Isä vaihtaa vapaalle

Puolukan isä päättää viettää enemmän aikaa tyttärensä kanssa ja jää pois töistä. Salaisen agentin tehtäviä ei ole kuitenkaan helppo jättää. Yhteisestä lomasta muodostuu hurja karkumatka pakoon työelämän paineita. Minne mennä, kun luottokortti on kuoletettu ja autokin aivan räjähtänyt?

Minulla on ollut ilo työskennellä linjamies Timo Mänttärin kanssa lasten kuvakirjan parissa. Jos erityisiä yllätyksiä ei putoa niskaamme, Isä vaihtaa vapaalle ilmestyy WSOY:n kustantamana toukokuussa.

Tässä pieni tiiseri:

661

 

Tulilintu ja Lumineito

Kävimme viime viikolla Jannun ja Hannun kanssa Tennispalatsin taidemuseossa. Itseäni kiehtoi ennen kaikkea se yläkerran näyttely. Asiaan vaikuttaa, paitsi keskipitkä urani lastenkirjailijana, myös se, minkä tyyppisen symboliikan parissa aloitteilla oleva romaanikässärini pyörii, sekä lisäksi kenties hieman lapsellinen makuni.

IMG_0422

Kuva: Viktor Vasnetsovin komeassa maalauksessa nuorukainen ja neitonen antavat luonnon viedä, mutta eivät vailla seurauksia. Tsaarinpoika Ivanin katse on synkkänä, kun hän huomaa elämän versoavan.

Eräissä tauluissa itämaiset vaikutelmat olivat niin voimakkaita, etten taaskaan voinut olla ajattelematta: Venäjä ei todellakaan ole osa Eurooppaa, vaan sijoittuu niin kulttuurisesti kuin maantieteellisestikin jonnekin Mongolian ja Kiinan naapurustoon. (Samankaltaisia ajatuksia tulee helposti mieleen, jos eksyy seuraamaan ortodoksista jumalanpalvelua kultauksineen ja suitsukkeineen.) Ehkä Gallen-Kallela näyttää ruotsalaisin silmin yhtä itämaiselta? Tiedä häntä.

Näyttely on kaiken kaikkiaan hieno ja näkemisen arvoinen, mutta eräs seikka hieman kummeksutti: näiden teosten jos joidenkin kuvittelisi kiinnostavan myös alle kouluikäisiä lapsia. Isojen taulujen kohdalla ongelmaa ei varmasti ole, mutta pienet läheltä katsottavat taeokset oli ripustettu – kuinkas muutenkaan – nimenomaan aikuisten katselukorkeudelle. Parinkymmenen sentin pudotus ripustuksissa olisi osoittanut nuorimpienkin satujen ystävien huomioimista, mutta kun ei, niin ei.

Kansikuva

Ensikohtaaminen syntymässä olevan kirjan kansikuvan kanssa on aina kohottava kokemus. Se on vihje konkretisoitumisesta, siitä miten ajatus, vuosia kehitelty idea on muuttumassa joksikin käsin kosketeltavaksi ja todeksi. Lisäksi se on yksi ensimmäisistä hetkistä, jolloin kirjailija kohtaa jonkun muun tulkinnan tekstistä.

Timo Mänttärin kansikuva syksyllä ilmestyvän romaanini 72 on, paitsi graafisesti harvinaisen tyylikäs, myös erityisen onnistunut tulkinta kirjan aiheista. Avautuu – minulle – ainakin kolmeen eri suuntaan yhtaikaa.

Wautsi-wau!

72kansi

Muutokset lienevät vielä mahdollisia.

Edistymisraportti & viimeiset Gotlanti-jutut

Oikeastihan tuolla residenssijaksolla kertyi mieleen niin paljon kaikkea, että siitä riittäisi kerrottavaa ja näytettävää vaikka kuinka pitkäksi aikaa, enkä malttaisi millään lopettaa. Tämä siitä huolimatta, että työskentelin huomattavasti tavanomaista tehokkaammin ja sain jopa romaanikässärini ensimmäisen raakaversion valmiiksi. Ensimmäisen version valmistuminen on tärkeä ja miltei juhlava rajapyykki kirjan kirjoittamisessa, vaikka sitä hommaa onkin jäljellä ihan samperin paljon.

Nyt on myös hyvä pitää pientä taukoa, lueskella asiaankuulumatonta kirjallisuutta, ulkoilla ja sen semmoista. Kirjailija sisälläni on pidettävä kurissa, jotta se kestäisi pidempään ja kenties vain paranisi sen sijaan, että se väsyttäisi itsensä ja hyytyisi. Kuulostaako helpolta? No, sitä se ei kuitenkaan ole: eilenkin, kun kävin kirjastossa, kirjailija lainasi kaksi lähdeteosta seuraavaa romaaniaan varten. Näpit irti niistä!

Mieleni tekee jakaa Gotlantilaista katutaidetta kanssanne. Ensimmäinen kosketus aiheeseen tuli itse asiassa jo mantereen puolella, Nynäshamnissa. Kuten olen ennenkin sanonut, Ruotsissa kaikki on parempaa – jopa vessan seinään sutaistut tagit:

Eräs Visbyn tunnistettavimmista tekijöistä on petolintutarroja taiteileva PTAK. Tässä muutama otos:

Myös Sneak-nimellä toimiva taiteilija erottui tyylillisesti muista. Materiaalivalinnoissa Sneakilla on vielä parantelemista, sillä kaikki hänen teoksensa eivät ole kestäneet säätä kovinkaan hyvin.

Seuraava tupakkavalistuskampanja herätti minussa paitsi hilpeyttä, myös ajatuksia:

Lopuksi vielä jotakin aivan muuta.

Hyvää juhannusta!

Auringonlaskuja

Jätin perheeni (tilapäisesti vain) ja vetäydyin Gotlantiin kirjoittamaan. Toissapäivänä työhuoneeni ikkunasta avautui auringonlasku, joka oli psykedeelisintä, mitä olin koskaan nähnyt (jos psykedeelisiä taideteoksia ei oteta huomioon). Toiveikkaasti ajattelin, että kaikki auringonlaskut ovat täällä samanlaisia, ja niinpä eilen illalla kyttäsin tapahtumaa kameran kanssa oikein isolla vimmalla. No, eivät ne ole. Auringonlaskut ovat kaikki erilaisia. Kyllä se eilinenkin vähän kemiallisten aineiden varassa tehdyltä näytti, muttei läheskään yhtä hurjalta kuin se edellinen. Kuvat tulivat kamerasta tällaisina:

Koska auringonlaskuista on tullut tämmöinen jännitysnäytelmä, en halunnut menettää tämäniltaistakaan kokemusta. Nyt ei ollut sitä hippimeininkiä, mutta kitschiä sitäkin enemmän. Ei jälkikäsittelyä.

Katutaidetta… museossa?

Kävimme hiljattain katsomassa Porin taidemuseon Street Art – The New Generation -näyttelyn. Tekijät olivat taitavia, mutta silti vaikutelmaksi jäi: ”Ihan kiva.”

Katutaiteelle tapahtuu nimittäin jotakin, kun se tuodaan näyttelytilaan. Se menettää ison osan yllätysmomentistaan sekä kaupunkitilaa elähdyttävän luonteensa, lakkaa olemasta katutaidetta, muuttuu vitriinitaiteeksi. On helppo kuvitella, että Mentalgassin aitateokset ovat sykähdyttäviä aidossa elinympäristössään, ja kun bongaa vanhan kunnon Invaderin mosaiikkeja eri kaupungeista, voi kokea löytämisen riemua, kuin törmäisi vanhaan tuttavaan. Taidemuseossa samat ovat vain modernia taidetta. (Toivon kovasti, että nämä tyypit ovat jättäneet myös Porin kaupunkikuvaan jotakin pysyvää.)

(Kuva: Invaderin Rubikin kuutioista kasaama Al Capone edustaa hauskaa nykytaidetta.)

Sama tapahtuu sivumennen sanottuna kaikelle taiteelle, kun taideinstituutio ottaa hoiviinsa. Miten paljon Aleksis Kivenkin Seitsemän veljestä on menettänyt kiinnostavuuttaan, kun se on kohotettu merkkiteokseksi? Ja voisiko esimerkiksi punk-musiikille tehdä mitään sen pahempaa, kuin liittää se musiikinopetuksen opetussuunnitelmaan?

Yksittäisille taiteilijoille – ainakin joillekin heistä – kyseessä lienee kuitenkin voitto, henkilökohtainen statuksen nousu. Voidaan myös ajatella, että virallisten instituutioiden avulla aiemmin paheksutut ja kiellettyt taidemuodot hyväksytään helpommin, ja ne saavat enemmän ansaitsemaansa arvostusta. Ehkä tämänkin näyttelyn sivuvaikutuksena katukuvamme muuttuu pikkuriikkisen värikkäämmäksi. Taide, josta kaikki tykkäävät, ja joka ei enää herätä ristiriitaisia tunteita, ei kuitenkaan enää ole taidetta. Se on museotavaraa.