tällä hetkellä työn alla oleva romaani sai alkunsa jo pari vuotta sitten ja valmistunee vuodeksi 2013. Kirjassa on kaksi kerrontalinjaa. Niistä alkuperäisempi sai alkunsa ystäväni vitsinomaisesta tarinaideasta, joka yksinkertaisesti vaati tulla kirjoitetuksi auki. Aloin kehitellä ideaa rakenteellisesti ja ajatuksellisesti täyteläisempään suuntaan, ja hyvin pian kuvaan astui myös metodi. Edellisen romaanini Kehyksen tavoin myös tämä käsikirjoitus syntyy oulipolaisista pakotteista inspiroidun menetelmän varassa.

Suurimmaksi haasteeksi on tällä kertaa muodostunut kysymys: Miten hemmetissä näiden palikoiden varaan muka saadaan rakennettua tarina? Tähän kysymykseen olen yrittänyt vastata toistaiseksi noin 150 liuskalla hyvin omituista ja surrealistista raakatekstiä, ja kyllä, kyllä siinä nyt on tarina. Toinen itseäni vaivannut kysymys on ollut: Mistä tämä nyt sitten muka kertoo? Vasta eilen, kirjan viimeisiä kappaleita kirjoittaessani palaset loksahtelivat paikoilleen ja ymmärsin, mistä siinä kaikessa on oikeastaan kysymys.

Kun heittäytyy kirjoittaessaan jonkin muun kuin oman mielikuvituksensa ja määräysvaltansa varaan – tässä tapauksessa ennalta valitun metodin ja runsaiden lähdeteosten vietäväksi – voi kirjoitusprosessista muodostua erityisen kiinnostava lukemisen ja tulkitsemisen kokemus.

Romaanin toinen kerrontalinja muotoutuukin hieman tavanomaisemmilla menetelmillä teeman ja juonen ympärille. Onhan myös muita lukijoita ajateltava kuin itseään.