Pyöristämisestä

Asia on herättänyt minussa raastavaa ahdinkoa jo yli vuosikymmenen ajan. Nimittäin ne ensimmäiset pyöristyssäännöt merkitsevine numeroineen, joita jouduin opettamaan fysiikan tunneilla yläkoululaisille.

Tiedättehän: jos laskukoneesta tai mittalaitteesta saadaan tulokseksi vaikkapa metriä, on tehtävän lopullinen vastaus noin 1690.4 m, 1690 m, 1700 m tai 2000 m riippuen siitä, kuinka tarkoista mittauksista tulokseen on päädytty.

Mikäkö tässä sitten on ongelma? No se, että tiukasti kymmenjärjestelmään sidotut säännöt olivat – ja ovat – monelle kulttuurissamme kasvaneelle ihmisille jossaki määrin intuition vastaisia. Matemaatttis-luonnontieteellisen koulutuksen ulkopuolella kulttuurimme ei nimittäin ajattele puhtaassa kymmenjärjestelmässä, vaan kymmen- ja viisijärjestelmän sekoituksessa. Ajattelemme monia asioita yksikätisesti, aivan kuten ranskalaiset – nuo metrisen järjestelmän isät ja äidit – ottavat laskuissaan varpaansakin mukaan. (Mainittakoon ohimennen, että sormi on latinaksi digitus.)

Esimerkkejä:
50- (tai 500-) vuotisjuhlat koetaan erityisen merkittävänä tapahtumana. Onhan 50 merkittävästi pyöreämpi luku kuin 40 tai 60.
Jos näissä juhlissa on paikalla 58 ihmistä, on mitä luontevinta todeta osanottajien määräksi viitisenkymmentä.
Viiden ja 50:n sentin kolikot sekä viiden, 50:n ja 500:n euron setelit eivät ole satunnainen eivätkä toisaalta pelkällä teoreettisella järjellä perusteltu ilmiö. Niitä on ollut viisisorminen ihminen säätämässä. 10- ja 5-järjestelmien sekoitus muodostaa jokseenkin kaikkien kolikko- ja setelijärjestelmien rungon.

Ensimmäisenä esimerkkinä mainitun 1690.4 m ilmoittaminen suunnilleen puolenatoista kilometrinä, 1.5 km, on myös mitä luontevin pyöristys.

Mutta siitä (kuten juhlien osanottajamäärän ilmoittamisesta) oppilas saa paperiinsa punakynämerkinnän ja menettää pisteitä.

Ehdotan sääntöä muutettavaksi.

Haja-ajatuksia David Mitchellin Pilvikartastosta

Muun muassa Žižek on hahmotellut, että kun kapitalismi nielaisee kiinalaisen kulttuurin, syntyy entistä säälimättömämpää ja ihmisyksilöstä piittaamattomampaa kapitalismia. Eräässä Pilvikartaston tarinatasossa David Mitchell puolestaan visioi synkän tulevaisuuden, jossa juche-aate on kapitalisoitunut. Vaikka lopputulos on melko tutunomainen totalitäärinen systeemi hyväksikäyttää huumattuja klooneja -kertomus, on ajatuksessa juchen ja kapitalismin fuusio itsessään jotakin sykähdyttävää. Jotakin, mikä jää kummittelemaan.

Pilvikartasto on kuuden kerrontatason muodostama kokonaisuus. Hauskaa tässä kehyskertomusten kuilussa on se, että se on väärin päin. Varhaisempaan aikaan sijoittuva kertomus ympäröi myöhempää eikä tavanmukaisesti päinvastoin.

Pian toisen kertomuksen alettua aloin huomata juonielementtien ja teemojen toistoa ja inspiroiduin (näin toimivat kirjailijan aivot): Jospa kirjoittaisinkin erillisten tarinoiden kokonaisuuden, joiden henkilöille toistuisi samankaltaisia tilanteita ja asetelmia erilaisissa historiallisissa konsepteissa, ja pohjimmiltaan ne henkilöt olisivatkin yksi ja sama, jälleensyntymien jatkumossa, muistamatta mitään aiemmista elämistään… Ja jos se kasaisi itselleen hyvää karmaa, se voisi vaikka päätyä lopulta jonkinsorttiseksi jumalaksi ennen kuin pääsisi eroon ikuisesta kierrosta. Olisiko tämä rakenteellisesti tai ajatuksellisesti liian lähellä sitä, mitä olen jo Kehyksessä tehnyt? Toisaalta se sopisi hyvin tekeillä olevan islamilaisesta tuonpuoleisesta ammentavan teokseni jatkoksi. Mistähän uskonnosta ottaisi kuolemanjälkeistrilogian kolmannen osan ainekset?
Lopetin idean kehittelemisen, kun huomasin Pilvikartaston olevan pitkälti juuri sitä, mitä olin kehittelemässä. Ne syntymämerkit olivat kylläkin tarpeeton alleviivaus.

Pilvikartasto muistutti siitä, mitä olin juuri vähän aikaa sitten lukenut Hannu Raittilan esseekokoelmasta Liikkumaton liikuttaja: Kirjailijan ei niinkään tulisi etsiä omaa ääntään vaan muiden ääniä. Tässä Mitchell on onnistunut melko hyvin: kertojat ovat erilaisia, puhuvat ja kirjoittavat toisistaan poikkeavilla tyyleillä. Se antaa heidän kertomuksilleen painoa ja muistettavuutta, jollaiseen omaääninen kirjailija tuskin pystyisi.

Alitajunnan puhetta

Olen useaan otteeseen iltayöstä hätkähtänyt hereille käytyäni jo unen ja valveen rajan tuolla puolen ja koettuani hieman erilaisia variaatioita seuraavasta unesta:

Joku puhuu minulle, tai jotkut keskustelevat keskenään kiihkeästi. Hänen tai heidän kasvonsa ovat ilmeikkäät ja eloisat ja niiden koko olemus heijastaa sitä kommunikoimisen tarvetta, joka henkilöt on vallannut. Minä kuuntelen tarkkaavaisesti, katson heitä silmiin, katson heidän puhuvia suitaan ja punottavia poskiaan, ja kaikki, mitä he sanovat on tavattoman kiinnostavaa ja tärkeää.
    Kun herään, huomaan, etten ole ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä minulle on puhuttu.

Jostakin syystä tämä toistuva näky on tuntunut merkitykselliseltä ja kiinnostavalta. Onko kysymys siitä, että aivojeni puhetta konstruoivat ovat unessa lamaantuneina, ja vaikka näen eloisaa unta, ei siinä kyetä puhumaan? Vai ovatko lamaannuksissa ennemminkin puheen ymmärtämiseen vaadittavat toiminnot?

Unen (tuntemattomat) ihmiset ovat joka tapauksessa jotakin tiedostamattomani tuottamaa; ne ovat mielen muiden osien kuin tietoisen ”minän” synnyttämiä. Tiedostamaton yrittää selvästi ja vimmaisesti sanoa minulle jotakin, mutta sitä puhetta minä en ymmärrä. Ehkä sen kannattaisi kokeilla mieluummin vaikka symbolisia kuvia tai jotain muuta perinteistä? Tai ehkä uni vain kertoo siitä, miltä näyttääkin: kommunikaation vaikeudesta ja kielen riittämättömyydestä?

Tosiasioiden ja kuvitelmien kovuudesta ja pehmeydestä

Kielessämme esiintyy vakiintunut sanapari ”kovat tosiasiat”, johon vedotaan esimerkiksi ja erityisesti yhteiskunnallisessa tai muussa keskustelussa, kun oma tilannekuvaus ja toimintaehdotus halutaan osoittaa ainoiksi oikeiksi ja vastapuolen ajattelutapa unelmoinniksi tai fiktioksi.

Hyväksyttäköön seuraavaksi naiivin realistinen ajatus, että reaalinen maailma – myös ajallisena tapahtumien jatkumona – koostuu tiedettävissä olevista tosiseikoista. Seuraavaksi joudumme – sekä eräisiin neuropsykologisiin kokeisiin että pieneen itsereflektioon perustuen – toteamaan, että ihmistietoisuus ei elä edellä mainitussa reaalisessa maailmassa. Sen sijaan inhimillinen elämä on tulkintojen, selittelyiden, kuvitelmien ja fiktion kyllästämää. Kaikki suunnitelmallinen toiminta perustuu tulevaisuudenkuvitelmiin, jotka taas perustuvat mitä suurimmassa määrin siihen, miten tulkitsemme tähän mennessä tapahtuneen. Myös minäkuvamme, ymmärryksemme ihmisten toiminnasta sekä historian käänteistä ovat pitkälti sepitteellisiä. Erinäisten tapahtumien voidaan sanoa olevan tai olleen tosia, mutta tulkintamme ja ymmärryksemme niistä vaihtelevat. Todistajakertomukset samasta tapahtumasta voivat vaihdella suuresti. Yksiin ja samoihin lähteisiin perustuva historiankirjoitus vaihtelee suuresti paitsi tutkijasta, myös vallitsevasta ideologiasta riippuen.

Reaalinen sallii useita erilaisia ymmärryksiä ja kertomuksia. ”Kovat tosiasiat” eivät olekaan kovia vaan joustavia.

Vähemmän liikkumavaraa tarjoavat ideologiat ja fiktiot. Kun asioiden väliset yhteydet ja tapahtumien väliset riippuvuussuhteet on jo tulkittu, lyöty lukkoon, katoaa ymmärryksestä notkeus. Ajattelu jäykistyy. Tosiasiat pakotetaan tukemaan kertomusta vaikka väkisin. Esimerkkinä sukupuolikeskustelun kärjistyneimmät laitajoukkiot: on feministejä, joiden tulkinnassa mikä tahansa ilmiö – vaikkapa naisten osakseen saama parempi terveydenhuolto – on osoitus yhteiskuntamme naisvihamielisyydestä. Vastaavasti on ”maskulisteja”, joiden mielestä mikä tahansa ilmiö – esimerkiksi multimiljonäärien luksuspurjehduskilpailu karibialla – on osoitus naisten seksuaalisesta ylivallasta. Ei ole kuviteltavissa olevia tosiseikkoja, joilla täysin omaksuttuja ideologioita voitaisiin naarmuttaa.

Jos tosiasiat ovatkin mukautuvuudessaan joustavia, jopa pehmeitä, ovat fiktiot ja kuvitelmat sitäkin kovempia.

Stephen Kelman: Pigeon English

11-vuotias Harri Opoku muuttaa äitinsä ja isosiskonsa kanssa Ghanasta lontoolaiseen lähiöön. Isä ja vuoden ikäinen pikkusisko ovat tulossa myöhemmin perässä. Melko pian muuttonsa jälkeen poika sattuu lähiötä ravistelevan murhan tekopaikalle: vähän isompi poika on juuri puukotettu kuoliaaksi. Veri on tummaa ja sitä on paljon, eikä murhaajasta ole tietoa. Harri Opoku alkaa ystävänsä kanssa selvittää murhaa, ja dekkarimaiset ainekset kulkevat mukana tarinassa alusta loppuun.

Harri Opokun kertojaääni on naiivi ja viaton. Lähiön juopot, varkaat, pesäpallomailalla perintää suorittavat gangsterit jäävät lakonisiksi havainnoiksi, jotka eivät tunnu herättävän koulupojassa juuri muunlaisia tunteita kuin uteliaisuutta. Muilta lapsilta ja nuorilta lounasrahoja ja vanhuksilta lompakoita ryöstelevä, seiniä spreijaileva jengi sen sijaan pelottaa ja houkuttaa yhdellä kertaa. Harri ja hänen kaverinsa pelaavat jalkapalloa, keskustelevat miten toisen saa helpoiten puukotettua, leikkivät etsivää, tekevät harmittomia kolttosia… ovat yhtaikaa pieniä ja lapsellisia ja hakevat uskottavuutta kavereidensa silmissä väkivallan ja rikollisuuden kanssa flirttailemalla. Harrin äiti tekee parhaansa kasvattaakseen lapsistaan kunnon ihmisiä, mutta hänet pidetään tiukasti pimennossa siitä, mihin kaikkeen Harri ja Lydia ovat jo sekaantuneet.

Joltain osin kertojan tietämättömyys ja ymmärtämättömyys tuntuvat hänen ikäänsä nähden jopa epäuskottavan liioitelluilta, kuin Kelman ei olisi osannut päättää, kirjoittaako 7- vai 11-vuotiaasta. Toisaalta lapset ovat kovin erilaisia, ja korostunut naiviteetti palvelee tarkoitustaan: kirjan suurimpia tunteita nostattava voima syntyy juuri tuhoutuvan viattomuuden ja ruman pahuuden välisestä jännitteestä. Pigeon English muistuttaa asetelmiltaan ja kuvaukseltaan Philip Ridleyn Lapsuuden loppu -elokuvaa, mutta kytkeytyy tiukemmin elävään todellisuuteen, tai ainakin antaa varsin totuudenmukaisen vaikutelman. Melko turvatun lapsuuden viettäneenä lukijana minun oli vaikea olla ajattelematta brutaalia vääryyttä: miten huonoihin arvo- ja kasvuympäristöihin tuhannet ja taas tuhannet kiltitkin lapset joutuvat sopeutumaan.

Kelmanin käyttämä kieli on parhaimmillaan mainiota. Yksinkertaiset lauserakenteet ja konkreettinen sanasto sopivat lapsen suuhun ja päähän, ja muotisanonnat tarttuvat kertojan kielenkäyttöön kuin kärpäset liimapaperiin. Helppolukuista tekstiä.

Erästä eurooppalaista todellisuutta avaava, hivenen ravisteleva ja  luultavasti myös mieleenpainuva pieni kirja.

Vauvakielestä

Kävimme hoitamassa tuttavaperheen kahta lasta, Satua (4 v) ja Maunoa, (1 v 10 kk).

”Onko teillä nälkä?” vaimoni kysyi.
”Maunolla on nälkä”, vastasi Satu. Matkalla päiväkodista tai sisälle tultuammekaan vähäpuheinen Mauno ei meidän ymmärtääksemme ollut lausunut asiasta – tai oikeastaan mistään muustakaan – sanaakaan, mutta Satu oli oikeassa. Hyvin pian tämän keskustelun jälkeen Mauno istuutui oma-aloitteisesti ruokapöytään ja hiljaa ja kiltisti odotti siinä, kunnes tarjoilu alkoi toimia.

Ruokana oli makaronia ja jauhelihakastiketta. Söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Jossain vaiheessa Mauno oli syönyt kaikki makaroninsa, mutta lautasella oli vielä hieman kastiketta. Vaimoni kaapi kastikkeen lusikkaan ja kysyi: ”Vieläkö maistuu?” Mauno pyöritti päätään kieltävästi.

Pian Satu ilmoitti: ”Mauno haluaa lisää makaronia.”
”Haluatko sinä lisää makaronia?” Maunolta kysyttiin, ja pojan elekieli oli mitä innostunein. Sitä ennen hän ei taaskaan ollut tehnyt ainoatakaan sellaista liikettä tai äännettä, joka olisi kommunikoinut makaronitoivetta minulle, vaimolleni tai tyttärelleni millään tavalla.

”Mistä sinä tiesit, että hän haluaa makaronia?” kysyimme Sadulta. ”Millä kielellä Mauno sen sanoi?” (Lapset elävät kaksikielisessä perheessä.)

”Vauvakielellä.”

Olimme vaikuttuneita. Tyhmyyksissämme emme kuitenkaan ymmärtäneet kysyä, miten asia oli vauvakielellä ilmaistu. Kyseessä oli joka tapauksessa Sadun ymmärtämä, ilmeisen hienovarainen ja meille täysin tunnistamatta jäänyt järjestelmä.

On tietenkin mahdollista, että Mauno on aina päväkodista palattuaan nälkäinen ja syö aina enemmän makaronia ja vähemmän kastiketta, mutta toisaalta Sadun antama selitys (toki johdattelevan kysymyksenasettelun jälkeen) oli nimenomaan vauvakieli, ei rutiinien toisto. Olettakaamme siis, että kyseessä todella oli vauvakieli. Millaisille piirteille se voisi perustua?

Historia tuntee tapauksia, jolloin lapset ovat todella luoneet uusia kieliä. Ehkä tässäkin oli kysymys uudesta puhekielestä. Emme vain tunnistaneet sen ilmaisuja.

Tunnettua on myös, että ihmiset ihmiset ilmaisevat itseään elein, ilmein, asennoin, äänensävyin. Tiedetään, että huitomalla ja mölisemällä voi kommunikoida yllättävänkin monimutkaisia asioita, vaikka yhteinen kieli (sanan suppeassa merkityksessä) puuttuu, jos vain tahtoa riittää. Kiinnostavaa olisikin tietää, miten monimutkaisia ja kuinka käsitteellisiä asioita pelkällä kehon kielellä voi kommunikoida. Entä kuinka suuri osa ihmisten välisestä kommunikoinnista on mahdollista toteuttaa jokapäiväisen kehonkielen puitteissa, siis ilman, että menee huitomiseksi tai osoittelemiseksi? Me voimme lukea pienistä lapsista vessahädän tai halun saada iskeä kätensä karkkikulhoon; aikuisistakin näemme väsymyksen, toisinaan palelemisen tai joitakin kiputiloja. Entä sellaisia asioita, kuin: ”Minulla on nälkä” tai: ”Ottaisin mielelläni lisää pastaa mutten kastiketta”?

Kielen, kulttuurin ja yksilön kehitys

Pöydän toisella puolella söi eväitään virolainen mummo ja ehkä 5-vuotias poika. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että tajusin pojan puheista miltei kaiken, vaikken muuten viroa ymmärräkään.

Havainto johdatti minut esittämään seuraavanlaisen hypoteesin: pienten lasten ensimmäiset sanat ovat kielen arkaaisinta sanastoa – konkreettisia, käytännöllisiä ja maanläheisiä ilmaisuja. Ihmisyksilön sanasto siis kehittyy kronologisesti samansuuntaisessa järjestyksessä kuin kieli on historian saatossa kehittynyt. Jännittävää, vai mitä?

Koska kieli on yksi ajattelun keskeisimmistä alustoista, voidaan pikkulapsia seuraamalla muodostaa käsitys vaikkapa esisokraattisen ajan ihmisistä tai kivikautisesta ajattelusta. Ehkä lapsen perinteinen vertaaminen villi-ihmiseen onkin ollut osuvampaa ja syvällisempää kuin olen aiemmin ymmärtänyt. Tämä ajatuskulku jää omalta osaltani pelkäksi analogian laajennukseksi ja pseudotieteelliseksi ihmettelyksi, mutta eilen YLEn sivuja lukiessani ilahduin. Siellähän liikuttiin jossakin melko samansuuntaisissa kuvioissa:

”Kielitieteilijöiden mukaan SOV-sanajärjestys on sikäli looginen, että vauvat oppivat käsitteellistämään maailmaa vastaavaan tapaan: puheeseen tulevat ensin asiat ja vasta sitten tekeminen. Samalla lailla myös esi-isämme opettelivat tulkitsemaan ympäröivää maailmaa kielen avulla.”