Vastalause Jacques Jouet’lle

31.12.2009 klo 13:48

Istun

Pariisilaisessa metrossa istun

(linja 11, se minua niin ravistaa)

Istun pariisilaisessa metrossa

mutta

En kirjoita runoa

Elämää joulun jälkeen

Runoutta, proosaa, musiikkia, tanssia, arkkitehtuuria. Vapaa pääsy. Kuvaa klikkaamalla pääset Galleria Jangvan sivuille.

Taustan maalaus: Alvari Lume

Sakson Anagram – Fregatit

Anaksagoraan Fragmentteihin (suom. Reijo Valta, Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2000) perustuvat runoni voi nyt lukea tai imuroida Nokturnosta. Siellä on paljon muutakin hyvää luettavaa.

Tänne olisi kiinnostavaa mennä

Tänään 17-18 Lasipalatsin Kirjassa: Siis mikä äänenmurros, khrm? Helsingin Sanomien taannoisen runoarvostelun kirvoittama keskustelu siirtyy live-tilaan. Paikalla runoilijat Timo Harju, Tuukka Terho, Leevi Lehto (ntamo), Miia Toivio (Nihil Interit / poEsia), toimittaja Antti Majander (HS) ja puheenjohtajana runoilija Teemu Manninen.

Valitettavasti en pääse. Mutta jos joku muu pääsee, niin raportoikaapa!

Minä runouden lukijana

Tunnustan: Luen runoja aika vähän.

Hauskempi niitä on kirjoittaa. Ja mielenkiintoista on lukea, kun runoilijat selvittelevät ajatuksiaan, metodejaan ja runousoppejaan. Olen siis tukkanuottasilla vallitsevan paradigman kanssa: minusta on kivaa, kun tekijät selittelevät tekemisiään. (Sillä kuka niitä teoksiakaan jaksaa?)

Sulkeistettu lause edellä näyttää vähän rumalta, mutta älköön kukaan suuri runoilija ottako sitä itseensä. Se on yleistys eikä välttämättä koske juuri sinua.

Joka tapauksessa valtaosa runoista asettuu luennassani kahteen kategoriaan:

1) Liian helpot

2) Käsittämättömät

Liian helppojen runojen joukko sisältää tyypillisesti tavanomaisuuksia, miltei small talkiin rinnastettavaa lätinää, jossa sanat vain on laitettu vähän poikkeavaan järjestykseen ja välimerkit unohdettu. En epäile, etteivätkö kyseisetkin kirjoitukset olisi tekijälleen ja varmasti myös monille lukijoilleen merkityksellisiä. Useinhan suuret tunteet ja inhimilliset peruskokemukset toistuvat ihmisillä hyvinkin samankaltaisina. Tiettyyn paatuneisuuden tilaan päätynyt lukija ei voi kuitenkaan kokoelman sulkiessaan kuin huokaista ja todeta, ettei se liiallisessa tuttuudessaan erityisesti puhutellut tai herättänyt yhtään mitään.

Käsittämättömien runojen luokka on mielenkiintoisempi. Käsittämättömän runon äärellä kuvittelee, että teksti olisi kyllä avattavissa tai ymmärrettävissä sillä tavoin, että se ajatuksellisesti hiertäisi jotakin paikkaa, kipeyttäisi lihaksia, joita en tiennyt olevankaan. Jos vain olisi jotakin kosketuskohtaa. Mutta kun ei ole. Kun kosketuskohtaa ei löydy ensimmäisellä lukukerralla, jää runo musteeksi paperilla eikä toista lukukertaa koskaan tule. Avainnipusta kerta kaikkiaan puuttuvat kaikki sellaiset avaimet, jotka lukkoon sopisivat. Tai ehkä paremminkin lukko on jumissa, ja niitä avaimia pitäisi väännellä ja roplata pitkään, ennen kuin minkäänlaista myönteistä kehitystä putkahtaisi tietoisuuteen. Ei semmoista jaksa. Mieluummin sitä siirtyy jonkin toisen kirjan pariin.

Näiden luokkien väliin jää huomattavan pieni ryhmä sellaista runoutta, joka on minulle sopivan vaikeaa. Se tarjoaa helposti – jo ennen varsinaista vaivannäköä – joitakin tarttumakohtia, joista solmua voi alkaa nypertää löysemmälle. Se ei tietenkään purkaudu tai tyhjene ikinä kokonaan eikä edes suurelta osin pienellä vaivalla. Antaa kuitenkin heti jotakin, ei liikaa, ja houkuttelee siten jatkamaan parissaan, lukemaan uudelleen, tulkitsemaan.

Sinikka Vuolan Musta ja punainen kuuluu viimeksi mainittuun runouden ryhmään, minulle juuri parahultaiseen.”Jumalan ja viettien välissä” matkaava kokoelma jakaa aluksi pelikortit, neljää väriä: mustaa ja punaista. Kuninkaan, kuningattaren, hertan, aterian, sisälmysten, veren, talven ja lintujen yhä uudet ilmentymät, vaihtelevat toistot, yhdistävät yksittäiset runot toisiinsa, virittävät niiden väliin jännelangoja, hämähäkinverkon. Vaikutelma kokonaisuudesta syntyy siis  helposti. Tyydytystä tuottaa myös hyvä ja kaunis rytmi, joka on ainakin minulle yksi keskeisimpiä muodollis-esteettisen elämyksen tekijöitä missä tahansa kirjoituksessa. Noista lähtökohdista tekstiä alkaakin jo lukea etu- ja takaperin, välillä hypellen, välillä hitaasti tankaten. Löytöjä tehden. Välillä jokin kummallinen trivialiteetti(?) alkaa häiritä. Miksi esimerkiksi kirjan osan vaihtuessa numeroita koristavat aina pata (lapio!) ja risti, mustat värit? Kirjailijan tekstiä vai graafikon valinta? Ja niin edelleen.

Jotta teos voisi haastaa lukijansa painiin, on sen ensin tultava kosketusetäisyydelle jalkoihin kuitenkaan tallautumatta. Sen Musta ja punainen tekee.

Viime viikonlopun keikka

Lauantain slämit oli jotakin melkoista! Väkeä kuin tykillä ammuttuna (onko tämmöinen sanonta ihan oikeasti olemassa?). Reilusti yli satapäinen, tiukan keskittyneesti kuunteleva yleisö. Jos runous on marginaalia, niin tuolla marginaalin marginaalissa onkin poppia ja yleisön kiinnostus. Diggasin: eräitä Juho Niemisen runoja, Harri Hertellin ja Emppu Koivumäen esitystä, Eiríkur Örn Norðdahlin karheaa sonettia open mic -vaiheessa. Sekä valokuvia, jotka saavat jopa minut näyttämään karismaattiselta esiintyjältä:

Kuva: (c) Heini Pirilä

Kuva: (c) Heini Pirilä

Kuva: Heini Pirilä

Kuva: (c) Heini Pirilä

Rivien välit

.

Voit ääntää

Mmmh

seitsemän seitsemättä eri tavalla

Sanoa olennaisen rivien välissä

Tympeät ilmeet ja tyhjä katse: pidä jo turpasi kiinni, kiitos!

Ei kiinnosta yhtään.

Siellä se olennainen aina sanotaan

Rivien välissä

Mutta kuka?

ja siksi

Kuka osaa lukea nykyään? Rautalankaa,

rautalankaa! Sen ne kyllä sulattavat!

Moniko tämänkin löytää? Yksi vai kaksi? Vihjeitä kuitenkin riittää.

välien on oltava isot

.

Illan pimeitesä

Oho. Miten minä nyt noin kirjoitin? Tulipa hyvä.

Avantgardistin keskeislyriikkaa

Esipuheessaan Leevi Lehto esittää, että maailmassa on liikaa ’”kommunikaatiota”, ns. toistensa ymmärtämistä ja luultua yhteisyyttä’, mikä eroaa radikaalisti takakannen väitteestä, jonka mukaan Lehdon mielestä maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja ymmärrystä. Etukannessa on kuva maailmanrunoudesta, jossa kauriin kääntöpiiri on korostettu. Alussa oli kääntäminen luo Lehdosta häpeilemättömän keskeislyyrisen kuvan kommunikoivana poeetikkona ja käsittelee 18 esseen painolla erilaisia kielen ja runouden ilmiöitä.

Kirja on mielestäni enimmältä osaltaan kovin kiinnostava, joten on olemassa vaara, ettei se ole kovin merkittävää kirjallisuutta. Vai lymyävätkö parhaat palat kätkettyinä juuri niihin kirjoituksiin, jotka tuntuivat minusta väsyttävimmiltä? Ehkä.

Viittasin tässä tietenkin Lehdon parin vuoden takaiseen, hälyä herättäneeseen ja elämään jääneeseen lausumaan:

Mikään mikä alkuaan kiinnostaa yli seitsemää ihmistä ei koskaan voi muuttaa joukkojen tietoisuutta.

Auki purettuna argumentti tarkoittaa, että helppolukuinen, suurta yleisöä kiinnostava teksti ei kerro mitään, mitä lukijat eivät tietäisi jo ennestään.* Merkittävä kirjoitus sen sijaan tuo käsittelyyn jotakin uutta. Tässä suhteessa Lehto näyttää sanoutuvan irti sokraattisesta kätilöinnistä ja näyttäytyy ennemminkin taiteilijan erityisyyttä korostavana romantikkona.

No niin. Nyt vähän ajauduin. Tai keskityin epäolennaiseen. Tai sitten se olikin keskeistä. Mutta se on sellaista toisinaan, blogikirjoittelu. Alussa oli kääntäminen virittelee monenlaisia kommunikaation kysymyksiä tai fokusoi lukijan ihan vanhoihinkin ongelmiin. Tai epäfokusoi niin, että kysymystenasettelutkin paikoin hämärtyvät. Lehdon tapa kirjoittaa, toisin kuin monen muun esseistin, ei herätä (minussa) tunnereaktioita tyyliin: ”Olipa osuvasti sanottu!” tai: ”Näin on!” tai: ”Nyt meni metsään!” Ennemminkin huomasin vallitsevaksi reagointitavakseni: ”Hmmm…”

* vrt. esim. Heidegger, Oleminen ja aika, §35

Psykoanalyyttinen torjuntanäytös

Eilinen show sujui jokseenkin hienosti. Psykoanalyyttinen torjunta oli kenties toimivin automaattipuhekonsepti toistaiseksi. Alvari Lumeen alitajuntaa hivelevä kitara- ja tuulikannelimprovisaatio sopi juttujeni kanssa yhteen kuin… kuin… no…

kuin ketsuppi, ja paremminkin.

Tilaisuudesta on olemassa nauhoitus. Saa nähdä, olenko yhtä innoissani vielä nauhan kuultuani, vai alkaako hävettää. Muiden esiintyjien touhuista jäi erityisesti mieleen Vuotesin hienolla tavalla friikahtava Bolero-sovitus. Kuulas Sarkio laptop extravaganza taas pisti miettimään, mitä on live-esitys ja mitä se taas ei ole. Joku Pet Shop Boyshan jo joskus 80-luvulla totesi, että he pystyisivät hoitamaan keikkansa yhtä hyvin yleisön seassa joraillen, kun koneet kyllä pyörittävät shown. Mikä on artistin läsnäolon merkitys tilanteissa, joissa biisit ovat valmiina levyllä? Tai mikä on DJ:n merkitys teknokuvioissa? Jotain postmodernia sen on oltava, subjektin hajoamista tai vastaavaa.

On muuten jo moneen otteeseen pitänyt kiitellä, että nämä Lasse Kaikkosen ja Jaakko Savolaisen Davistossa järjestämät klubi-illat ovat kyllä ihan parasta, mitä Olarin kulttuuriskenessä olen nähnyt. Niistä on ensimmäistä kertaa tullut sellainen vaikutelma, että tämähän on ihan kaupunginosa, josta ei ole aina pakko lähtä jonnekin Helsinkiin, jotta jotain tapahtuisi.

torrjunta

Vasemmalta oikealle: Alvari Lume, minä, Lasse Kaikkonen