Avainsana: Pariisi

Pompompompompidou-keskus

Perhe nousee metrosta.
Vanhemmat (osoittavat Pompidou-keskusta): ”Tonne me nyt mennään.”
Lapsi: ”Ai tohon remontissa olevaan taloon?”

Perhe havaitsee rakennukseen johtavan pitkän, mutkittelevan jonon ja asettuu sen hännille. Vähän aikaa jonotettuaan perheen aikuiset havaitsevat, että oven yläpuolella lukee: ”Bibliothèque”. Ikkunan läpi näkyy kuitenkin sisäpuolella oleva ”Musée”-opaste. Jonottajista juuri kukaan ei kuitenkaan mene museon suuntaan. On siis keskusteltava kanssajonottajien kanssa. Pääseekö tästä myös museoon? Ei. Talon toiselta puolelta. Tässä jonotetaan kirjastoon.

Perheenisä on vielä viikkoa myöhemmin haltioissaan ranskalaisten tiedonjanosta. Hänen pohjoisessa kotimaassaan ei samanlaisia jonoja muodostu kuin pop-konserttien lipunmyynnin puhelinpalveluihin.

Kieltotaulujen erehdyttämä perheenisä ei ymmärrä ottaa kameraa mukaan museon näyttelytiloihin. Kuvaaminen on virallisesti kiellettyä mutta henkilökunta katselee vallatonta valokuvaamista eväänsä liikauttamatta. Perheenisä on tästäkin kulttuurierosta vaikuttunut.

Kahviloissa ja ravintoloissa

Katukahvilassa tupakoiminen kuuluu olennaisena osana ranskalaiseen elämänmuotoon:

(Kuva: Johanna Sinisalo)

Pariisia käsittelevien postikorttien, elokuvien, kirjallisuuden jne. muodostamat mielikuvat määrittävät helposti ennakolta mitä kaupunki matkailijalle on. Monet matkapäiväkirjani epäautenttisista merkinnöistä ja valokuvien aiheista pystyinkin suunnittelemaan mielessäni etukäteen. Paikan päällä ne käytiin todellistamassa. Tyypillisimmillään turismi onkin eräänlainen esittämisen muoto, kertomuksen rakentamista tulevaisuuden muistikuviksi.

Vain odottamaton – absurdi! – kykenee syventämään ymmärrystämme, mutta nopeasti sekin nielaistaan itseämme käsittelevän fiktion osaksi.

La Dôme oli yksi Sartren vakioravintoloista. Alkupaloiksi meille tuodaan kotiloita. Yhteen kotiloon on joutunut pari punaista marjan näköistä. Pippureita? Kaivan kotilon sisällön ulos kuorestaan, ja siinä se on. Täältä se on peräisin, juuri tästä ravintolasta!

Ravun katse.
Erakkoravun katse. Minun lautasellani.

Les Deux Magots oli aikoinaan eksistentialismien suosima kahvila. Vielä nykyäänkin siellä saattaa nähdä pöydän ääreen asettuneen Néantin, ei-minkään:

Kuvottavaa!

Piipahdamme kupposilla Café de Floressa. Täällä meillä dadaisteilla ja surrealisteilla on usein tapana viettää aikaamme. Mutta nyt on vakiporukka jossakin toisaalla. En näe Aragonia, en Bretonia, en Tzaraa enkä Picassoa. Olemmeko myöhässä? No, pärjäämme me keskenämmekin.

Katutaiteesta siellä täällä

Pariisin katutaiteen yleinen taso on jokseenkin tarkalleen valovuoden verran edellä helsinkiläisten taggaajien väsyneistä roiskaisuista. No, ehkä ne ovat vähän kaksi eri asiaakin: tagit ovat taggaajien keskinäistä kieltä, muille esteettinen haitta. Kunnon piissit sen sijaan ilahduttavat yhtä lailla muuta kansaa kuin alan paneutuneimpia harrastajia. (Ja on siellä Ranskan-maallakin niitä syntyessään kuolleen näköisiä söhryjä.)

Huolellisesti taiteiltujen teosten keskeiset ja julkiset sijoitukset Pariisissa kielivät siitä, että siellä on sekä
a) valvonta heikompaa ja yhteiskunta siltä osin vapaampi (ainakin osin totta: joillakin alueilla toiminta on epävirallisesti sallittua)
että
b) uskaliaampia tekijöitä.

Joka tapauksessa: kateeksi käy.

(Meta: Huomasin vasta, että tässäkin blogialustassa kuvat saa klikkaamalla isommiksi. Ei olisi aina tarvinut kuormittaa teitä ylikokoisilla jutuilla.)

Siellä täällä vastaan tuli näitä kuuluisan  Space Invadersin sympaattisia mosaiikkitöitä. Nämä kaksi sinistä bongasimme Chartresista asti. Parhaat ideat ovat usein hyvin, hyvin  yksinkertaisia.

Näitä nähdessään Sinisalon Johanna vihjaisi mm. Tampereen suunnalla yleistyneistä neulegraffiteista. Niin että kyllä ne jotkut Suomessakin! Neulegraffiteja voi ihmetellä esimerkiksi täällä ja täällä.