Välimerkeillä luodaan rytmiä, erotellaan sanomisen tapoja ja intentioita, puhujia, puheita ja asioita. Suurimmassa osassa proosakirjallisuutta välimerkkejä käytetään osapuilleen, niin kuin kielenhuolto-oppaissa neuvotaan. Pilkun paikat ovat yksi haastavimmista välimerkkikysymyksistä: sääntöjä on olemassa, mutta niitä mielellään vähän soveltaisi. Raskas pilkutus antaa tekstille ihan erilaisen rytmin kuin keveämpi. Entä, jos yhdessä ja samassa tekstissä on erilaisia jaksoja: keveämpiä ja raskaampia – kuinka paljon pilkutuslinjauksien kannattaa elää?
Joskus kirjailijat lähtevät leikkimään pilkutuksella. Tänään Hesarin mielipidepalstalla Aarno Alén kommentoi Karin Smirnoffin romaania Lähdin veljen luo. Romaanissa ei ilmeisesti ole ainoatakaan pilkkua, ja tästä johtuen lukukokemuksesta oli muodostunut raskas.
Myös Alain Mabanckoun Kuppinurin kuuluu niihin teoksiin, joissa välimerkkejä käytetään keskeisenä tehokeinona, aivan päin vastaisella tavalla kuin Alénin kritisoimassa kirjassa. Romaanin vallitsevana välimerkkinä on pilkku. Sen lisäksi Mabackou käyttää ainoastaan, harvemmin, lainausmerkkejä, ja vielä paljon harvemmin ajatusviivaa, eikä kokonaisia virkkeitä pääse muodostumaan.
Jos ratkaisu ei toimisi, sitä voisi pitää tarpeettomana kikkailuna.
Mutta Mabanckoun tekstissä – ja Jaana Seppäsen mainiossa suomennoksessa – pilkut ovat paikoillaan. Poikkeava välimerkitys ei tee tekstistä tavallista vaikealukuisempaa, mutta se luo siihen hengästyttävän, katkeamattoman, eteenpäin vievän rytmiikan. Pilkku pisteen paikalla täyttää samaa tehtävää kuin nuorisolaisten puheessa virkkeen lopun nouseva intonaatio: Älkää keskeyttäkö! Juttu jatkuu vielä! (Vai, tuota, vieläkö loppukiekaukseksi nimitetty kielen ilmiö on voimissaan? Olenko turtunut tuolle muutama vuosi sitten ihmetellylle ilmiölle, vai onko se kadonnut yhtä nopeasti kuin tulikin?)
Juttu kulkee kuin höyryveturi.
[…] me olimme pelkkiä todistajia ja odotimme innoissamme sitä, kuinka hienoa elämää elävä Casimir kaatuu, oppikoon vähän nöyryyttä, pitäköön suutaan soukemmalla, olimme kaikki Robinetten kannattajia, huusimme kannustushuutoja, taputimme, siis Rahalla $aan takana, siinä törkyisessä nurkassa, joka haisi villikissan pissalle ja hullun lehmän paskalle, hienoa elämää viettävä Casimir riisui neekeripalvelijan nuttunsa ja mitalinsa, irrotti ripsikangasta olevan solmionsa, hän laskosti somasti asusteensa, laittoi ne pinoon ja vei kauemmas, sitten hän vilaisi peilikuvaansa omista kengistään, tämä viimeinen keikarointi ärsytti meitä, kuka hän oikein kuvitteli olevansa, mitä, oliko nyt aika peilailla itseään kun kohta hänen revittyä viikunaa muistuttava naamansa näyttäisi vielä pahemmalta jahka Robinette olisi tehnyt hänestä selvää […]
Kertojana on tarinan nimihenkilö Kuppinurin, entinen opettaja, nykyinen juoppo. Kuppinurin istuu Brazzavilleläisessä Rahalla $aa -baarissa ja kirjoittaa ravintoloitsijan kehoituksesta kapakan ja sen onnettomien asukkaiden historiaa. ”Asiakkaiden” piti kirjoittamani, mutta lipsahdus sopii kohdalleen. Rahalla $aa on auki ympäri vuorokauden, ja ainakin eräistä sen kantapeikoista tulee vaikutelma, että he käytännössä asuvat baarissa. Kuppinurin kirjaa vihkoonsa paitsi baarin tapahtumia, myös niitä taustoja, jotka kunkin ryyppyveikon ovat paikalle tuoneet.
Sisällöltään ja tyyli kirja edustaa kepeää, melkeinpä tornionjokilaaksolaisen absurdia fabulointia. Presidentti etsii parempaa slogania kuin minkä pääministeri on suustaan päästänyt, kuppilan takapihalla pidetään eeppinen kusemiskilpailu, naiset ovat petollisia… Huumori on ronskia ja rujoa, mutta jos kertomuksia – äärimmäisen epäluotettavia, totta kai! – yhtään pysähtyy miettimään, ei voi olla huomamatta, että komedia on vain ohutta pintaa. Kurjia tragedioita jutut ovat. Kirjan edetessä päädytään lopulta päähenkilön omaan historiaan. Miksi Kuppinurin juo – tai oikeammin: mitä juominen on tehnyt hänen elämälleen?
Mabanckouta pitää lukea enemmänkin.
Jukka Laajarinne 