Alitajunnan puhetta

Olen useaan otteeseen iltayöstä hätkähtänyt hereille käytyäni jo unen ja valveen rajan tuolla puolen ja koettuani hieman erilaisia variaatioita seuraavasta unesta:

Joku puhuu minulle, tai jotkut keskustelevat keskenään kiihkeästi. Hänen tai heidän kasvonsa ovat ilmeikkäät ja eloisat ja niiden koko olemus heijastaa sitä kommunikoimisen tarvetta, joka henkilöt on vallannut. Minä kuuntelen tarkkaavaisesti, katson heitä silmiin, katson heidän puhuvia suitaan ja punottavia poskiaan, ja kaikki, mitä he sanovat on tavattoman kiinnostavaa ja tärkeää.
    Kun herään, huomaan, etten ole ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä minulle on puhuttu.

Jostakin syystä tämä toistuva näky on tuntunut merkitykselliseltä ja kiinnostavalta. Onko kysymys siitä, että aivojeni puhetta konstruoivat ovat unessa lamaantuneina, ja vaikka näen eloisaa unta, ei siinä kyetä puhumaan? Vai ovatko lamaannuksissa ennemminkin puheen ymmärtämiseen vaadittavat toiminnot?

Unen (tuntemattomat) ihmiset ovat joka tapauksessa jotakin tiedostamattomani tuottamaa; ne ovat mielen muiden osien kuin tietoisen ”minän” synnyttämiä. Tiedostamaton yrittää selvästi ja vimmaisesti sanoa minulle jotakin, mutta sitä puhetta minä en ymmärrä. Ehkä sen kannattaisi kokeilla mieluummin vaikka symbolisia kuvia tai jotain muuta perinteistä? Tai ehkä uni vain kertoo siitä, miltä näyttääkin: kommunikaation vaikeudesta ja kielen riittämättömyydestä?

Tosiasioiden ja kuvitelmien kovuudesta ja pehmeydestä

Kielessämme esiintyy vakiintunut sanapari ”kovat tosiasiat”, johon vedotaan esimerkiksi ja erityisesti yhteiskunnallisessa tai muussa keskustelussa, kun oma tilannekuvaus ja toimintaehdotus halutaan osoittaa ainoiksi oikeiksi ja vastapuolen ajattelutapa unelmoinniksi tai fiktioksi.

Hyväksyttäköön seuraavaksi naiivin realistinen ajatus, että reaalinen maailma – myös ajallisena tapahtumien jatkumona – koostuu tiedettävissä olevista tosiseikoista. Seuraavaksi joudumme – sekä eräisiin neuropsykologisiin kokeisiin että pieneen itsereflektioon perustuen – toteamaan, että ihmistietoisuus ei elä edellä mainitussa reaalisessa maailmassa. Sen sijaan inhimillinen elämä on tulkintojen, selittelyiden, kuvitelmien ja fiktion kyllästämää. Kaikki suunnitelmallinen toiminta perustuu tulevaisuudenkuvitelmiin, jotka taas perustuvat mitä suurimmassa määrin siihen, miten tulkitsemme tähän mennessä tapahtuneen. Myös minäkuvamme, ymmärryksemme ihmisten toiminnasta sekä historian käänteistä ovat pitkälti sepitteellisiä. Erinäisten tapahtumien voidaan sanoa olevan tai olleen tosia, mutta tulkintamme ja ymmärryksemme niistä vaihtelevat. Todistajakertomukset samasta tapahtumasta voivat vaihdella suuresti. Yksiin ja samoihin lähteisiin perustuva historiankirjoitus vaihtelee suuresti paitsi tutkijasta, myös vallitsevasta ideologiasta riippuen.

Reaalinen sallii useita erilaisia ymmärryksiä ja kertomuksia. ”Kovat tosiasiat” eivät olekaan kovia vaan joustavia.

Vähemmän liikkumavaraa tarjoavat ideologiat ja fiktiot. Kun asioiden väliset yhteydet ja tapahtumien väliset riippuvuussuhteet on jo tulkittu, lyöty lukkoon, katoaa ymmärryksestä notkeus. Ajattelu jäykistyy. Tosiasiat pakotetaan tukemaan kertomusta vaikka väkisin. Esimerkkinä sukupuolikeskustelun kärjistyneimmät laitajoukkiot: on feministejä, joiden tulkinnassa mikä tahansa ilmiö – vaikkapa naisten osakseen saama parempi terveydenhuolto – on osoitus yhteiskuntamme naisvihamielisyydestä. Vastaavasti on ”maskulisteja”, joiden mielestä mikä tahansa ilmiö – esimerkiksi multimiljonäärien luksuspurjehduskilpailu karibialla – on osoitus naisten seksuaalisesta ylivallasta. Ei ole kuviteltavissa olevia tosiseikkoja, joilla täysin omaksuttuja ideologioita voitaisiin naarmuttaa.

Jos tosiasiat ovatkin mukautuvuudessaan joustavia, jopa pehmeitä, ovat fiktiot ja kuvitelmat sitäkin kovempia.

Stephen Kelman: Pigeon English

11-vuotias Harri Opoku muuttaa äitinsä ja isosiskonsa kanssa Ghanasta lontoolaiseen lähiöön. Isä ja vuoden ikäinen pikkusisko ovat tulossa myöhemmin perässä. Melko pian muuttonsa jälkeen poika sattuu lähiötä ravistelevan murhan tekopaikalle: vähän isompi poika on juuri puukotettu kuoliaaksi. Veri on tummaa ja sitä on paljon, eikä murhaajasta ole tietoa. Harri Opoku alkaa ystävänsä kanssa selvittää murhaa, ja dekkarimaiset ainekset kulkevat mukana tarinassa alusta loppuun.

Harri Opokun kertojaääni on naiivi ja viaton. Lähiön juopot, varkaat, pesäpallomailalla perintää suorittavat gangsterit jäävät lakonisiksi havainnoiksi, jotka eivät tunnu herättävän koulupojassa juuri muunlaisia tunteita kuin uteliaisuutta. Muilta lapsilta ja nuorilta lounasrahoja ja vanhuksilta lompakoita ryöstelevä, seiniä spreijaileva jengi sen sijaan pelottaa ja houkuttaa yhdellä kertaa. Harri ja hänen kaverinsa pelaavat jalkapalloa, keskustelevat miten toisen saa helpoiten puukotettua, leikkivät etsivää, tekevät harmittomia kolttosia… ovat yhtaikaa pieniä ja lapsellisia ja hakevat uskottavuutta kavereidensa silmissä väkivallan ja rikollisuuden kanssa flirttailemalla. Harrin äiti tekee parhaansa kasvattaakseen lapsistaan kunnon ihmisiä, mutta hänet pidetään tiukasti pimennossa siitä, mihin kaikkeen Harri ja Lydia ovat jo sekaantuneet.

Joltain osin kertojan tietämättömyys ja ymmärtämättömyys tuntuvat hänen ikäänsä nähden jopa epäuskottavan liioitelluilta, kuin Kelman ei olisi osannut päättää, kirjoittaako 7- vai 11-vuotiaasta. Toisaalta lapset ovat kovin erilaisia, ja korostunut naiviteetti palvelee tarkoitustaan: kirjan suurimpia tunteita nostattava voima syntyy juuri tuhoutuvan viattomuuden ja ruman pahuuden välisestä jännitteestä. Pigeon English muistuttaa asetelmiltaan ja kuvaukseltaan Philip Ridleyn Lapsuuden loppu -elokuvaa, mutta kytkeytyy tiukemmin elävään todellisuuteen, tai ainakin antaa varsin totuudenmukaisen vaikutelman. Melko turvatun lapsuuden viettäneenä lukijana minun oli vaikea olla ajattelematta brutaalia vääryyttä: miten huonoihin arvo- ja kasvuympäristöihin tuhannet ja taas tuhannet kiltitkin lapset joutuvat sopeutumaan.

Kelmanin käyttämä kieli on parhaimmillaan mainiota. Yksinkertaiset lauserakenteet ja konkreettinen sanasto sopivat lapsen suuhun ja päähän, ja muotisanonnat tarttuvat kertojan kielenkäyttöön kuin kärpäset liimapaperiin. Helppolukuista tekstiä.

Erästä eurooppalaista todellisuutta avaava, hivenen ravisteleva ja  luultavasti myös mieleenpainuva pieni kirja.

Vauvakielestä

Kävimme hoitamassa tuttavaperheen kahta lasta, Satua (4 v) ja Maunoa, (1 v 10 kk).

”Onko teillä nälkä?” vaimoni kysyi.
”Maunolla on nälkä”, vastasi Satu. Matkalla päiväkodista tai sisälle tultuammekaan vähäpuheinen Mauno ei meidän ymmärtääksemme ollut lausunut asiasta – tai oikeastaan mistään muustakaan – sanaakaan, mutta Satu oli oikeassa. Hyvin pian tämän keskustelun jälkeen Mauno istuutui oma-aloitteisesti ruokapöytään ja hiljaa ja kiltisti odotti siinä, kunnes tarjoilu alkoi toimia.

Ruokana oli makaronia ja jauhelihakastiketta. Söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Jossain vaiheessa Mauno oli syönyt kaikki makaroninsa, mutta lautasella oli vielä hieman kastiketta. Vaimoni kaapi kastikkeen lusikkaan ja kysyi: ”Vieläkö maistuu?” Mauno pyöritti päätään kieltävästi.

Pian Satu ilmoitti: ”Mauno haluaa lisää makaronia.”
”Haluatko sinä lisää makaronia?” Maunolta kysyttiin, ja pojan elekieli oli mitä innostunein. Sitä ennen hän ei taaskaan ollut tehnyt ainoatakaan sellaista liikettä tai äännettä, joka olisi kommunikoinut makaronitoivetta minulle, vaimolleni tai tyttärelleni millään tavalla.

”Mistä sinä tiesit, että hän haluaa makaronia?” kysyimme Sadulta. ”Millä kielellä Mauno sen sanoi?” (Lapset elävät kaksikielisessä perheessä.)

”Vauvakielellä.”

Olimme vaikuttuneita. Tyhmyyksissämme emme kuitenkaan ymmärtäneet kysyä, miten asia oli vauvakielellä ilmaistu. Kyseessä oli joka tapauksessa Sadun ymmärtämä, ilmeisen hienovarainen ja meille täysin tunnistamatta jäänyt järjestelmä.

On tietenkin mahdollista, että Mauno on aina päväkodista palattuaan nälkäinen ja syö aina enemmän makaronia ja vähemmän kastiketta, mutta toisaalta Sadun antama selitys (toki johdattelevan kysymyksenasettelun jälkeen) oli nimenomaan vauvakieli, ei rutiinien toisto. Olettakaamme siis, että kyseessä todella oli vauvakieli. Millaisille piirteille se voisi perustua?

Historia tuntee tapauksia, jolloin lapset ovat todella luoneet uusia kieliä. Ehkä tässäkin oli kysymys uudesta puhekielestä. Emme vain tunnistaneet sen ilmaisuja.

Tunnettua on myös, että ihmiset ihmiset ilmaisevat itseään elein, ilmein, asennoin, äänensävyin. Tiedetään, että huitomalla ja mölisemällä voi kommunikoida yllättävänkin monimutkaisia asioita, vaikka yhteinen kieli (sanan suppeassa merkityksessä) puuttuu, jos vain tahtoa riittää. Kiinnostavaa olisikin tietää, miten monimutkaisia ja kuinka käsitteellisiä asioita pelkällä kehon kielellä voi kommunikoida. Entä kuinka suuri osa ihmisten välisestä kommunikoinnista on mahdollista toteuttaa jokapäiväisen kehonkielen puitteissa, siis ilman, että menee huitomiseksi tai osoittelemiseksi? Me voimme lukea pienistä lapsista vessahädän tai halun saada iskeä kätensä karkkikulhoon; aikuisistakin näemme väsymyksen, toisinaan palelemisen tai joitakin kiputiloja. Entä sellaisia asioita, kuin: ”Minulla on nälkä” tai: ”Ottaisin mielelläni lisää pastaa mutten kastiketta”?

Kielen, kulttuurin ja yksilön kehitys

Pöydän toisella puolella söi eväitään virolainen mummo ja ehkä 5-vuotias poika. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että tajusin pojan puheista miltei kaiken, vaikken muuten viroa ymmärräkään.

Havainto johdatti minut esittämään seuraavanlaisen hypoteesin: pienten lasten ensimmäiset sanat ovat kielen arkaaisinta sanastoa – konkreettisia, käytännöllisiä ja maanläheisiä ilmaisuja. Ihmisyksilön sanasto siis kehittyy kronologisesti samansuuntaisessa järjestyksessä kuin kieli on historian saatossa kehittynyt. Jännittävää, vai mitä?

Koska kieli on yksi ajattelun keskeisimmistä alustoista, voidaan pikkulapsia seuraamalla muodostaa käsitys vaikkapa esisokraattisen ajan ihmisistä tai kivikautisesta ajattelusta. Ehkä lapsen perinteinen vertaaminen villi-ihmiseen onkin ollut osuvampaa ja syvällisempää kuin olen aiemmin ymmärtänyt. Tämä ajatuskulku jää omalta osaltani pelkäksi analogian laajennukseksi ja pseudotieteelliseksi ihmettelyksi, mutta eilen YLEn sivuja lukiessani ilahduin. Siellähän liikuttiin jossakin melko samansuuntaisissa kuvioissa:

”Kielitieteilijöiden mukaan SOV-sanajärjestys on sikäli looginen, että vauvat oppivat käsitteellistämään maailmaa vastaavaan tapaan: puheeseen tulevat ensin asiat ja vasta sitten tekeminen. Samalla lailla myös esi-isämme opettelivat tulkitsemaan ympäröivää maailmaa kielen avulla.”

Ärsyke – responssi

 

Mon amie – Ihon lempeä värähdys, sydämen läikähdys. Onnen hetkessä vain kevyt syyllisyyden pohjavirta, ei mitään vakavaa, raportit voi vääristellä.

 

Sun ami – Raivokas kuohu. Kaatunut kirjahylly, rikkoutunut ikkuna. Hoipparoit pihalla keräilemässä tavaroitasi, kotisi menettänyt. Kaikki, kaikki on nyt tolaltaan pois.

 

 

Vapaudesta ja autonomiasta

Joskus alkutalvesta hahmotin ajattelussani käsitesekaannuksen. Kirjailijana ja uusälyttömänä suhtaudun käsitesekaannuksiin myönteisesti, mutta joskus on asiallista myös hieman analyseerata. Sartrea seuraillen olen pitänyt vapautta yhtaikaa puolustettavana arvona ja metafyysisenä käsitteenä, enkä ole kokenut tarpeelliseksi erotella näitä toisistaan. Nyt erottelen.

Mitä on vapaus metafyysisenä tai empiirisenä ilmiönä? Se lienee sitä että vapaa olio (vaikkapa ihminen) voi toimia niin tai näin ilman, että hänen toimintaansa pystytään etukäteen pitävästi ennustamaan. Vapaa olio voi valita yhtä hyvin A:n tai B:n, sillä valintaa ei ole ennalta määrätty.

Tässä on tietenkin kysyttävä, miten vapaus eroaa aidosta sattumasta. Ei ymmärtääkseni mitenkään? Jos on vapautta, on myös aitoa satunnaisuutta ja päinvastoin. Tässä mielessä vapaus on olemukseltaan absurdia: se ei noudata suunnitelmiamme vaan yllättää ja pistää pasmat sekaisin. Esimerkiksi Sartren ajattelussa tämä on sitä vapautta, joka myös ahdistaa: emme voi luottaa itseemme. Mutta onko se sitä vapautta, jonka puolesta on taisteltava? Absurdikolle… ehkä. Arvaamaton on kiinnostavampaa kuin ennalta-arvattava. Mutta jos tämä vapaus on ylipäätään todellista, se ei varsinaisesti vaatine puolustajaa. Ihminen joko on vapaa tai sitten ei. Mahdollisimman arvaamattomasti ja kokeellisesti voi tietenkin (ja usein myös kannattaa!) käyttäytyä, mutta metafyysistä tasoa emme kai ulotu tässä mielessä sorkkimaan.

Useimmiten, kun vapauden tai vapauksien puolesta taistellaan, on kuitenkin kysymys jostakin muusta kuin edellä kuvailemastani häilyvyydestä. Se, minkä edestä noustaan barrikadeille, onkin autonomiaa, itsemääräytyvyyttä; sitä, ettei toimiamme määritä ulkopuolinen vaan omalakinen, sisäinen taho. Autonominen olio voi kuitenkin olla epävapaa: esimerkiksi taskukello toimii oman säännönmukaisuutensa ennalta ohjaamana. Sen voi rikkoa, ja sen toimintaan voi tietysti myös vaikuttaa, mutta noin oletusarvoisesti se on autonominen yksikkö sen jälkeen kun se on vedetty. Käsitesekaannus ei taida olla pelkästään minun tai Sartren. Esimerkiksi Kantin tavoittelema, valistushankkeen täydellisesti ”vapauttama” ihminen toimii sisäistämiensä moraalilakien velvoituksen mukaan: hän on autonominen mutta lainalaisuudessaan epävapaa.

Vai?

Jälkiseurantaa

Julkaisuajankohdaksi näkyy merkityn jo huhtikuu. Jännittävää. Janina Orlovin ruotsintama Mumin och tillvarons gåta ilmestyy yhtaikaa Suomessa Schildtsin ja Ruotsissa Alfabetan kustantamana.

Käännöstyön edetessä olemme Janinan kanssa vaihtaneet aiheesta muutaman sähköpostin, ja oikeastaan vasta niiden myötä olen tajunnut, miten tolkuttoman suuritöinen käännettävä tällainen ihan pienikin kirja voi olla. Ajatellaan vaikkapa lukujen alussa olevia kirjallisuussitaatteja – ilman täsmällisiä viitetietoja, tietenkin! – jotka on etsittävä vastaavista ruotsinnoksista, tai sitä miten joitakin ymmärtämisen ja käsittämisen suomenkielisiä etymologioita ruotsinnetaan. Ja olenpa joutunut kohtaamaan jonkun nolon virheenkin, joka nyt korjataan ruotsinkieliseen laitokseen. Myös lähdeluettelosta tulee entistä tarkempi. Kunnioitukseni kääntäjien ammattikuntaa kohtaan on prosessin myötä kohonnut melkoisesti.

***

 

Ja niinhän siinä sitten lopulta kävi, että kolmen kauhistuttavan hiljaisuuden kuukauden jälkeen Kehyksestä tuli melkoinen arvostelumenestys. Fokukseni on jo pitkään ollut tulevissa teoksissani, mutta tässä nyt vielä jonkinlainen kooste siitä, mitä kirjasta on kirjoitettu (jos tämmöinen egodumppi nyt ketään kiinnostaa):

 

Kehys on kuin elokuva, jatkuva kuvien virta elämästä, unelmista.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Olisi sääli, jos Kehys jäisi vähälle huomiolle. […] Laajarinne on selkeästi oloissamme harvinainen tarinaniskijä, ja taitava sellainen. Hänessä on parhaimmillaan Singeriä, Canettia, Paul Austeria.” (Juha Seppälä, Aamulehti)

“Laajarinne osaa ilmaista ajatuksensa samaan aikaan sekä selkeästi että taidokkaasti. Kehyksessä tyylin ja rytmin vaihdokset pääsevät oikeuksiinsa ja tukevat kunkin kertomuksen sisällöllisiä ominaisuuksia.” (Soili Hämäläinen, Kymen sanomat)

“Teoksen sisältö ja muoto rikkovat useita rajoja, mutta silti kokonaisuus on hätkähdyttävän ehyt. Tämä kirja on syvällinen ja hieno, ja se tarjoaa runsaasti mukaansatempaavaa kerrontaa sekä antaa eväitä ajattelemista varten.” (Pekka Jaatinen, Kaleva)

Kehys on viitteiden kirja.” (Teppo Kulmala, Keskisuomalainen)

Kehys on paitsi pilkun rehvakas esiinmarssi myös assosiaatioiden temmellyskenttä.” (Helena Rintala, Kiiltomato)

”Ylipäätään Kehyksen riemastuttavimpia piirteitä on sen virtaavuus ja sulkeutumattomuus. Se ei ole muotoonsa pakotettu ja harmoniaansa tuomittu.” (Tommi Melender, Antiaikalainen)

“Onko Kehys hyvä kirja? Jos on, se on sitä eri tavalla kuin muut.” (Tiina Raevaara, Tähtivaeltaja)

“Tyylilaji mahdollistaisi pahanlaatuisen sekavuuden, mutta siihen Kehys ei sorru. Päinvastoin. Laajarinne osaa todella kuljettaa tarinaansa.” (Esa Mäkinen, Helsingin sanomat)

“Romaanissa viehättävät sen sujuva nokkeluus ja näppäryys. Tarinat jäävät kesken, niin kuin kaikki jää, kun kaikki virtaa. Laajarinteen teos on tiheä, eikä viitteiden tynnyri tyhjentyisi varmasti kolmannellakaan lukukerralla” (Karo Hämäläinen, Suomen kuvalehti)

“Laajarinteellä on kyky käsitellä ihmisyyden ikuisuuskysymyksiä tuoreesti, havainnollisesti ja innostavasti.” (Tuomas Juntunen, Parnasso)

“Tyyliä voisi pitää erikoisuuden tavoitteluna, mutta se toimii. Eikä sitä ole yhtään vaikea seurata.” (Rakkaus on koira helvetistä)

 

Runeberg ja ennakoiva tekstinsyöttö

 

 

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi sama kallis, soi!

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

ei vettä, rantaa rakkaansaa,

kuin pohjan kulma olla voi,

lopu’ isät maansa koh.

 

 

Keväässä kerran, jälkeen kaan,

sun kukkar aukeaa;

saa järves lensi schiloaam

sun tohtor, riemus, aamup saan,

ja korkeamman lähtö saa

sun laulus, synnyinmaa.

 

(J.L. Runeberg: Maamme, ensimmäinen ja viimeinen säkeistö. Suom. Otto Manninen & Samsung)

Traditionaalista joulua

Parituhatta vuotta sitten Roomassa elettiin puhdistuksen ja jälleensyntymisen mysteerikulttien kulta-aikaa. Mithra, Kybele, Osiris ja Isis saivat rinnalleen Jeesuksen. Viimeksimainitun omaksui teologista sisältöään edellisistä sekä kreikkalaisesta filosofiasta ja juutalaisuudesta, ja kansoihin ja yhteiskuntaluokkiin sitoutumattomana valloitti nopeasti melkoisen osan maailmaa.

Jouluevankeliumina tunnettu Jeesuksen syntymäkertomus pahnoineen, eläimineen ja viisaine miehineen on kirjoitettu zarathustralaisten Mithra-jumalan syntymälegendan varaan. Tapahtumien sijoittaminen talven ytimeen taas kytkee tapahtuman siihen, miten pyhän tulen hedelmöittämä Isis synnyttää taivaan ja auringon jumalan, Horuksen. Horus syntyy maanpaossa, jottei tulisi Setin tappamaksi. Mithran syntymäpäivä osuu myös samaan ajankohtaan – auringonjumala hänkin.

Roomalaisten Saturnalia-juhlasta joulunviettoon omaksuttiin ikivihreät havukoristeet, lahjaperinne, kunttilöiden polttaminen (molemmista päistä) ja ilmeisesti jopa tonttulakki. Pohjoisempien alkuperäisuskontojen perua ovat kynttilöiden – tai ortodoksisessa perinteessä ruoan – vieminen haudoille. Joulukinkkumme polveutuu skandinaavien auringonjumalalle, Freyrille ydintalvella teurastetusta sikauhrista. Amerikkalaistuneen Pyhän Nikolauksen hahmo on sekoittunut tonttuperinteeseen ja valitettavasti syrjäyttänyt kotoperäisen joulupukkimme. Äitini muistaa vielä lapsuudestaan nuuttipukin pelottavat vierailut – jännittävän perinteen voisi mieluusti elvyttää.

Kun kuuntelee joululauluja, huomaa niissä varsin usein toistuvan teeman: kaipuun menneeseen, aitoon ja alkuperäiseen jouluun. Iskelmät puhuvat tällöin ehkä huomaamattaan yhdestä joulun keskeisimmistä ytimistä. Ne puhuvat traditiosta ja toistosta, vuodenkierron yhä uudesta entisensä kaltaisesta alusta. Joulu kaikkine eri uskonnoista lainattuina kerrostumineen on hitaasti muuttuva toiston ja pysyvyyden juhla. Jouluevankeliumeineen ja muine perinteineen se yhdistää meidät muinaisempiin, alkukantaisempiin aikoihin – jotka kaikki elävät rinnakkain. Muutamana päivänä vuodesta maailmassamme on häivähdys ajattomuutta.

Rauhallista, pysähtynyttä joulua kaikille!