Sisältää juonipaljastuksia.
Vastikään ensi-iltansa saanut It Comes At Night on arvioissa enimmäkseen luokiteltu kauhuelokuvaksi, ja kauhuelokuvalta se näyttää myös trailerinsa perusteella.
Kun elokuvan katsoo kokonaisuudessaan, tekee kuitenkin mieli sijoittaa se muihin lajityyppeihin. Tämä herättää kysymyksen, mikä ICAN:ssä on kauhua ja mikä ei. Jotkut ovat luonnehtineet elokuvaa myös kauhun keinoja hyödyntäväksi scifi-trilleriksi, joten en ole tuntemuksineni yksin: kyseessä on jonkinlainen rajatapaus.
Pieni juonikuvaus on välttämätön. Yhteiskunta on romahtanut helposti tarttuvan ja nopeasti tappavan taudin vuoksi. Kolmehenkinen perhe asuu syrjäseudulla taloonsa linnoittautuneena. Ikkunat on laudoitettu, ainoaa sisäänkäyntiä pidetään enimmän lukittuna. Ulospäin hylätyltä näyttävään taloon murtautuu mies, joka otetaan vangiksi. Häntä ei voi päästää vapaaksi, ettei hän tuo paikalle ties mitä epämääräistä jengiä. Sen sijaan miehen perhekin käydään hakemassa samaan taloon asumaan, onhan resurssien ja joukkojen yhdistämisestä vain etua. Mikäli toisiin sattuu luottamaan. Luottamus alkaa pian rakoilla. Myöhemmin rutto on ehkä karkuteillä käyneen koiran mukana tarttunut vieraana saapuneeseen perheeseen. Pakoon näitä ei voi päästää samasta syystä kuin ensiksi taloon tullutta miestäkään: ulkopuolella on epätoivoisia ihmisiä, jotka vain toivovat löytävänsä kaiken sen, mitä talo pitää sisällään. Tarinan loppu on väkivaltainen.
Kerronnan näkökulma pysyy ensimmäisessä perheessä, etenkin perhettään suojelevan isän ja painajaisia näkevän pojan näkökulmat ovat hallitsevia. Perheeseen kohdistuva uhka ei enimmän aikaa ole välitön: tauti ja vaaralliset ihmiset kyllä ympäröivät pihapiiriä tuolla jossakin, ja on mahdollista, että ne tunkeutuvat reviirille joskus, mutta koska vaarat näyttäytyvät melko etäisinä, eivät ne riitä synnytämään kauhugenrelle ominaista pelonsukuista jännitettä. Uhkakuvat virittävät kuitenkin perheen aikuiset puolustuskannalle ja sotatilaan. Alusta asti kauhistuttavinta elokuvassa onkin näkökulmahenkilönä toimivan perheenisän (näennäisen) rationaalinen puolustaminen maailmaa vastaan: hän on jo lopettanut kuolemansairaan appiukkonsa päähän ampumalla, anteeksi pyydellen, ja hävittänyt ruumiin polttohautauksella.
Juuri tämä, väkivallan logiikan näkökulma, erottaa It Comes At Nightin kauhugenrestä. Paikallisella tasolla, talon lähiympäristössä, valta pysyy valistuneen ihmisen käsissä. Suurin uhka ei ole ulkoinen vaan läpeensä inhimillinen.
On tietenkin eksistentiaalisen kauhun vanha perinne, jossa alun perin ulkoinen hirvitys paljastuu sisäiseksi tai muuttaa alkujaan kauhistelevan toimijan kauhistuttavaksi toimijaksi. Tästä perinteestä hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Lovecraftin novelli Varjo Innsmouthin yllä, sekä Valkoiset varpaat -antologiassa julkaistu Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin. Tai ehkä hirvittävimpänä: Lynchin Lost Highwayn alkupuolisko. Olennaista näissä on: tarinan ”minä” – sivistynyt, inhimillinen maailma – on ”toisen” välittömästi uhkaama (ks. esim. Tapani Kilpeläinen: Kauhu filosofiana). Sen sijaan It Comes At Nightissa elokuvan ”minä” sen on välitön uhka jokaiselle, joka hänen lähelleen eksyy. Aloite väkivaltaan pysyy inhimillisen käsissä, jokaisella muulla on syytä pelätä häntä, ja toki myös toisiaan.
Elokuvan virittämä jännite ei olekaan kauhua vaan ahdistusta: ihmisen pelkoa itseään ja omia mahdollisuuksiaan kohtaan.
Apokalyptinen survivalistitrilleri muuttuisi hyytäväksi kauhuelokuvaksi yksinkertaisella näkökulmanvaihdoksella. Pitäkäämme tarina ennallaan, mutta valitaan sen ”minä” toisin. Kuvitelkaapa kertomus, jossa perheenisä löytää metsän keskeltä laudoitetun autiotalon, jossa asuukin paranoidi ihmisryhmä, joka ottaa hänet ja perheensä vangeiksi…
Jukka Laajarinne 