Incognito Argo sum: Pyrrhonismin häivähdyksiä Maggie Nelsonin Argonauteissa

1. Taustaa

Pyrrhon Elisläinen (n. 360-280 eaa.) – tulevan historiallisen romaanini päähenkilö – tunnetaan yhtenä skeptisismin perustajahahmoista. Hän matkasi Aleksanteri Suuren mukana Intiaan asti, jossa hänen väitetään saaneen filosofiaansa vaikutteita alastomilta viisailta.

Pyrrhonin tunnetuin oppilas, Timon Fleiuslainen (n. 320-230), kirjoitti runsaasti runoutta sekä ilmeisesti proosaa. Häneltä on säilynyt koko joukko muita filosofia käsitteleviä pilkkakirjoituksia sekä Aristoklesin ja Eusebios Kesarealaisen kautta välittynyt katkelma Pyrrhonin opetusten pääkohdista.

Pyrrhonin opin pääsisältö lyhyesti seuraavanlainen: Asiat ovat epävakaita, määrittämättömiä ja arvioimattomia (vrt. Dhammapada 277-279). Buddhalaiset kutsuvat tätä tilaa toisinaan tyhjyydeksi. Emme pysty muodostamaan asioista luotettavia käsityksiä. Tästä seuraa, ettei voi väittää asian olevan tietyllä tavalla, eikä sen paremmin voi väittää, ettei asia ei olisi niin, eikä niin, että asia joko olisi niin tai olisi olematta, eikä niinkään, että asia sekä on että on olematta niin. Tämän oivaltaminen johtaa puhumattomuuteen, sitten mielenrauhaan. Kuten Christopher I. Beckwith on osoittanut, Pyrrhonin opetukset löytyvät jokseenkin sanatarkkoina buddhalaisesta opetuksesta. Buddhalaisten tekstien kaanon on muodostunut vasta jonkin verran myöhemmin, eikä Pyrrhonin ja Timonin aikaan intialaisilla kielillä vielä kirjoitettu. Aristokles-katkelmaa voikin tietyin varauksin väittää vanhimmaksi tunnetuksi buddhalaiseksi kirjoitukseksi.

Klassisen kauden maailmankuvaa hallitsi idea maailman muuttumattomuudesta, eräänlainen pysyvä maailmanjärjestys. Hellenistisellä ajalla tähän tuli muutos. Pyrrhonismin vaikutuksia runouteen tutkineen Dee L. Claymanin mukaan skeptisistiset muotoilut levisivät filosofian lisäksi muunkin kirjallisuuden valtavirtaan. Esimerkiksi Kallimakhoksen (n. 310-240 eaa.) Hymnissä Delokselle kaikki on toisin: koko Hellaksen topologia on jo aivan häilyvää. Sen paremmin saaret kuin vuoret, kaupungit tai valtiotkaan eivät pysy aloillaan vaan pakenevat turvapaikan etsijää.

Argonautika, tämän blogauksen avainteksti, on Kallimakhoksen oppilaan, Apollonios Rhodoslaisen käsialaa. Runoelmassa Iasonin johtamat sankarit purjehtivat Argo-laivalla etsimässä kultaista taljaa. Laivaa korjataan matkan varrella moneen otteeseen, niin että lopulta siinä ei ole ainoatakaan alkuperäistä osaa. Laivalla, kuten buddhalaisilla dharmoilla tai pyrrhonistisilla asioilla, ei ole pysyvää olemusta tai identiteettiä.

Kuva resonoi moderninkin epäilyksen kanssa. En tiedä, viittaako Otto Neurath tietoisesti antiikin runouteen, kun hän esittää skeptisen paradoksinsa tieteellisen tiedon eräänlaisesta perustattomuudesta, mutta Argon kannella hän seisoo:

”Ei ole olemassa mitään keinoa, jolla tieteen lähtökohdaksi voitaisiin ottaa lopullisesti todennetut protokollalauseet. Ei ole olemassa mitään tabula rasaa. Olemme kuin merimiehet, joiden on korjattava laivansa avomerellä, vailla mahdollisuutta purkaa se telakalla ja koota se uudelleen parhaista osista. […] Epätäsmällisiä ’sanarykelmiä’ on aina jollakin tavalla laivan rakenneosina. Jos epätäsmällisyys vähenee tietyssä kohdassa, saattaa se hyvinkin lisääntyä jossakin toisessa kohdassa.”

Kuten Clayman toteaa, Argonautikan sankaritkin poikkeavat olennaisesti klassisista tai homeerisista sankareista. He eivät ymmärrä tapahtumia ympärillään vaan matkaavat usein aporian ja päättämättömyyden vallassa, vaiteliaina, ennemminkin myötätuntoisesti puhuen kuin räyhäten ja haastaen.

2 Maggie Nelsonin Argonautit

Maggie Nelsonin autoteoreettinen esseeteos Argonautit saa nimensä Barthes-sitaatin innoittamana:

”[…]Barthes kuvailee, miten subjekti, joka lausuu sanat ’rakastan sinua’, on kuin ’argonautti, joka uusii laivansa matkan aikana vaihtamatta sen nimeä’. Samoin kuin Argo-laivaan voidaan vaihtaa kaikki osat ja säilyttää laivan nimenä yhä Argo, niin myös lauseen ’rakastan sinua’ merkityksen on uudistuttava joka kerta kun rakastaja sanat lausuu, sillä ’sekä rakkauden että kielen perimmäinen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina uudeksi’.” (s.9-10)

Argonauteissa ei kuitenkaan muutu ainoastaan Maggie Nelsonin ja hänen kumppaninsa Harryn välinen rakkaus. He itse muuttuvat. Sukupuolenvaihdosta läpikäyvän Harryn niin keho kuin mielikin käyvät läpi vaihdoksia. Nelsonin keskeisimmät muutokset tulevat raskaudesta ja äitiydestä.

Muut pyrrhonistiset teemat seuraavat. Asiat ovat määrittämättömiä, niillä ei ole identiteettiä sinällään, vaan, myöhäisempien pyrrhonistien trooppien mukaisesti asiat ovat jonkinlaisia vain suhteessa muihin asioihin. Nelsonin tekstissä nousevat esille erityisesti parisuhteiden ja queer-identiteettien häilyvyys ja lokeroimattomuus:

”Miten ja milloin uudet sukulaisuusjärjestelmät matkivat vanhoja ydinperhekuvioita ja miten ja milloin kontekstualisoivat ne radikaalisti uudelleen tavoilla, jotka edellyttävät sukulaisuuden uudelleen määrittelyä? Mistä sen tietää, tai pikemminkin: kuka sen määrittelee?” (s. 22)

”[…] Niinpä pysymme asemissa – vihaisina homoina, pervoina, lesboina, transtyttöinä ja -poikina ja sateenkaari-ihmisinä ja kaikkina yhdistelminä ja välimuotoina ja niinä, jotka romuttavat kaikki määritelmät.” (s.40)

Annetut määritelmät ja lokerot näyttäytyvät, eivät ainoastaan olemuksellisesti väärinä vaan kahlitsevina, jonakin jota vastaan on ehkä syytä kamppailla. Nelson kertoo opettajastaan Christina Crosbysta, joka käyttää elämänsä ”identiteetin monimutkaistamiseen ja dekonstruoimiseen ja opettaa muita tekemään samoin”, mutta jonka kapinalliset opiskelijat painostavat kirjoittamaan pahvilapulle, miten hän itsensä identifioi. Nelsonia opiskelijoiden käytös hävettää.

Toinen anekdootti:

”John Cagea pyydettiin kerran haastattelussa ’luonnehtimaan itseään lyhyesti’ ja hän vastasi: ’Hankkiudu aina ulos siitä häkistä [cage], jossa huomaat olevasi.’” (s. 80)

Eräs identiteettien purkamiseen käytetty strategia on puhumattomuus:

”Sain vastikään postissa kirjallisuuslehden, jonka haastattelussa Anne Carson vastaa muutamiin kysymyksiin – tylsiin? liian henkilökohtaisiin? – tyhjillä hakasulkeilla. [[ ]]. siitä olisi opittavaa […]. Mutta mitä enemmän niitä hakasulkeita mietin, sitä enemmän ne hiersivät minua. Tuntui, että ne fetisoivat sanomatta jääneen sen sijaan, että olisivat vain jättäneet sen sisältymään sanottavissa olevaan.” (s. 72)

(On ehkä jaettava seuraava assosiaatio: Husserlin fenomenologinen sulkeistaminen, epoché, on nimenomaan pyrrhonisteilta lainattu menetelmä, jossa vältetään ottamasta kantaa asioiden luonteesta, mutta toimitaan niiden ilmentymien parissa.)

Toinen strategia voi olla Pyrrhonin lähimmän opettajan, Anaksarkhoksenkin (Brunschwig) suosima, ironinen puhunta:

”Se, mitä ei voi ilmaista, voi sisältyä – ilmaisemattomana! – ilmaistuun […].” (s. 68)

Nelson ei vaikene. Hän puhuu ja kirjoittaa mielellään, mutta puhumista värittää pelko. Sanat paljastavat sen, joka haluaisi piiloutua. ”Siinä piilee puhumisen, kirjoittamisen kauhu.” (s.141)

”Väittämisen pelko. Ainainen pyrkimys päästä pois ’totalisoivasta’ kielestä, siis kielestä, joka jyrää alleen täsmällisyyden; sen tajuaminen on yksi vainoharhaisuuden muoto. Barthes löysi ulos tästä karusellista muistuttamalla itselleen, että ’kieli se väittää, ei hän’. On absurdia, Barthes sanoo, yrittää paeta kielen väiteluonnetta ’lisäämällä jokaiseen lauseeseen jokin pieni epävarmuutta ilmaiseva fraasi, niin kuin mikään, mikä tulee kielestä, voisi saada kielen vapisemaan’.
Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita. Sille ei ole verukkeita eikä muita ratkaisuja kuin antaa epäröintien olla ja käydä teksti myöhemmin läpi ja karsia ne pois.” (s. 142)

Mutta eikö epävarmuus, tietämättömyys ole puhtaasti terve ilmiö? Eikö jokainen kriittinen ajattelija joudu elämään ”pävarmuuden pakko-oireiden” kanssa? Eikö epävarmuuden ilmaisujen poistaminen ole lähinnä esteettinen ratkaisu?

On myös tietämättömyyden estetiikkaa. Esimerkiksi sellaista, kun Nelson päättää kertoa lukijoilleen, miten hänen poikansa Iggy, yksi teoksen keskuksista, on saanut nimensä. Nelson törmää alkuperäisamerikkalaiseen nimeen Igasho, joka tarkoittaa ”sitä joka vaeltaa”. Imetysneuvoja sattuu olemaan arizonalaisen pima-heimon jäsen ja antaa nimivalinnalle siunauksensa.

”Myöhemmin opin, että pima on espanjalaisten othama-heimolle antama nimi. Se on väännös tai väärinymmärrys lauseesta pi ’añi mac tai pi mac, joka tarkoittaa ’en tiedä’ – vastaus, jota heimon jäsenet ilmeisesti usein toistelivat maahan tunkeutuneille eurooppalaisille.” (s. 194-195)

Argonauttien viimeiset sanat, jos tulkitsemme niiden olevan jonkinlainen yhteenveto luetusta, kertovat, mistä Nelson on koko ajan kirjoittanut (tummennus minun), ja palauttavat kaiken sinne, mistä lähdimme:

”Mutta onko oikeasti olemassa ei mitään, tyhjyyttä? En tiedä. Tiedän että täällä me yhä olemme, luoja ties kuinka kauan vielä, ja huolenpito, sen jatkuva laulu, saa meidät hehkumaan.” (s. 205)

 

 

Kirjallisuutta

Apollonios Rhodoslainen: Argonautika
Christopher I. Beckwith: Greek Buddha. Pyrrho’s Encounter with Early Buddhism in Central Asia. Princeton University Press, 2015
Jacques Brunschwig: The Anaxarchus Case: An Essay on Survival. The British Academy,1993. https://www.britac.ac.uk/pubs/proc/files/82p059.pdf
Dee L. Clayman: Timon of Phlius. Pyrrhonism into Poetry. Walter de Gruyter, 2009
Maggie Nelson: Argonautit (The Argonauts, 2015). Suom. Kaijamari Siwill. S & S, 2018
Otto Neurath: Protokollalauseet (Protokollsätze, 1932/33) Suomentanut Risto Vilkko. Teoksessa Panu Raatikainen (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, 1997.