Esipuheessaan Leevi Lehto esittää, että maailmassa on liikaa ’”kommunikaatiota”, ns. toistensa ymmärtämistä ja luultua yhteisyyttä’, mikä eroaa radikaalisti takakannen väitteestä, jonka mukaan Lehdon mielestä maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja ymmärrystä. Etukannessa on kuva maailmanrunoudesta, jossa kauriin kääntöpiiri on korostettu. Alussa oli kääntäminen luo Lehdosta häpeilemättömän keskeislyyrisen kuvan kommunikoivana poeetikkona ja käsittelee 18 esseen painolla erilaisia kielen ja runouden ilmiöitä.
Kirja on mielestäni enimmältä osaltaan kovin kiinnostava, joten on olemassa vaara, ettei se ole kovin merkittävää kirjallisuutta. Vai lymyävätkö parhaat palat kätkettyinä juuri niihin kirjoituksiin, jotka tuntuivat minusta väsyttävimmiltä? Ehkä.
Viittasin tässä tietenkin Lehdon parin vuoden takaiseen, hälyä herättäneeseen ja elämään jääneeseen lausumaan:
Mikään mikä alkuaan kiinnostaa yli seitsemää ihmistä ei koskaan voi muuttaa joukkojen tietoisuutta.
Auki purettuna argumentti tarkoittaa, että helppolukuinen, suurta yleisöä kiinnostava teksti ei kerro mitään, mitä lukijat eivät tietäisi jo ennestään.* Merkittävä kirjoitus sen sijaan tuo käsittelyyn jotakin uutta. Tässä suhteessa Lehto näyttää sanoutuvan irti sokraattisesta kätilöinnistä ja näyttäytyy ennemminkin taiteilijan erityisyyttä korostavana romantikkona.
No niin. Nyt vähän ajauduin. Tai keskityin epäolennaiseen. Tai sitten se olikin keskeistä. Mutta se on sellaista toisinaan, blogikirjoittelu. Alussa oli kääntäminen virittelee monenlaisia kommunikaation kysymyksiä tai fokusoi lukijan ihan vanhoihinkin ongelmiin. Tai epäfokusoi niin, että kysymystenasettelutkin paikoin hämärtyvät. Lehdon tapa kirjoittaa, toisin kuin monen muun esseistin, ei herätä (minussa) tunnereaktioita tyyliin: ”Olipa osuvasti sanottu!” tai: ”Näin on!” tai: ”Nyt meni metsään!” Ennemminkin huomasin vallitsevaksi reagointitavakseni: ”Hmmm…”
* vrt. esim. Heidegger, Oleminen ja aika, §35
Jukka Laajarinne 