Keskeneräisen äärellä

Tällä hetkellä työn alla oleva romaani sai alkunsa jo pari vuotta sitten ja valmistunee vuodeksi 2013. Kirjassa on kaksi kerrontalinjaa. Niistä alkuperäisempi sai alkunsa ystäväni vitsinomaisesta tarinaideasta, joka yksinkertaisesti vaati tulla kirjoitetuksi auki. Aloin kehitellä ideaa rakenteellisesti ja ajatuksellisesti täyteläisempään suuntaan, ja hyvin pian kuvaan astui myös metodi. Edellisen romaanini Kehyksen tavoin myös tämä käsikirjoitus syntyy oulipolaisista pakotteista inspiroidun menetelmän varassa.

Suurimmaksi haasteeksi on tällä kertaa muodostunut kysymys: Miten hemmetissä näiden palikoiden varaan muka saadaan rakennettua tarina? Tähän kysymykseen olen yrittänyt vastata toistaiseksi noin 150 liuskalla hyvin omituista ja surrealistista raakatekstiä, ja kyllä, kyllä siinä nyt on tarina. Toinen itseäni vaivannut kysymys on ollut: Mistä tämä nyt sitten muka kertoo? Vasta eilen, kirjan viimeisiä kappaleita kirjoittaessani palaset loksahtelivat paikoilleen ja ymmärsin, mistä siinä kaikessa on oikeastaan kysymys.

Kun heittäytyy kirjoittaessaan jonkin muun kuin oman mielikuvituksensa ja määräysvaltansa varaan – tässä tapauksessa ennalta valitun metodin ja runsaiden lähdeteosten vietäväksi – voi kirjoitusprosessista muodostua erityisen kiinnostava lukemisen ja tulkitsemisen kokemus.

Romaanin toinen kerrontalinja muotoutuukin hieman tavanomaisemmilla menetelmillä teeman ja juonen ympärille. Onhan myös muita lukijoita ajateltava kuin itseään.

Metodin esitys

Muutamina viime vuosina ovat erinäiset OuLiPo-ryhmäläiset virkistäneet mieltäni melkoisesti ja antaneet paljon vaikutteita tekemisiini. Siellä sitä tehdään insinööriproosaa, jos jossakin. Sopii meille matemaatikoille: kehitetään teoksen kirjoittamisen metodi, algoritmi tai kaava ja ruvetaan sitten kirjoittamaan. Periaatteessa jo pelkkä metodin keksiminen riittää potentiaalisen teoksen määrittämiseksi, eikä sitä ole pakko oikeasti kirjoittaa.

Tällä hetkellä minulla on leipätekstieni lisäksi tausta-ajossa kaksi OuLiPo-vaikutteista runoteosta. Toisesta olen jo maininnutkin. Siitä tulee eeppinen runoelma. Toinen taas on vasta aluillaan, enkä uskalla vielä paljastaa metodia julkisesti. Haluan tehdä sen itse ensin. Ja onhan uusi romaanikässärini myös mitä OuLiPolaisinta tavaraa (siitä enemmän joskus myöhemmin).

Mutta se, mistä minun piti kertomani, on tämä uusi kirjaidea, tuotantoni päätösteos. Dementikon päiväkirja. Kun joskus – toivottavasti en vielä tänä vuonna – minulta diagnosoidaan dementia tai Alzheimerin tauti, alan pitää päiväkirjaa. Olen jo alkanut vaatia vaimoltani lupausta, että hän painostaa minut sitten päivittäin kirjoittamaan, jos en itse muista.

Odotan jo uteliaana lopputulosta (josta en tosin taida enää sitten osata nauttia). Näyttääkö se ehkä tältä:

    ”Kotiini on tunkeutunut joku vieras nainen, joka pakotti minut väkivalloin tähän kirjan ääreen. Varmaan joku kieroutunut sarjamurhaaja tai muu hullu. Mitähän sen edelliset uhrit ovat tähän kirjoittaneet? Kurkistanpa. Hetkinen…”