Avainsana: Työpöytä

Työelämässä tapahtuu

Muumit ja olemisen arvoitus kääntyy melko luultavasti ainakin puolaksi ja ruotsiksi. Myös englanninnoksesta on käyty kesksustelua. (Ja minä jo kertaalleen luulin korjanneeni ”kesksustelua” muotoon ”keskustelua”! Ilmeisesti se ei kuitenkaan halua tulla oikaistuksi.)

Akuutisti minua työllistää Uusälyttömyyttä III -happeningin järjestely ja ohjelmasuunnittelu ja aiheeseen liittyvä kirjoittaminen. Lopputulemia aistittavissa lauantai-iltana galleria Jangvassa klo 19-22. Vapaa pääsy.

Pidempää aikajännettä vaatii nyt romaani, jota kirjoitan yhteistyössä vanhan ystäväni kanssa. Kirjan liikkeelle paneva idea oli hänen. Rakentelemme nyt runkoa ja teemme pohjatöitä. On tutustuttava laveasti kristilliseen martyrologiaan ja syvästi terrorismin psykologiaan. Jos suunnitelmamme toteutuu suunnilleen sen tapaisena, kuin millaisena teos nyt häämöttelee mielessäni, tulee siitä kerrassaan upea ja sen vaikutus elämääni saattaa olla jopa tuhoisa.

Näinä aikoina

Viime viikkoina olen uppoutunut varsin intensiivisesti kirjoittamaan runollista tutkielmaa Pyrrhonista. Työ on ollut yksi antoisimpiani. Olen oppinut yhtä sun toista, löytänyt ja hoksainnut. Pudistellut päätäni ja virnistellyt. Ymmärrän nyt olevani pyrrhonisti, tieni alussa tosin vasta.

Vaikka kyllä Diogeneskin oli aikamoinen tapaus.

Nämä antiikin filosofian valiohahmot (respect!) ovat aikaisemminkin pistäneet miettimään, miten erilainen henkinen ilmapiiri oli muinaisessa Kreikassa kuin mitä se on täällä ja nyt.

Silloin heille pystytettiin patsaita ja heidät kanonisoitiin historiaan niin, että heidän nimensä muistetaan vielä tuhansia vuosia myöhemmin.

Nykyään he luultavasti viettäisivät aikaansa erilaisille osastoille suljettuina tai kustannussyistä johtuen luultavasti sittenkin vahvan lääkinnän alaisina 3T-ratikassa.

Uusimmassa n&n:ssä oli tosin Marke Ahosen artikkeli mustasta sapesta sun muusta. Kyllä jotkut ovat silloin muinoinkin kehittäneet medikalistisia selityksiä sille, miksi toiset ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin toiset.

Mutta nyt minä eksyin aiheesta. Piti vain kertoa, että olen kirjoitellut. Ja saanut jotain aikaiseksikin. Ja kiirettä on pitänyt, ja tänään pitää paneutua huomisen koitoksiin. Markkinoilla tavataan!

Tyhjyyden äärellä

Vedokset ovat (posti)paketissa, ja nyt alkaa… loma? Osaisikohan sitä ollenkaan vain olla? Onhan tuolla pari uutta projektia tausta-ajossa, ne voisi aktivoida. Mutta toisaalta on sellainen olo, että pitäisi olla hetki kirjoittelematta, palautua vähän.

Jos vaikka lähtisin merelle melomaan? Tai kaupungille maisemia katselemaan?

Itse asiassa meidän piti Oskarin kanssa käydä melomassa jo eilen. Säätiedotus ei kuitenkaan pitänyt kutinsa, joten menimme Kirkkonummelle hiomaan ständityöskentelyä. Norjan-matkaa varten. Yleensä en pidä minkään harjoittelusta, koska harjoittelussa päämäärä on jossakin muualla kuin itse tekemisessä. En esimerkiksi juurikaan harjoittele kiipeämistä, koska se ei kerta kaikkiaan motivoi. Minä vain kiipeän.

Jotenkin tuo ständien rakenteleminen oli kuitenkin hauskaa. Ehkä se johtuu siitä, että noilla lyhyilläkin reiteillä, jos niihin kerran rupeaa ankkuripaikkoja pykäämään, on ne tehtävä ihan oikeasti.

P6110002

Kuva: Oskari on liidannut Kiilahalkeaman tokan köydenpituuden ja rakentanut esittelykelpoisen ankkurin.

Kirjailijaelämää

Vilkaisu kirjailijan hommiin.

Aloitetaan vaikka siitä, että Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutista tuli kutsu, johon vastasin myöntävästi. Olen nyt mukana Onnimanni-palkintoraadissa, johon kuuluvat lisäkseni Kaisa Ahvenjärvi, Jukka Lemmetty, Kaisu Mikkola ja Marja-Leena Mäkelä. Tehtävä on minulle luonnollisesti suuri kunnia.

Toinen uusälytön illanvietto on myös järjesteillä. Merkitkääpä kalenteriinne 9.5. klo 19. Paikkana ravintolalaiva Wäiski. Ohjelmatiedot täsmentyvät lähiviikkoina, mutta odotettavissa on ainakin absurdia runoutta, musiikkia ja avauksia. Sitä ennen minut voi bongata Galleria Jangvan Slameissa:

Mutta kyllä minä kaiken sivussa olen ehtinyt kirjoittaakin. Faabelikokoelmani Ruoalla ei saa leikkiä menee painoon parin viikon päästä ja jakeluun huhtikuussa. Eksistenssifilosofinen tutkielmani Muumit ja olemisen arvoitus ilmestyy syksyllä, ja sen kanssa olen nyt aina yhtä vaikealta tuntuvassa ”kill your darlings”-vaiheessa. Pitää poistaa pari kohtaa, joiden ydinpointti on, että kattokaapas, kun olen fiksu, tämmösenkin hoksasin. Niitä kohtia kun kirja ei oikeastaan kaipaa.



Yötöitä satukokoelman parissa

Tapasin illalla kustannustoimittajani – karaoketähden – ja väänsin hänen kanssaan kättä baarissa. Metodinen oivallus: huppeli on hyvä tila editoida tekstiä. Pystyy tekemään epähumaaneja teloituksia, joihin ei selvin päin kykenisi.

Mutta kaikki ei ole vielä selvää. Aamuyöllä heräsin pohtimaan pikkuisteni kohtaloa. Missä järjestyksessä ja millaisina osastoina heidät on marssitettava kentälle, ja keitä on vielä suljettava komeroon – mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi – jotta paraati näyttäisi olevan hyvässä muodossa, rivit suorassa?

Sophien valinta.

Kill your darlings.

Kohtaamisia lukijain kanssa

Takana on kolmen päivän keikkaputki, kouluvierailut Espoossa ja Mäntsälässä. Jälleen kerran täytyy todeta, että lukijakunnan kohtaaminen on tämän homman suola ja että lapset ovat kyllä mainioita.

Tavallisesti saan kirjoistani kovin vähän palautetta: muutaman kritiikin ja tietysti jonkin verran kavereiden kehuja. Ja sitten ne myyntiluvut, joita kertomalla kustannustoimittajat aina muistuttavat siitä, mikä on todellinen paikkani kustantajan tallissa.

Tuolta pohjalta sitä sitten välillä epäilee koko toimintansa merkitystä. Lukeeko kukaan kirjojani? Miksei lue? Ovatko ne ne ehkä hiukan huonoja, tai jotain? Vai eikö minua vain ymmärretä?

Mutta sitten pääsee vierailemaan sellaisissa kouluissa, joissa tuotantooni on tutustuttu ennakolta. Lapsille on luettu jotain, tai he ovat lukeneet itse. Ja sitten tulee pyyntöjä, jotka koskevat juuri niitä kirjoja, joista on jäänyt epävarmin olo.

”Voisitko sinä lukea sen kirjan, missä se isä selittelee niitä kummallisia juttuja?”
”Lue sitä Kalavaletta, se on niin hyvä!”
”Joo! Lue Kalavaletta!”

Tämä on ehkä ilahduttavinta palautetta, mitä voi saada: hehän haluavat kuulla jotakin kirjoittamaani uudelleen!

Muutenkin tuo, että yleisö toivoo luentaa, on jotenkin erinomaisen kohdallaan: lapset eivät halua pelkästään kirjailijaa. He haluavat kirjallisuutta.

Nyt taas jaksaa.
Ja vähän aikaa pystyy jälleen uskomaan siihen, mitä on yrittänyt itselleen selittää: se, että kirja ei aina näytä löytävän lukijoitaan, ei aina tarkoita sitä, että vika olisi itse kirjassa. Vika voi todellakin olla jossain ihan muualla.

Metodin esitys

Muutamina viime vuosina ovat erinäiset OuLiPo-ryhmäläiset virkistäneet mieltäni melkoisesti ja antaneet paljon vaikutteita tekemisiini. Siellä sitä tehdään insinööriproosaa, jos jossakin. Sopii meille matemaatikoille: kehitetään teoksen kirjoittamisen metodi, algoritmi tai kaava ja ruvetaan sitten kirjoittamaan. Periaatteessa jo pelkkä metodin keksiminen riittää potentiaalisen teoksen määrittämiseksi, eikä sitä ole pakko oikeasti kirjoittaa.

Tällä hetkellä minulla on leipätekstieni lisäksi tausta-ajossa kaksi OuLiPo-vaikutteista runoteosta. Toisesta olen jo maininnutkin. Siitä tulee eeppinen runoelma. Toinen taas on vasta aluillaan, enkä uskalla vielä paljastaa metodia julkisesti. Haluan tehdä sen itse ensin. Ja onhan uusi romaanikässärini myös mitä OuLiPolaisinta tavaraa (siitä enemmän joskus myöhemmin).

Mutta se, mistä minun piti kertomani, on tämä uusi kirjaidea, tuotantoni päätösteos. Dementikon päiväkirja. Kun joskus – toivottavasti en vielä tänä vuonna – minulta diagnosoidaan dementia tai Alzheimerin tauti, alan pitää päiväkirjaa. Olen jo alkanut vaatia vaimoltani lupausta, että hän painostaa minut sitten päivittäin kirjoittamaan, jos en itse muista.

Odotan jo uteliaana lopputulosta (josta en tosin taida enää sitten osata nauttia). Näyttääkö se ehkä tältä:

    ”Kotiini on tunkeutunut joku vieras nainen, joka pakotti minut väkivalloin tähän kirjan ääreen. Varmaan joku kieroutunut sarjamurhaaja tai muu hullu. Mitähän sen edelliset uhrit ovat tähän kirjoittaneet? Kurkistanpa. Hetkinen…”

Messuamista

Vaikka Turun kirjamessut ovatkin pienempi ja viihtyisämpi tapahtuma kuin Helsingin, on näyttelyhulina vähän liikaa minun makuuni. Messuhallien tarjontaan jaksoin tutustua ehkä kymmenen minuutin läpimarssin verran, minkä jälkeen olikin jo ihan pakko istahtaa nauttimaan virvokkeita Annen kanssa. En ollut tiennyt, että äitiyden aiheuttamat muutokset sisäerityksessä voivat vaikuttaa näinkin, mutta hänen tukkansa väri oli muuttunut ihan kokonaan. Hoidin hommat joten kuten, hengailin Nuorisokirjailijain osastolla punkkari-Kirstin ja Anun kanssa juttelemassa, ja lähdin sitten kaupungille.

Nyt vähän harmittaa se messutarjontaan tutustumattomuuteni. Siellähän olisi ollut dada- ja avantgardeosastokin.

Kaupungin keskustassa matkustin Johannan kanssa ulkomaille. Kovin tarkasti emme kyenneet sijoittamaan itseämme maailmankartalle, mutta ulkomailla joka tapauksessa oltiin. Varsin suositeltava kohde ja erinomainen ruoka.

Aterioituamme suunnistimme Vanhaan apteekkiin, joka oli pullollaan kirjallisia tuttuja (Vaiko sittenkin: ”tuopillaan”? toim. huom.). Juuri illanviettomeininki tekee Turun messuista aina aivan erityisen ja juhlallisen tapahtuman, jonne lähtee mielellään.

Kotiin päin irtauduin jo ennen puolta yötä, mikä olisi aivan järkevä aika, jos kaikki olisi tapahtunut Helsingissä. Mutta Turku! Olisi ehkä pitänyt ajatella, että kotimatkaan menisi yli kolme tuntia. Tänään onkin taas ollut himpun verran väsähtänyt olo.

Mitä minulle kuuluu?

Päiväkirjamerkintä näin uuden blogin alkajaisiksi.

Absurdi Ruoalla ei saa leikkiä -faabelikokoelmani on siinä vaiheessa, että sen markkinointitekstejä kirjoitetaan jo. Kuvittajaksi on tulossa vanha kunnon Martti Ruokonen, oikea mies oikeassa paikassa.

Romaanikäsikirjoitukseni ensimmäinen versio on nyt valmis eli sellaisessa kunnossa, että kehtaan antaa sen luottolukijoideni käsiin. Heiltä saan ehkä palautetta, jonka perusteella teen muutoksia, ja sitten joskus, kenties puolen vuoden päästä, alan tarjota juttua kustannettavaksi.

Tänään tapaan Jannen Uusälytöntä! -illanvieton suunnittelun merkeissä.

Huomenna esiinnyn Turun kirjamessuilla.

Ensi viikolla minua odottavat kolme kouluvierailua sekä Kirjailijaliiton kokous. (Vai odottavatko? Eikö odottaminen ole intentionaalista toimintaa? Miten vierailu tai kokous voivat odottaa yhtään ketään?)

Siinähän sitä jo onkin tekemistä.