Parituhatta vuotta sitten Roomassa elettiin puhdistuksen ja jälleensyntymisen mysteerikulttien kulta-aikaa. Mithra, Kybele, Osiris ja Isis saivat rinnalleen Jeesuksen. Viimeksimainitun omaksui teologista sisältöään edellisistä sekä kreikkalaisesta filosofiasta ja juutalaisuudesta, ja kansoihin ja yhteiskuntaluokkiin sitoutumattomana valloitti nopeasti melkoisen osan maailmaa.
Jouluevankeliumina tunnettu Jeesuksen syntymäkertomus pahnoineen, eläimineen ja viisaine miehineen on kirjoitettu zarathustralaisten Mithra-jumalan syntymälegendan varaan. Tapahtumien sijoittaminen talven ytimeen taas kytkee tapahtuman siihen, miten pyhän tulen hedelmöittämä Isis synnyttää taivaan ja auringon jumalan, Horuksen. Horus syntyy maanpaossa, jottei tulisi Setin tappamaksi. Mithran syntymäpäivä osuu myös samaan ajankohtaan – auringonjumala hänkin.
Roomalaisten Saturnalia-juhlasta joulunviettoon omaksuttiin ikivihreät havukoristeet, lahjaperinne, kunttilöiden polttaminen (molemmista päistä) ja ilmeisesti jopa tonttulakki. Pohjoisempien alkuperäisuskontojen perua ovat kynttilöiden – tai ortodoksisessa perinteessä ruoan – vieminen haudoille. Joulukinkkumme polveutuu skandinaavien auringonjumalalle, Freyrille ydintalvella teurastetusta sikauhrista. Amerikkalaistuneen Pyhän Nikolauksen hahmo on sekoittunut tonttuperinteeseen ja valitettavasti syrjäyttänyt kotoperäisen joulupukkimme. Äitini muistaa vielä lapsuudestaan nuuttipukin pelottavat vierailut – jännittävän perinteen voisi mieluusti elvyttää.
Kun kuuntelee joululauluja, huomaa niissä varsin usein toistuvan teeman: kaipuun menneeseen, aitoon ja alkuperäiseen jouluun. Iskelmät puhuvat tällöin ehkä huomaamattaan yhdestä joulun keskeisimmistä ytimistä. Ne puhuvat traditiosta ja toistosta, vuodenkierron yhä uudesta entisensä kaltaisesta alusta. Joulu kaikkine eri uskonnoista lainattuina kerrostumineen on hitaasti muuttuva toiston ja pysyvyyden juhla. Jouluevankeliumeineen ja muine perinteineen se yhdistää meidät muinaisempiin, alkukantaisempiin aikoihin – jotka kaikki elävät rinnakkain. Muutamana päivänä vuodesta maailmassamme on häivähdys ajattomuutta.
Rauhallista, pysähtynyttä joulua kaikille!
Jukka Laajarinne 
Ruotsissahan sika oli tosiaan arvokkain uhrieläin ja osassa ruotsia sika poltettiin kokonaan, jotta vain jumala saisi syödä sen ja naapureille nätettäisiin varallisuutta.
Suomessa pyhät karhuemot syötiin kunnioituksella ehtoollisen periaatteella keran vuodessa yhteisöjuhlana, tasa-arvoisesti.
Vihtahousu oli alunperin karhun lämmin lempinimi mutta papit ottivat sen pirun nimikkeeksi.
Kirkon metsäuskontovihan takia suomalaiset tuntevat vieläkin patologista vihaa ja pelkoa karhuja ja susia kohtaan, joita esi-isämme kunnioittivat ennen kirkkoa veljinä ja äiteinä.
Jos huomasitte viime kesänkin koko valtakunnan ällistyttävät paniikkihätäviestit televisiossa jostakin rauhallisesta karhusta kylän raitilla (jota kaikki ihmiset sitten ryntäsivät katsomaan), voitte käsittää, mikä on vieläkin tämän pappien vihasaarnojen vaikutus viranomaisten kulttuurissamme.
Paha asuu metsässä ja on uhka kirkolle.
Eilen dokumentissa maailman kokenein karhuasiantuntija sanoi, että mitä enemmän karhut ovat rauhallisissa ihmiskontakteissa, sitä vähemmän on yllätettyjen karhujen paniikkihyökkäyksiä pakoon juoksevia ihmisiä kohtaan.
Älä koskaa juokse karhua pakoon.
Kolme sääntöä:
Jos karhu tuijottaa muuten vain, kävele takaperin rauhallisest puhuen pää vään kumarassa.
Jos karhu maiskautelee tai huutaa lähellä tai näet poikasen, heittäydy maahan liikkumatta ja laita käsivarret niskan suojaksi.
Jos kymmenen metrin päässä karhu hermostuneesti uhittelee ja nakkelee niskaa, se on nuori uros ja se tekee valehyökkäyksiä hormonien jyllätessä. Tässä tapauksessa sinun täytyy huutaa, uhota, astua askel eteen päin ja läimäyttää käsiä. Älä kävele taaksepäin, ellei karhukin poistu sinusta pois.
Kiitos kiinnostavasta infopaketista. Karhu lienee ollut pelottava jo karhukulttien aikaan. Pelko on tavallisesti osa pyhää lähes kaikissa mytologioissa ja uskonnoissa, ja rituaaliset peijaiset tai uhrimenot yritys hallita sitä, mikä yhteisöä uhkaa. Karhun pitäminen yhtaikaa ihmisenä ja yhteisön erityisen arvostettuna jäsenenä sekä ulkopuolisena, jopa saastaisena eläimenä sopii varsin mainiosti yhteisöä rakentavan pyhän ja pahan sekoittumiseen, jota esim. Girard on kuvaillut kirjassaan Väkivalta ja pyhä. Ei tavallaan ihme, että karhusta on tullut kristinuskon silmissä nimenomaan vihollinen.
Minusta näyttää siltä, että uskon puhtautta tavoitteleva protestanttisuus on ollut vanhan hävittäjänä melkoisesti pahempi suuntaus kuin katolisuus ja ortodoksisuus. Vanhemmat kirkothan ovat osoittaneet melkoista kekseliäisyyttä siinä, miten vanhat uskomukset ja riitit on saatu valjastettua uuteen käyttöön (tästähän blogauksenikin pitkälti kertoo). Karhupyhimyksiäkin on. Protestanttisuus edustaa jo reduktionistisessa systemaattisuudessaan ja suvaitsemattomuudessaan surullista siirtymää valistusajatteluun.