Jäätävän ansan (Fritt vilt, Norja, 2006) juoni on varsin originelli: Joukko nuoria lähtee viettämään viikonloppua ja joutuu olosuhteiden pakosta yöpymään eristyksissä olevassa hylätyssä hotellissa. Ilmassa on vähän seksuaalisuutta, mutta sitten joku alkaa lahdata porukkaa, kunnes viimeinen jäljelle jäänyt onnistuu nitistämään tappajan. Täyttä klassikkomateriaalia siis. Jatko-osakin on puuhattu.
Mikä pistää miettimään, että mikä tässä tarinassa muka on niin erinomaista, että se on täytynyt filmata arviolta sata kertaa ja filmataan yhä uudelleen? Onko kysymyksessä klise vai myytti? Minun silmissäni koko paketti on yksi suuri klise, josta ei paljon ammenneta.
Jos kyseessä on kuitenkin myytti, niin mistä se kertoo?
Joku postmodernin elokuvan tutkija joskus parikymmentä vuotta sitten luennoi, että kyseessä olisi kertomus seksuaalisen heräämisen aiheuttamien tunnonvaivojen kiirastulesta. Jotenkin tuo luenta ei minua hirveästi puhuttele. Puhutteleeko jotakuta muuta?
Klise vai myytti?
Jukka Laajarinne 
Kyseessähän on kauhuelokuvien vanhin ja tylsin klisee: seksiä harrastavat nuoret kohtaavat ikävän kuoleman. Koska tämä klisee on peräisin amerikkalaisista kauhuelokuvista, sen juuret saattavat olla amerikkalaisessa kaksinaismoralismissa, jonka mukaan väkivalta on sallittua, mutta seksi ei. Vanhakantaista sukupuolivalistusta viihteen varjolla.
Voimme toki myös ajatella asiaa toisin. Ehkäpä kyse on erään vanhan kertomuksen muokatusta versiosta. Kulkekaamme ajassa taaksepäin aina tarinaan, jossa joukko nuoria tiivistetään yhteen ikuisesti elävään, tietyssä mielessä ikuisesti nuoreen hahmoon, joka on samoin olosuhteiden pakosta joutunut eristykseen ja hänen yrittäessään paeta eristyksestä seksuaalisen halun siivittämänä, joutuu hän taistelemaan hengissäpysymisestään häneen alati kohdistuvan pelonsekaisen vainon johdosta. Tarkoitan tällä tietenkin tarinaa, jota on myös elokuvissa esitetty lukuisia kertoja, ja jossa päähenkilön roolissa on milloin Bala Lugosi, milloin Christopher Lee ja josta Kivikasvotkin aikanaan tekivät version.
Bodominjärven murhat muuten toteuttavat tämän kertomuksen jokseenkin täydellisesti. Juuri Jungia lukeneena tahtoisin tietenkin leikitellä ajatuksella, että kyseessä on suorastaan arkkityyppinen myytti, joka punkee suoraan kollektiivisesta aitajunnasta välillä valkokankaalle, välillä tosielämään. Hymiö.