Eilinen show sujui jokseenkin hienosti. Psykoanalyyttinen torjunta oli kenties toimivin automaattipuhekonsepti toistaiseksi. Alvari Lumeen alitajuntaa hivelevä kitara- ja tuulikannelimprovisaatio sopi juttujeni kanssa yhteen kuin… kuin… no…
kuin ketsuppi, ja paremminkin.
Tilaisuudesta on olemassa nauhoitus. Saa nähdä, olenko yhtä innoissani vielä nauhan kuultuani, vai alkaako hävettää. Muiden esiintyjien touhuista jäi erityisesti mieleen Vuotesin hienolla tavalla friikahtava Bolero-sovitus. Kuulas Sarkio laptop extravaganza taas pisti miettimään, mitä on live-esitys ja mitä se taas ei ole. Joku Pet Shop Boyshan jo joskus 80-luvulla totesi, että he pystyisivät hoitamaan keikkansa yhtä hyvin yleisön seassa joraillen, kun koneet kyllä pyörittävät shown. Mikä on artistin läsnäolon merkitys tilanteissa, joissa biisit ovat valmiina levyllä? Tai mikä on DJ:n merkitys teknokuvioissa? Jotain postmodernia sen on oltava, subjektin hajoamista tai vastaavaa.
On muuten jo moneen otteeseen pitänyt kiitellä, että nämä Lasse Kaikkosen ja Jaakko Savolaisen Davistossa järjestämät klubi-illat ovat kyllä ihan parasta, mitä Olarin kulttuuriskenessä olen nähnyt. Niistä on ensimmäistä kertaa tullut sellainen vaikutelma, että tämähän on ihan kaupunginosa, josta ei ole aina pakko lähtä jonnekin Helsinkiin, jotta jotain tapahtuisi.
Jukka Laajarinne 