Kuten pari päivitystä sitten kerroin, viihdytyn ihan mielelläni kaikenlaisen juonivetoisen ja sisällöttömänkin kerronnan äärellä, jos sen eteen ai tarvitse nähdä erityisesti vaivaa. Televisiosarjojen töllöttäminen on parasta huumetta. Eräs sarja, jota olemme vaimoni kanssa katsoneet nyt jo neljän tuotantokauden ajan, on moottoripyöräkerhon toilailuista kertova Sons of Anarchy.
Sarjasta tekee mielenkiintoisen se tosiasia, että se on melkein millä mittarilla tahansa tarkasteltuna huono.
Jopa sarjan keskeisimpien hahmojen näyttelijätyö on aivan käsittämättömän kökköä erityisesti kolmen ensimmäisen tuotantokauden aikana. Juonessa piisaa aukkoja ja epäuskottavuuksia. Kerronta kulkee pääasiallisesti sen varassa, että kaikki valehtelevat toisilleen, ja valheiden paljastumisen seuraukset voivat olla jopa kuolettavat. Tarinan dramatisointi on monesti toivottoman pöljää. Nämä ovat kiistämättömiä tosiasioita, jotka kuka tahansa voi nähdä itse. Lisäksi sarja edustaa lajityyppiä, joka ei oikeastaan kiinnosta: se on jatkuvajuonista ihmissuhdesaippuaa, johon on kipattu kilokaupalla – ei enää mausteeksi vaan keskeiseksi raaka-aineeksi – brutaalia, usein huonosti perusteltua väkivaltaa ja murhia.
Ydinjuoni on suorastaan arkkityyppinen: siinä on semmoinen isätön nuori mies, joka yrittää kasvaa dominoivan äitinsä vaikutusvallasta omilleen, eikä asia ihan hirveästi etene.
Ja koukussa ollaan. Odotamme jo viidennen tuotantokauden saapumista kauppoihin. Miksi näin?
Itseäni on sarjassa kiehtonut erityisesti tapa, jolla sen jännitettä rakennetaan. Se yhtyy eräiltä osin klassiseen juonenkaaren rakentamiseen, mutta poikkeaa siitä samalla radikaalisti. Tämä saattaa toki olla se tavallinen kuvio jatkuvajuonisissa sarjoissa, mutta sitähän minä en tiedä, kun tunnen alaa kovin huonosti.
Klassisessa tarinassa jännitettä kasvatetaan tai tihennetään nurin käännetyn vinoutuneen U-käyrän mukaisesti, kunnes käänteen jälkeisessä loppuhuipennuksessa tilanne laukeaa ja lopussa kaikki on ohi. Tämä on verrattavissa vaikkapa seksuaaliaktin etenemiseen.
Seksuaaliaktista klassinen tarina kuitenkin poikkeaa sikäli, että mitä jännittävämmäksi tarina muuttuu, sitä huonommin sen sankareilla menee. Tarinan alkupuolella protagonistin ongelmat kasaantuvat ja hän vajoaa yhä syvemmälle ja yhä epätoivoisemaan tilanteeseen, kunnes ollaan tilanteessa, josta on miltei mahdoton päästä enää jaloilleen. Käänne kuitenkin tulee, ja tarinalla on onnellinen loppu.
Sons of Anarchyn tarina ei kuitenkaan etene näin. Se alkaa samalla tavalla kuin perinteinen kertomus: päähenkilöillämme on konflikteja, jotka jakso jaksolta syvenevät, kunnes tullaan tilanteeseen, josta päähenkilöiden on lähes mahdoton enää selvitä, ja joka vaatii käänteen tekevää kliimaksia, koska huonomminkaan ei enää voi mennä.
Tulee seuraava jakso, ja käsikirjoittajat onnistuvat tuotantokaudesta toiseen yllättämään: jengillä menee vielä huonommin. Juuri tämä on Sons of Anarchya luonnehtiva ja sen kantava tunne-elämys: ”No nyt… nyt niillä menee todella huonosti!”
Tämä on ikään kuin – jos edelleen sallitte seksuaaliaktiin vertaamisen – ikuinen paha orgasmi.
Jukka Laajarinne 
Minusta sarja on viihdyttävä ja hauska, koska se on niin huono. Meillä on pariskuntana kesken kolmoskausi, jossa mennään Belfastiin. Se on jo niin over the top, että tulee naurettua joka jaksossa enemmän kuin missään varsinaisessa komediassa. Sarjan tahaton komiikka on uskomattoman loistava elementti.
Välillä olen myös miettinyt, onko se kaikki tahatonta vai onko osa mahdollisesti tahattoman näköistä mutta tahallista komiikkaa. Jotkut jutut nimittäin tuntuvat niin pöhköiltä, että on hyvin vaikea uskoa, ettei käsikirjoittajatiimissä olisi asiaa ymmärretty.
Kolmoskausi on muuten juurikin kaikkein huonoin. Siihen tuo yllä esittämäni juonikaarianalyysikään ei muistaakseni sovi ihan yhtä hyvin kuin ykköseen, kakkoseen ja neloseen.