Vuoden parhaat

Perinteisen lukuvuosipäivityksen paikka. Vaiko aika?

Lukutahtini on ollut viimeisten parinkymmenen vuoden ajan aika vakio: vähän päälle kirja viikossa, 50-70 kirjaa vuodessa. Sillä on menty nytkin: vuoden 2018 mittaan olen lukenut 55 oikeaa kirjaa (”Oikean” kirjan ja muun kirjankaltaisen painotuotteen välinen raja on häilyvä ja mielivaltainen. Ei siitä sen enempää.).

Onko määrällä mitään väliä? Erään facebook-tuttuni paheksui joidenkin ihmisten sadan kirjan vuositavoitteita, jonka jälkeen asiasta keskusteltiin hänen seinällään jonkin verran. Silloin argumentit olivat toiset (laatu vs. määrä, viihtyminen vs. tarkka, ymmärtävä lukeminen, itseisarvot vs. päämäärät), mutta jatkan tässä vielä aiheen liepeiltä.

Omasta lukemisestani valtaosa on hyvin hidasta erityisaiheiden tutkimista, opiskelua ja yksityiskohtien metsästämistä. Kirjoitustöideni myötä erikoistun tilapäisesti johonkin osaamisalueeseen. Se on antoisaa, kiehtovaa ja tajuntaa laajentavaa tutkimusmatkailua, joka johtaa aika ajoin melkoisiin älyllisiin aivo-orgasmeihin.

En kuitenkaan ylenkatso määrällistä lukemista. Yleissivistys on ihan kelpo, tavoittelemisen arvoinen porvarillinen hyve, jota ei saavuteta lukemalla huolellisesti viisi tai edes kymmenen runokokoelmaa tai filosofian klassikkoa. Yleissivistykselle sukua on ”lukeneisuus”, joka ei myöskään synny kourallisesta teoksia. Laadun ohella myös määrällä ja tekemisen laveudella on väliä. Ainakin jossakin, ainakin joillekin: myös minulle.

Tällaisten, toisia ihmisiä vahingoittamattomien äärellä olen enimmäkseen arvorelativisti. Mielestäni on ihan oikeutettua olla kapea-alainen spesialisti. On myös ihan oikeutettua olla yleissivistynyt ilman minkäänlaista erikoisalaa. Myös täydellinen oppimattomuus on aivan mukiinmenevänä elämänmuoto, mikäli ihminen ei ole moukka tai paskapää (näissä häiriötiloissa sivistämistä ja opettamista voi ainakin yrittää, vaikkei niiden tehosta persoonan parantajina voikaan antaa takeita).

Onnekkainta lienee, jos ihmisessä yhdistyvät hyvä persoona, hyvä yleissivistys ja vielä erityinen osaaminenkin. Mutta ajauduin jo aiheestani etäälle. Tarkoitukseni oli kuitenkin kertoa vuoden parhaista lukukokemuksistani. Ohitan tässä ne erityiset tajunnanräjäytystyömaat, joiden mahtavuus on niiiin kiinni omissa tutkimisen tavoitteissani ja siinä, miten teosten yksityiskohdat keskustelevat muiden samaan projektiin liittyvien teosten kanssa.

Tässä siis ihan itsessään hyviä kirjoja.

* * *

Michel Faber: Veripunainen, lumivalkoinen. Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY 2004

Viktoriaanisen ajan Englantiin sijoittuva mammuttiromaani kuvaa ajan sosiaalisia ongelmia ja elämää eri yhteiskuntaluokissa. Humoristinen mutta syvällisemmässä mielessä asiat vakavasti ottava kerrontaratkaisu kuvailee raadolliset kauheudet kuin yhteiskunnan arvojen vinksahtaneisuudenkin. Elävää ja eläytymään houkuttelevaa draamaa. Erinomainen, maailmaa avaava lukuromaani!

* * *

Samanta Schweblin: Houreuni. Suom. Einari Aaltonen. Like 2018

Ekokauhua Etelä-Amerikan maaseudulta, sieltä, missä ruoantuotanto tappaa. Ei ihan helppo pienoisromaani, jonka jouduin itse lukemaan kahdesti, ennen kuin pääsin kunnolla jyvälle. Tankkaaminen kannatti, paranormaali tragedia jäi päähän kummittelemaan. Suomenkieliseen laitokseen on jäänyt pari ymmärtämistä hankaloittavaa painovirhettä, mutta niistä on mahdollista päästä yli.

* * *

Mikko Ylikangas: Mainio pikku sota. Atena 2016

Vuosi 1919. Brittien laivasto käy Suomen maaperältä ja aluevesiltä käsin epävirallista sotaa bolsevikkejä vastaan. Valtapolitiikkaa unohtamatta Ylikangas menee yksittäisten mainio_pikku_sotasotilaiden havaintojen tasolle. Kehoon ja fysiikkaan menevät kuvaukset Sopwith Camelilla lentämisen todellisuudesta saavat karvat järkytyksestä ja ällistyksestä pystyyn. Ensimmäisiin kuulentoihin verrattavaa hulluutta! Luin kirjan maaliskuussa, mutta olen vieläkin ihan täpinöissäni, kun alan muistella lukemaani.

* * *

Peter Watts: Sokeanäkö. Suom. J. Pekka Mäkelä. Gummerus, 2013

Meribiologi Wattsin avaruusmatka vie mielenfilosofian ja vampyyrien evoluution syövereihin. Lähes kaikilla tasoilla toimiva romaani palautti nuoruudenuskoni siihen, että kovimmallakin hardcore-scifillä voi edelleen olla minulle jotain annettavaa.

* * *

Maggie Nelson: Argonautit. Suom. Kaijamari Sivill.

S & S 2018

Kirjan innoittama aiempi blogaukseni.

* * *

Johannes Ojansuu: Lankeemus. WSOY 2008

Ilmeisen virheellisistä ja toistuessaan ärsyttävistä atroposetrismeistään huolimatta Ojansuun fenomenologinen esitys inhimillisestä lankeemuksesta tavoittaa jotakin aivan olennaista ja auttaa yleishahmottamaan niitä inhimillisiä katastrofeja, joihin useimmat meistä joskus kompastuvat.

* * *

Nick Hornby: Skeittari. Suomentanut Jukka Jääskeläinen. Wsoy 2009

Nuortenromaanissaan Hornby on aivan hauskimmillaan. Vastuuta tunnistamattoman teini-ikäisen ajatuksenjuoksu on hervotonta, ääneennaurattavaa, vanhemman näkökulmasta jopa terapeuttista luettavaa.

* * *

Ei kai tässä nyt sitten muuta. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: