Luen paraikaa Liu Cixinin kehuttua romaania Kolmen kappaleen probleema, jonka science fiction -mysteeri (en ole kirjassa vielä kovin pitkällä), on juuri niin ihastuttavan kummallinen kuin voi toivoa. Nautittavan mainio viritelmä.
Romaanin henkilöt ovat kuitenkin… aivan yhtä kummallisia, väärällä tavalla. Löydän itseni yhä uudelleen ajattelemasta: Mitä hittoa? Kuka muka käyttäytyy näin? Liun ihmiskuvaus on lievästi sanottuna surkeaa. Joitain hivenen vinksahtaneista kohtauksista yritän selittää itselleni kulttuurisilla eroilla. Ehkä kyseessä on kiinalaisuus? Pystyn nimittäin sujuvasti kuvittelemaan eräät kohtaukset Jackie Chan -elokuviin, mutta en aivan yhtä helposti länsimaiseen kerrontaan.
Todennäköisimmin kyseessä on kuitenkin hardcore-scifille tavallisesta ongelmasta: kirjoittajat osaavat kehitellä tieteisvisionsa tappiin asti, mutta ihmismieli ei näytä samassa määrin kiinnostavan. Henkilöhahmot jäävätkin monilla tieteiskirjoittajilla scifi-idiksille ja juonenkuljetukselle alisteisiksi, ihmisinä paperinohuiksi ja epäuskottaviksi.
Ongelma on lajityypin useimpien harrastajienkin hyvin tiedostama, mutta se ei haittaa. Mitä väliä, jos kertomuksen tieteisvisiot vain ovat riittävän älyllisiä ja kiehtovia?
Ei varmaan kaikille olekaan väliä. Huonot henkilöhahmot rinnastuvat kuitenkin jossakin mielessä vaikkapa surkeaan näyttelijätyöhön elokuvassa. Mikä merkitys sillä on, riippunee katsojasta/lukijasta ja siitä, mitä teokselta hakee.
Tavoitteeni ei tässä kuitenkaan ole soimata genren henkilökuvausta. Eteenpäin!
Ainakin muutamat scifi-fandomin edustajat ovat viime vuosina pohdiskelleet hypoteesia, jonka mukaan aktiivisissa tieteisharrastajissa esiintyisi tavanomaista enemmän asperger-oireyhtymää. En tiedä hypoteesia testatun, mutta ilmeisen moni scifi-harrastaja on tunnistanut itsessään AS-piirteitä, ja suhtautuminen ajatukseen näyttää olleen myötämielistä. Monen aktiivisen scifi-fanin sosiaalinen käyttäytyminen näyttäisi minunkin silmissäni sopivan kuvaan.
Otettakoon AS-hypoteesi hetkeksi todesta. Muistetaan silti, että kyseessä on kuitenkin pelkkä hypoteesi, ja suhtaudutaan seuraaviin myös spekulointeihini varauksella. Olen kuitenkin kovin kiinnostunut kuulemaan AS-ihmisten näkemyksiä aiheesta.
Eivätkö AS-persoonalle tyypilliset hankaluudet ymmärtää toisia ihmisiä tai kuvitella sosiaalisia tilanteita selittäisi sekä monen hc-scifikirjailjan epäuskottavan kömpelön ihmiskuvauksen että sen, että tämä puute ei tiettyä lukijaryhmää häiritse?
Kaunokirjallisessa mielessä kiinnostavampi jatkokysymys koskee itse kummallisesti käyttäytyviä, usein monomaanisesti scifi-idealle alisteisia henkilöhahmoja: Mitä jos he edustavat epäuskottavaa, kömpelöä ihmiskuvausta vain keskivertoihmisten silmissä? Ehkä he ovatkin uskottavia ja hyvin kirjoitettuja asperger-henkilöitä?
Jukka Laajarinne 
Olen spektrin lievässä ja funktionaalisessa päässä, tunnistan ilmiön ja olen pitkään pitänyt hypoteesiasi täysin ilmeisenä selityksenä asialle.
En ole lukenut Kolmea kappaletta ainakaan vielä, mutta noin yleisesti ottaen minua ei lainkaan haittaa että hahmot ovat rajustikin alisteisia ideoiden esiintuomiselle ja juonenkuljetukselle. Samaistumiselämykset ovat melko harvassa enkä oikein usko että ns. normaali lukija löytää niitä ihan sieltä mistä minä.
Ja tälleen wannabe-kirjailijana onkin hieman turhauttavaa saada palautetta että pitäisi kirjoittaa syvempiä mutta kuitenkin itseni näköisiä hahmoja, että mieti mistä itse kirjallisuuden hahmoissa pidät.
No. Niinpä.
Minulla on melko funktionalistinen lähestymistapa kirjoittamiseen, ja joskus, kun _se kuuluu jutun ideaan_, tulee helpommin tehtyä ehkä hieman syvempää hahmoa (jolla tapaa olla joskus enemmän, joskus vähemmän AS-piirteitä), ja tunnistan itse eron siihen kun teen enemmän ns. shakkinappulaa, jolle nyt vaan yrittää vähän liimata jotain detaljeja päälle sitä varten että oikeat ihmiset eivät kauheasti kyrpiintyisi lukukokemukseensa. En ole varma tunnistaako suuri yleisö tätä eroa kovin hyvin.
Ja niinhän tässä kävi, että keskustelu valui facebookin puolelle ( 11. lokakuuta osoitteessa https://www.facebook.com/jukka.laajarinne ).
Kiitos, Mikko, kommentistasi, niin siellä kuin täälläkin. Latteat tai omituisetkaan henkilöt eivät häiritse minua, kunhan ne täyttävät oman paikkansa tekstissä, tai jos niiden outous on perusteltua ja teoksen maailmaan sopivaa. Tästä esimerkkinä Antti Salmisen Lomonosovin moottorin oudosti ajattelevat ja kokevat tyypit. Ihmisen outous voi olla tekstissä hyve. Tämä on toki eri asia kuin henkilön paperisuus tai ohuus, jollaisesta taas käy esimerkiksi Halloween-elokuvien Michael Myers (pahoittelen hyppyä kirjallisuudesta elokuvaan, mutta kun olen juuri käynyt elokuvissa, niin…), jonka naamarin takaa ei löydy minkäänlaista psykologista yritystäkään, mutta joka on silti ikimuistoinen, tehtävänsä erinomaisesti täyttävä tyyppi.
Cixinin ihmiskuvaus on sen sijaan toisella tavalla ongelmallista. Hänen tyylilajinsa ei ilmeisesti ole tahallisen absurdi, vaikka kirja loppupuolella lähestyykin kerronnaltaan Lemin Kyberiasta. Näyttää ennemminkin siltä, että se on tahattoman absurdi, kuin kirjoittajalta puuttuisi lähes kokonaan kyky kuvitella ihmisten käyttäytymistä. Hän ei silti jätä ihmisten kuvittelua latteaksi ja paperiseksi, vaan kuvittelee railakkaasti pieleen.