Kategoria: Muut mediat

Ruotsalainen uhrikriisi

Oli mitä riemastuttavinta katsoa Ingmar Bergmanin elokuva Jungfrukällan juuri kun myös René Girardin Väkivalta ja pyhä sattuu pitkästä aikaa olemaan avattuna edessäni.

Elokuva perustuu 1300-luvulta lähtöisin olevaan ruotsalaiseen kansantarinaan, ja tarina kulkee (girardilaisittain luettuna) seuraavasti:

Piikatyttö Ingeri, syntyjään äpärälapsi, on aviottomana raskaana. Seksuaalinen epäpuhtaus ja tähän kytkeytyvä alhaisuus ilmenee kaunaisina ja väkivaltaisina ajatuksina talon lellittyä neitsyttytärtä, Karinia kohtaan. Rajojen rikkominen on siis alkanut nakertaa yhteisön eheyttä.

Talosta on vietävä kynttilöitä jumalanpalvelukseen. Tämä on perinteisesti neitsyen tehtävä. Kirkko sijaitsee kaukana, ja Karin saa Ingerin matkaseurakseen.

Suuren metsän ääressä tytöt eroavat, ja kohta väkivaltaisen epäpuhtauden taipumus tarttua toteutuu, kun noita nostaa epäpuhtaan Ingerin valtaistuimelleen. Valtaistuin tekee Ingeristä hetkellisesti kuninkaallisen. Tätä hän on tietyssä mielessä jo valmiiksi: kuninkaallisten funktio on perinteisesti ollut kantaa yhteisön saastaa ja väkivaltaa, he ovat alamaistensa syntipukkeja, ja juuri siksi kuninkuusinstituutio on pyhä: pyhässä palvottu ja kielletty yhdistyvät. Valtaistuimella istuvan Ingerin salaiset toiveet alkavat hallita muita ihmisiä; ne alkavat toteutua.

Kynttilöiden kuljetus kirkolle keskeytyy ja yhteisön tarjoama symbolinen uhri jää suorittamatta, kun kolme paimenta raiskaavat, tappavat ja murhaavat Karinin. (Nuorin paimenista on tosin vasta lapsi, ja osallistuu veritekoon ennen kaikkea passiivisesti.) Murhaajat tallovat kynttilät murskaksi maahan.

Murhaajat päätyvät jo samana iltana Karinin isän tilalle töitä etsimään. Kun he yrittävät kaupitella talon emännälle Karinin kallisarvoisia mutta veritahraisia vaatteita, he paljastuvat. Karinin äiti lukitsee miehet huoneeseen, jossa nämä ovat nukkumassa, ja kertoo tilanteesta miehelleen Törelle.

Töre kaivaa kirstun pohjalta miekkansa. Hän kaataa tuskissaan koivun ja hakkaa siitä oksia saunavihdakseen. Oksien irrottamiseen käytetty väline – miekka – paljastaa kyseessä olevan symbolinen väkivallanteko. Sijaisuhri ja vihtomalla suoritettu rituaalinen puhdistautuminen eivät kuitenkaan riitä. Ne vain valmistavat seuraavaan vaiheeseen.

Töre ottaa ottaa teurastuspuukon – uhrikelpoiseen kategoriaan kuuluvien eläinten tappamiseen tarkoitetun välineen – ja toteuttaa kostonsa. Kohtauksen rituaalisuutta ei voi olla huomaamatta. Jos uskonnoissa eläinuhrit ovat alkuperäisesti koston sijaiskärsijöitä, kääntyy asetelma tässä väärin päin: ne, joiden suorittamaa väkivaltaa ollaan kostamassa, tapetaan sijaisen sijasta. Töre tappaa myös paimenista nuorimman. Irti päässyt väkivalta ja koston kierre ei koskaan ole kovin tarkka uhriensa suhteen. (Juuri siksi uhrikäytännöt ja uskonnot ovat olemassa: niiden tarkoitus on hillitä väkivaltaa tarjoamalla yhteisöä vahvistavia ja väkivallan leviämistä estäviä sijaistoimintoja.)

Töre ymmärtää, mihin pahuuteen on syyllistynyt. Kaiken sallinutta Jumalaa hän sen sijaan ei ymmärrä, mutta lupaa hyvittää tekonsa rakentamalla tyttärensä murhapaikalle kirkon. Lupaus palauttaa tarinan alkuperäisen kynttiläuhrin liepeille, asettaa uskonnon uudelleen voimaan. Jumala osoittaa hyväksyvänsä lupauksen. Paikalle puhkeaa lähde (varsin tavallinen lopputulema naispyhimysten kertomuksissa) – aikanaan myös kirkko ihmisten välistä yhteyttä ylläpitämään.

Loppu.

Tarina on suorastaan alleviivaava uhraamisen epäonnistumisen ja toimimattomuuden kuvaus. Samalla se etenee osittain päinvastaiseen suuntaan kuin Girardin kuvaama uhrikriisi. Liikkeelle lähdetään syntipukista, josta siirrytään symbolisen esineuhrin epäonnistumiseen, josta edetään aikanaan eläinuhria simuloivaan kostoon.

Elokuvan katsottuani olin hämmennyksissäni. Tokihan ruotsalainen kulttuuri on jo 1300-luvulla ollut kosketuksissa antiikin tragedioiden kanssa, mutta yhtäläisyydet olivat hämmästyttäviä. Vai missäköhän määrin Bergman on tuonut mukaan alkuperäiseen legendaan kuulumatonta ainesta? Internet vastasi kysymykseen: paljon. Aihetta hämmästykseen ei sittenkään ole.

Sen sijaan on helppo kyseenalaistaa Girardin esittämä kysymys: ”Miksei esimerkiksi koskaan esitetä kysymystä uhraamisen ja väkivallan suhteista?” Ainakin Ingmar Bergman oli pohtinut Girardin peräänkuuluttamaa teemaa ilmeisen tietoisesti ja eksplisiittisesti jo 12 vuotta ennen Väkivallan ja pyhän julkaisemista.

Raha ja ihmismieli

Hiljattain näkyvyyttä saaneen tutkimuksen mukaan rikkaat käyttäytyvät itsekkäämmin ja ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella enemmän kuin köyhät. (Björn ”Häirikkökarhu” Wahlroosin silmissä tämä lienee hyveellistä toimintaa.) Tutkimus on linjassa aikaisempien havaintojen kanssa. Esimerkiksi Freakonomics-kirjassa esiteltiin välipalayrittäjän tilastollinen löydös: hävikki rehellisyyteen perustuvista baagelimyyntipisteistä oli yritysten johtoportaissa huomattavasti suurempaa kuin ns. suorittavalla tasolla.

Tänään Helsingin Sanmien mielipidesivulla (C8) Sakari Partisen kirjoitus Ahneus näyttää vaivaavan meitä kaikkia selvitti, miten ”Tauti, joka on oletettu olevan vain johtavassa asemassa olevilla, onkin ominaista meille kaikille.” Väittämä on tosi. Lienee selvää, että meillä kaikilla on tosiaan taipumus ahneuteen. Partisen mielipidekirjoituksen perustava esimerkki oli kuitenkin seuraavanlainen: hampurilaisravintolan myyjät lottosivat kimpassa, mutta kuponki kirjattiin vain yhden työntekijän nimiin. 82 miljoonan suuruisen voiton tultua tämä päättikin pitää koko voittopotin omanaan, sen sijaan että olisi jakanut sen osallistujien kesken.

On huomattava, että tässä esimerkkitapauksessa ei kuitenkaan ollut kyseessä köyhien keskinäisen solidaarisuuden puute. Oikeudenmukaisesta jaosta on jälleen irtisanoutunut rikas, itsekkäästi käyttäytyvä ihminen – vaikka rikastuminen onkin tapahtunut vastikään ja yllättäen. Jos itsekkyys edesauttaakin rikastumista, myös raha ruokkii itsekkyyttä.

Itse asiassa jo rahan ajatteleminen ruokkii itsekkyyttä. Tutkimus (Vohs, Mead & Goode, 2006)  on paljastanut, että jos koehenkilöt ohjaillaan ajattelemaan rahaa (tyyliin teettämällä heillä rahasanastoa käsitteleviä ristikkoja) he alkavat toimia ja ajatella itsekkäämmin kuin verrokkiryhmänsä (jotka ovat tehneet vastaavia tehtäviä ilman taloussanastoa). Rahaa ajattelevat ihmiset eivät auta muita yhtä herkästi kuin verrokkinsa, ovat taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisten pitäisi olla muista riippumattomampia – eivätkä myöskään pyydä muilta apua. Raha turmelee sosiaalisuuttamme ja solidaarisuuttamme.

Raha ei myöskään ole kannustimista parhain. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että rahapalkkion lupaaminen työtehtävästä, johon koehenkilö on jo osoittanut halukkuutensa – alentaa työtehoa. Tehtäviin ilmoittautuneet ovat myös olleet tyytyväisempiä ajankäyttöönsä, jos heille ei luvattu menetetystä ajasta palkkiota.

Onkin – ystävääni Erik Bäckmania seuraillen – kysyttävä: Millaisia vaikutuksia talouspuheen hallitsemalla julkisella keskustelulla on yhteiskuntaamme ja kanssaihmisiimme? Olisiko joukkotiedotuksen painopisteitä hyvä ajatella uudelleen?

(Erikille kiitos myös keskustelusta, jonka avulla pääsin Vohsin, Meadin ja Gooden jäljille.)

Onnettomat ruhtinaat, onnelliset kaverukset

Eilisessä Hesarissa oli Jaakko Lyytisen varsin tervejärkinen kirjoitus kasvatuksesta ja etenkin kaverivanhemmuudesta. Ymmärrykseni mukaan hyviä pointteja olivat ylihuolehtivaisuuden ja epäonnistumisilta puskuroimisen kritiikki. Ja ei, minunkaan mielestäni vanhemman oikeuksiin ei kuulu vaatia lapseltaan ”enemmän seuraa, saavutuksia, onnellisuutta.”

Mutta sekoitetaanko kirjoituksessa – tai kenties jo kirjoituksessa viitattavassa The Atlantic -lehden artikkelissa – kaverivanhemmuus (kohtuudella harjoitettuna hyvä asia) ja ylihuolehtivaisuus? Olen itse puhunut ja etenkin kirjoittanut siitä, että lapsiin olisi monessa tilanteessa syytä suhtautua aiempaa tasa-arvoisemmin. He eivät ensisijaisesti ole lapsia vaan kanssaihmisiämme. Itse olisin valmis nimeämään juuri tämän suhtautumisen kaverivanhemmuudeksi. Ylihuolehtivaisuus ja vaatimuslistojen kasvattaminen sen sijaan ovat jotakin aivan muuta, yksi perinteisemmän vanhemmuuden kärjistymistä. Emme me kavereitammekaan pumpuloi, emmekä vaadi heiltä suuria elämänsuorituksia. Emme myöskään anna kavereidemme pompottaa itseämme miten tahansa.

”Kun maailman kolhuilta varjellut lapset aikuistuvat, he päätyvät terapeutin sohvalle valittamaan elämänsä tyhjyyttä. He eivät syytä ylikriittisistä äideistä tai poissaolevista isistä. Ehei, he suorastaan palvovat vanhempiaan, ’parhaita kavereitaan'”, kasvatusasiantuntijoiden ajatteluttama Lyytinen kirjoittaa. Mitä kuvatun kltaisille ihmisille on tapahtunut? He ovat onnettomia, kuten aiemmatkin terapiassakävijät. Tässä asiassa ei kenties ole tapahtunut mitään erityistä. Se, mikä sen sijaan on muuttunut, on heidän suhteensa vanhempiinsa: yksi elämän tärkeimmistä ihmissuhteista onkin paremmalla tolalla kuin aiemmin. Eikö se ole pelkästään hyvä asia?

Viihteen siunaukset

Kaikki huono on hyväksi

Edellisessä blogauksessani luettelemieni lisäksi täytyy nostaa esille vielä yksi kiinnostava teos: Steven Johnsonin Kaikki huono on hyväksi (Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2006).

Mediatutkija Johnson kuvailee teoksessaan, miten viihde on vuosikymmenien mittaan muuttunut haastavammaksi. Televisiosarjojen kerrontatavat ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi ja moniulotteisemmiksi. Johnsonin juonikuvausgraafeja seuraa ilokseen. Hill Street Blues venytti aikoinaan katsojiensa medialukutaidon ratkeamispisteeseen, mutta on nykyisiin sarjoihin verrattuna varsin laiskasti seurattavissa. Video- ja tietokonepelit ovat muuttuneet maila ja pallo -viritelmistä pitkäjänteisyyttä vaativiksi ongelmasarjoiksi, joissa ei riitä ratkaista ongelma vaan myös selvittää, millä säännöillä pelataan, ja mikä se ongelma oikeastaan on. Suosituimmat pelit vaativat myös yhteistyötaitoja ja ovat luonteeltaan sosiaalisia. Ja niin edelleen.

Samaan aikaan viihteen parantumisen kanssa on länsimaiden kansalaisten älykkyys noussut kohisten. Muutos on ollut suurinta vähiten älykkäiden ryhmässä. Selittävistä tekijöistä koulutusjärjestelmä on Johnsonin mukaan – ainakin Amerikassa – suljettavissa helposti pois, samoin ravitsemustilanne (jälkimmäisen poissulkemisen perustelut tosin ontuvat pahasti, mutta ei nyt mennä siihen). Todennäköiseksi selitykseksi Johnson nostaa viihteen aivoja kuormittavan vaikutuksen – sekä myös kaupungistumisen myötä monimutkaistuneet elinympäristöt. (Tähänkin tekee mieli esittää vastaväite: luonnon ADHD-tapauksiä rauhoittavan vaikutuksen ajatellaan johtuvan juurikin siitä, että luonto monimutkaisuudessaan kuormittaa aivoja enemmän kuin rakennettu ympäristö.)

Kirja ei onnistu vakuuttamaan aivan lopullisesti – johtuen vanhasta kysymyksestä: Onko se, mitä älykkyystesteillä mitataan, sama asia kuin mitä me älykkyydellä ajattelemme – neuvokkuutta?

On varmasti totta, että medialukutaitomme on aivan toisella tasolla kuin mitä se oli 50-luvulla. On myös varmasti totta, että selviämme älykkyystesteistä merkittävästi paremmin kuin isovanhempamme. (Kuten Johnson toteaa, joudutaan useassa G-faktoria mittaavassa älykkyystestissä kääntelemään erilaisia kuvioita 90 tai 180 asteen kulmissa, ja tällä hetkellä väestöömme kuuluu valtavat massat entisiä Tetriksen pelaajia, joiden aivot ovat harjaantuneet tähän tehtävään aivan erityisen hyvin.) Mutta jos haastamme nykyajan 10-vuotiaan rakentamaan itselleen mäkiauton, toistamaan kuulemansa kertomuksen tai pyydystämään jyrsijän, saatamme saada aiempaa merkittävästi heikompia tuloksia. Uskallan ehdottaa, että kyseessä on yksinkertaisesti aivojen sopeutuminen vallitsevaan yhteiskuntaan ja vallitseviin medioihin, ei niiden toiminnan paraneminen missään kontekstista irrallisessa mielessä. Nykyisessä yhteiskunnallisessa kehyksessä tämä on tietenkin hyvä asia. On hyvä osata seurata sellaisia medioita, joiden keskellä joutuu elämään, ja on hyvä osata ratkoa juuri sellaisia ongelmia, joita elinympäristössään tavallisimmin kohtaa. Mutta onko se samaa, kuin että olisimme todella aisempaa älykkäämpiä? (Jos pudottaisimme Björn Wahlroosin Papuan-Uuden-Guinean viidakkoon, näyttäytyisikö hän ihmissyjäheimolaistensa rinnalla erityisen menestyksekkäänä ja neuvokkaana yksilönä? Tulisiko tätä tutkia empiirisesti vai ainoastaan ajatuskokeena?)

Entä onko kuvien vyöryminen nykymedioissa sanojen tilalle paha asia? Emmekö me kuvia katsellessamme harhaudu kovista asioista triviaalin informaation puoleen. Kiinnitämmekö huomiomme liikaa siihen, miltä jokin asia näyttää sen sijaan, että keskittyisimme siihen, miten asiat todella ovat? Johnson ottaa esimerkiksi poliittisen keskustelun, erityistapauksena vaaliväittelyn Kennedy vastaan Nixon. Vaaliväittelyjä televisiosta seuranneet ratkaisivat presidentinvaalit vuonna 1960. Lamppujen alla hikoileva Nixon oli vaikuttanut epärehelliseltä ketkulta, vaikka radiokuuntelijoiden mielestä hän oli selvä voittaja. Tapahtuiko tässä vääryys? Ei. Nixon oli epärehellinen ketku. Kenties hänestä paljastui televisiossa jotakin, mitä radiossa ei paljastunut. (Aihe on muuten meilläkin ajankohtainen. Kuunnelkaapa huviksenne Tuomas Enbusken vetämä keskustelu Kuka presidenttiehdokkaista valehtelee eniten? )
Entä miten viihde vaikuttaa moraaliimme? Mustavalkoinen hyvä-paha -ajattelu on vähentynyt viihteessä ja kenties myös ihmisten ajatuksissa. Kaipaammeko mustavalkoisuutta takaisin? Lietsooko eksplisiittisemmäksi muuttunut viihdeväkivalta todellista väkivaltaa? Johnsonin mukaan viihteen väkivaltaistuessa ainakin amerikkalainen todellisuus on rauhoittunut. Tälle rauhoittumiselle on toki esitetty muitakin selityksiä. Erään tutkimustuloksen kirjailija nostaa esille: väkivallasta tuomitut rikolliset pelasivat videopelejä ja katsoivat televisiota vähemmän kuin keskivertokansalainen. Ja kyllä, muistelen kuulleeni myös päinvastaisia havaintoja.

Vaikka Johnsonin kanssa ei aivan kaikesta olisi samaa mieltä, on tärkeää, ettei lukkiudu pitämään ennakkoasenteitaan totuuksina. Ainakin monia minun ennakkoasenteistani Kaikki huono on hyväksi ronkki kiitettävällä tavalla.

Sähkökirja (kehitys)vaiheessa

I: Nillitystä. Mitä sähkökirja on?

Olen omistanut Sonyn lukulaitteen kohta vuoden ajan. Luen sillä lähinnä pdf-materiaalia netistä (tavallisimmin tutkimuksia seuraavan teokseni pohjaksi) sekä erinäisiä muita työtekstejä (useimmiten keskeneräisiä). Näihin tarkoituksiin laite on soveltunut varsin tyydyttävästi.

Ensimmäistäkään ns. sähkökirjaa en ole ostanut. Syitä on ollut ennen kaikkea kaksi.

Paperikirja on käyttöliittymänä yhä sähkökirjaa parempi: painojäljen tarkkuudella sekä musteen ja paperin välisellä kontrastilla on väliä – etenkin tässä iässä, kun olen jo alkanut harkita kaksiteholasien hankkimista.

Sähkökirjan hinta ei myöskään ole ollut kohdallaan. En halua maksaa tiedostosta samaa hintaa kuin esineestä, etenkään, jos sen lahjoittaminen tai myyminen edelleen on tehty vaikeaksi. Oletuksena ostotapahtuman sattuessahan on, että minä todella haluan omistaa teoksen, jonka olen hankkimassa. Muuten lainaisin sen kirjastosta. Yleensä toivon myös voivani jakaa lukuelämyksiä; kirjastoni on myös lainaamo ystävilleni.

Paperikirjan hinnanmuodostumisen voin jotenkin tajuta: siinä on se kustannustoimittajan palkka, graafikon palkka, painokustannukset, varastointi ja kuljetus, kirjakauppojen henkilökunnan palkat… Mutta mistä muodostuu sähkökirjan yhtä korkea hinta? Palvelimen ylläpito tuskin on yhtä kallista kuin varastointi, kuljetus ja kirjakaupan ylläpito. Ylihinnoittelulla kotimainen kirja-ala on sössinyt markkinansa pahasti. Asiat voisi hoitaa toisinkin, minkä puolesta puhuu se tosiseikka, että USA:ssa myydään jo enemmän e-kirjoja kuin pokkareita ja Amazon myy enemmän e-kirjoja kuin painettuja teoksia.
Mike Pohjolan Ihmisen poika oli jo ylittämässä kynnykseni. Hinta alkaa olla kohdallaan ja tuottokin menee hyvään osoitteeseen. Sitten luin jutun siitä, miten kopiosuojaus tekee ihan siitä laillisen kopion avaamisesta vaikeaa. Kynnys kohosi ja sähkökirjaostokseni jäivät siihen.

Viikko sitten löysin luola-aiheisen sarjakuvaromaanin ilmaisena nettijulkaisuna.  Formaattina oli .cbz, jota Sonyni ei luonnollisestikaan tunne. Se on oikeastaan zipattua kuvaa, jonka sain helposti kuvaruudulleni näkyviin, mutta kun vähintään puoli iloa kirjoissa ja lukulaitteissa on juuri siinä, ettei tarvitse istua näytön äärellä. Ensin tietysti potutti. Halusin saada sarjiksen luettavakseni, ja siinä se olisi, mutta miten sen saisi jotenkin käyttäjäystävällisesti näkyville? (Viimeistään tässä vaiheessa te, hyvät lukijani, ymmärtänette, etten kuulu niihin, jotka ajankulukseen räpläävät koodia tai rakentelevat tietokoneita.) Siispä tilasin itselleni paperiversion. Bittiversiokin ärsytti niin paljon, että imuroin itselleni Calibren, muunsin sarjakuvan .lrf:ksi ja luin sen mustavalkoisena lukulaitteelta. Eihän siinä ajallisesti ihan tolkuttoman kauan mennyt, mutta tunne ylettömästä vaivannäöstä oli suuri (sitä oli hyvin vaikea olla vertaamatta tilanteeseen, jossa vain avaa sarjakuvalehden ja lukee), eikä tuo ilmaistiedoston ja lukulaitteen painojälkikään sielua hivellyt. Jonkinlaista tyydytystä tuotti kuitenkin kokemus siitä, että pystyin lukemaan sarjakuvaa Sony Readerillani.

Lukeminen on varmasti hieman toisenlaista noilla tableteilla tai sormitietokoneilla tai mitä ne nyt ovatkaan. Sähköäkin kuluu, mutta on värit ja kaikki. Puhelimeenkin saa lukuohjelmia, mutta jossain menee raja sen suhteen, miten pienestä ikkunasta suostun kirjallisuutta nauttimaan.

II: Mitä sähkökirja voisi tai saisi olla, jotta joku ihan oikeasti maksaisi siitä 20 €?

Kaikki yllä esittämäni on tietenkin ollut melko laajasti jaettua fiilistelyä siitä, ettei sähkökirja oikein vielä nappaa. Ei mitään uutta kenellekään, mutta tulihan ruikutettua.

Sähkökirja voisi kuitenkin olla jotakin muuta. Ja tämä minua kiinnostaa. Miksi sähköisen julkaisemisen mahdollisuuksia on hyödynnetty niinkin niukasti kuin on?

Ajatellaan vaikka lasten kuvakirjoja. Ei ole mitään järkeä maksaa samaa hintaa sähköisestä kuvakirjasta kuin painotuotteesta, jos sähköinen versio on useassa suhteessa vähemmän kuin paperiversio, muttei missään suhteessa enempää. Se voisi kuitenkin olla myös enemmän. Esimerkiksi luukkukirjojen toteutuksen voisi kuvitella olevan sähköisenä parempi kuin pahvisena: luukut eivät irtoaisi eikä kirja hajoilisi käsiin. Luukkujen alta ei myöskään tarvitsisi ilmestyä liikkumatonta kuvaa, vaan klikkaamalla voisi aktivoida animaatioita.

Aivan upea ja aikaansa edellä oleva sovellus tällaisesta oli KidSoftin vuonna 1996 julkaisema, Sami Toivosen ja Aino Havukaisen kuvittama Saapasjalkakissa. Kuvien yksityiskohtia osoittamalla saa aktivoida hassuja animaatioita (yhteen kuvaan niitä on parhaimmillaan piilotettuna kymmeniä). Tekstin voi lukea itse, tai sen saa kuunnella äänikirjana. Valittavissa on neljä eri kieltä, ja henkilökohtaisen kokemukseni perusteella pidän tuotetta vähintään 25 € arvoisena. Vastaavia voisi varmasti myydä appletteina sormitietokoneisiin.

Jonkin verran ”rikastettua” kuvakirjaa puhelimiin ja pätiköihin myydäänkin. Esimerkiksi Jukka Lemmetyn Alpo -kuvakirjat ovat myynnissä iHärveleihin ja androidiin, mutta huhujen mukaan sähköiset tekstin rikastukset jäävät sille tasolle, että auto tökättäessä vähän heiluu (ilmeisesti sähköversio toimii myös äänikirjana).

Sähkökirjan ei siis tarvitse olla sama tuote kuin paperisen. Kalliin tiedoston voisi toivoa sisältävän äänikirjan (lukijan palkka on tuskin isompi kuin paperikirjan painatus-, varastointi- ja kaupittelukulut). Ei ehkä olisi pöllömpi ajatus, että eräiden kirjailijoiden blogeissaan tai esipuheessaan luettelemat soundtrack-musiikitkin olisivat paketissa.

Tai ekstroja.

Rosa Liksomin uusimman, Hytti nro 6:n poistettuja henkilöitä ja kohtauksia voi lukea netistä, ja jos teos julkaistaan sähkökirjana, niiden toivoisi olevan mukana; ne voisivat vaikkapa avautua tökkäämällä alkuperäisillä paikoillaan, niin että lukija saisi lukea kirjansa haluamansa mittaisena.

Ja kun nuo pätikät kerran pääsevät internettiin, niin miksi kirjoihin ei liitettäisi hypertektilinkkejä? Moni teos viittaa vaikka mihin. Kirjailija on tehnyt pohjatöitä ja leikkinyt intertekstuaalisuudella – eikä keskivertolukija tajua asiasta hölkäsen pöläystä. Mikä estäisi netistä löydettyjen lähteiden ja viitteiden linkittämisen, niin että lukijalle tarjottaisiin edes pieniä mahdollisuuksia nousta teoksen tasolle?

Tällaisia ajatuksia tänään. Nyt on viini loppu, eikä sähköisen julkaisemisen kaikkia mahdollisuuksia vieläkään hyödynnetä.

Kiitos kollegalleni Sami Kaarlalle hyvästä keskustelusta aiheen tiimoilta.

P.S. Niin, ja vielä yksi juttu. Myst. Siinä oli aikoinaan seikkailupeli, jota pelatessa tunsin tietokonepelin ja kirjallisuuden rajojen hälvenevän. Juttu rakentui teksteille ja miljöökuvaukselle ja ennen kaikkea kiehtovan mysteerion asteittaiselle hälvenemiselle – tunnelmalliselle tarinankerronnalle. Se oli erittäin kirjallinen peli, mitä kuvastaa sekin, että pelin oheistuotteina myytiin kirjoja, ei elokuvia tai muoviroinaa. Jossakin pelien, kuvataiteen ja kirjallisuuden välisessä tilassa voisi olla enemmänkin mahdollisuuksia.

Symbioottisesta vanhemmuudesta

Alkusyksyllä kasvatuskeskustelun vauhtiin potkaissut Winterhoff esitti nykylasten häiriökäyttäytymisen keskeisimmäksi syyksi symbioottiset vanhemmat: aikuiset, jotka eivät osaa erottaa itseään lapsestaan, ja ajautuvat siksi joko curling-vanhemmuuteen tai autoritääriseen kasvatukseen.

Olen Winterhoffin kanssa samaa mieltä siitä, että aikuisen ja lapsen olisi syytä nähdä toisensa erillisinä olentoina. Symbioottinen lapsisuhde on haitallinen ilmiö. Jos en väärin muista, Winterhoff kuitenkin esittää symbioottisen vanhemmuuden syyksi nykyvanhempien narsistisuuden.

Symbioottinen vanhemmuus syntyy kuitenkin ennen kaikkea siitä psyko- ja kasvatuspuheesta, jota Winterhoff itse harjoittaa. Lapsen mahdolliset ongelmat tai menestyminen samastetaan tällöin hänen vanhempiensa ongelmiin tai onnistumisiin. Eroa ei nähdä. Ongelmalapsen vanhemmilla ei ole tässä puhunnassa ole mitään mahdollisuuksia selvitä puhtain paperein: vika on aina heissä. (Tapauskertomuksia löytyy esimerkiksi kirjastani. Osoituksena tämän ajattelutavan vaarallisuudesta todettakoon, että yli tuhat lasta on tälläkin hetkellä sijoitettu kotinsa ulkopuolelle ensisijaisesti siksi, että heillä on ongelmia koulussa).) Ja jos halutaan lapsen menestyvän, oletetaan, että nimenomaan vanhempien panostus on tärkeintä.

Tällaisen puheen vallitessa tiedotusvälineissä ja kirjallisuudessa on ihme, että jotain muutakin kuin symbioottista vanhemmuutta on olemassa. Psyko(anal)kulttuuriin ei kuitenkaan tule mennä mukaan. Vanhempi ja lapsi ovat erillisiä olentoja, ja lapsi elää omaa elämäänsä. Kodin sisäiset ja ulkoiset ihmissuhteet ovat myös eri asioita, ja niiden väliset yhteydet löyhempiä kuin mitä arkiajattelussa on tapana kuvitella.

Haastatteluja, haastatteluja

Leikkiminen kielletty on johdattanut minut herättämään keskustelua. Se on hyvä asia. Huono asia on tietenkin se, että joutuu ihan itse osallistumaan ja tulilinjalle, jopa omalla naamallaan, mutta täytyyhän sitä kirjoittamisistaan ja sanomisistaan kantaa vastuuta.

Haluan liittää pari täsmentävää lausetta YLE:n Aamu-TV:ssä antamaani haastatteluun. Uutisen kommentointimahdollisuus on jo suljettu, joten kommentoin täällä.

Ensinnäkään en puhunut itsestäni. Myös kirjani on yhteiskunnallinen, ei omaelämäkerrallinen pamfletti.

En ole itsekään kovin yksiviivaisesti sitä mieltä, että vanhemmuus olisi rasittavampaa kuin koskaan ennen. Nykyaikana lapset sentään pysyvät hengissä ja suhteellisen terveinä. Lyhyessä haastattelussa oli vain helppo muotoilla asioita huonosti ja vaikea kehiä niitä kunnolla auki.

Tietyt vanhemmuuden osa-alueet ovat kuitenkin vaikeampia kuin ennen. Tämä koskee erityisesti kasvatusta ja kasvatusvastuuta.

Edelleen on niin kuin aina: koko kylä kasvattaa. ”Koko kylä” vain kasvattaa nykyään epäpersoonalliseen individualismiin ja opettaa muutenkin aika paljon erilaisia asioita kuin muutama kymmenen vuotta sitten. (Jos todella on, niin kuin jotkut väittävät, että nykyvanhempien narsismi on tämän takana, lienee aihetta syyttää asiasta niitä, jotka ovat nykyiset narsistiset vanhemmat kasvattaneet: mummoja ja vaareja.) Vanhat konstit ja asenteet eivät yksinkertaisesti ole yhteensopivia nykytodellisuuden kanssa, vaan aikamme vaatii toisenlaista suhdetta lapsiin. Toisen huomioonottaminen ei kuitenkaan ole koskaan yhtä yksinkertaista kuin valmiiden toimintatapojen läpinuijiminen ja ajattelusta pidättäytyminen.

Lapsia on nykyään entistä vähemmän ja he ovat – kiitos ehkäisyteknologian ja aborttilainsäädännön – lähes poikkeuksetta tietoisen päätöksen tuloksia. Molemmat seikat vaikuttanevat siihen, että yksittäiseen lapseen kohdistuu usein enemmän odotuksia ja hänestä myös kannetaan enemmän vastuuta kuin olisi terveellistä. Curling- ja helikopterivanhemmat eivät ole tässä tilanteessa pelkästään hämmästyttävä ilmiö. Suomalaisen päiväkoti-instituution historia paljastaa kuitenkin, että ennen oli toisin ja vanhemmuus kevyempää: päiväkoteja alettiin perustaa, koska työpäivien aikaan kaupunkien kaduilla vaeltavat valtavat lapsilaumat (vanhoina hyvinä aikoina jo taaperoikäiset jätettiin kavereidensa kanssa hengailevien siskojensa ja veljiensä huoleksi) haluttiin aikuisten valvonnan alaiseksi.

Mutta puhutaanko mieluummin hieman lyhyemmän aikavälin trendeistä? Hyvinvointiyhteiskunnan alasajo on johtanut siihen, että perheen joutuminen vaikeuksiin on nykyään katastrofi. Taloudellista tukea saavien perheiden määrä on parissa kymmenessä vuodessa pudonnut neljännekseen – samalla kun rankempien interventioiden kuten huostaanottojen määrä on räjähtänyt käsiin. Kelvollisen perheen määreet ovat aiempaa ahtaammat.

Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin painottaa haastattelussa sanomaani: Ihmiset ovat erilaisia. Lapset ovat erilaisia ja perheet ovat ja ovat olleet erilaisia. Kaikkea ei pidä yrittää sovittaa jokaiseen (toistan: ei myöskään minuun).

Keskustelu jatkuu toisaalla. Tulevia esiintymisiäni lapsiongelman tiimoilta voi seurata Radio Suomen Taustapeili -ohjelmassa 18.8., MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa 31.8., Pinnan alta -klubilla Pasificossa 27.9. ja Educa-messuilla tammikuussa.

Musertava melankolia

Lars von Trierin Melancholia on kiehtova ja aihettaan kunnioittavalla tavalla raskas kuvaus vaikeasta masennuksesta.

Elokuva jakautuu kahteen jaksoon: Ensimmäisessä Justine- nimisen naisen häät kääntyvät fiaskoksi. Päähenkilön nimi kartanomiljööseen yhdistyneenä johtaa rinnastukseen de Saden samannimiseen kirjaan: Justine on yläluokkaisten tarpeille esineellistettynä, ja hänen roolinsa on ulkoa pakotettu. Hääpuku näyttää hänen päällään yhtä väkinäiseltä kuin juhlaseremoniatkin.

Morsian yrittää muttei masennukseltaan kykene ylläpitämään porvarillisia kulisseja, joita häneltä vaaditaan. Väsynyt mieli kaipaa takaisin kohtuun, jonka korvikkeena toimii kylpyamme, ja yhteys toisiin ihmisiin on katkonaista ja tyhjää.

Elokuvan toinen osa jatkuu täyden romahduksen jälkeen: Justine on lapsen tavoin hoivattavassa tilassa, mutta kuten Saden romaanihenkilöistä, tekee kärsimys hänestäkin vahvan.

Toisen osan kerrontaa hallitsee jungilainen psykofysiikka tai muuten vain symbolistinen ajattelu: koko ympäröivä maailma heijastelee ihmisten mielentiloja – masennusta. Maapallo kelluu kosmisessa yksinäisyydessä, jossa kaikki näyttää menettävän merkityksensä. Melankolia rinnastuu maailmanloppuun – Melancholia-nimisen planeetan ja maapallon yhteentörmäykseen – eikä kukaan jää kaipaamaan. Depression valtaama ihminen ei edelleenkään hallitse itseään tai onnistu yksinkertaisissakaan asioissa: Melankolian alla hevonen toistuvasti kieltäytyy tottelemasta.

Masennuksen vallitessa ihmiset reagoivat eri tavoin: maailmanloppu ja yksinäisyys yritetään kiistää tai lohtua haetaan toisten läheisyydestä. Kroonisen melankolikon tavoin joku ajattelee murskaavaa melankoliaa ystävänään – kunnes tappaa itsensä. Elämä itsessään on viheliäistä, jopa pahaa.

Muumi-kirjat (erityisesti Pyrstötähti ja eräät Vilijonkan tunnelmat) muistuivat toistuvasti mieleen. Ilman keventäviä tai iloisia elementtejä. Visuaalisesti von Trier on jo kovin kaukana dogma-ajoistaan. Antichristin tavoin Melancholia on komeata, kaunista ja surrealistista katseltavaa, ja tuntuu paikoin häivyttävän elokuvan ja maalaustaiteen välisiä eroja.

Jokin epämääräinen elokuvassa jäi häiritsemään, jokin, jota en osaa oikein paikantaa, ja joka tuntuu siltä, kuin en olisi saanut palasia kunnolla kohdalleen. Keksikö joku paremman tulkinnan?

Making of LVIXXX

Kuten olen jo maininnut, osallistuin Hasardifilmi-nimisessä joukkueessa Uneton48-kisaan. Kilpailun kulku oli seuraava: 13.5. kello 19 kilpailuun osallistuneet lähes sata filmiryhmää saivat tietää kaikille elokuville yhteiset vaatimukset: 6-8 minuuttia kestävässä elokuvassa on oltava esine, peili. Henkilörepertuaariin kuuluu Aini tai Arttu, joka on paneutunut johonkin erikoisalaan omistautuneesti ja intohimoisesti. Elokuvassa tapahtuu jonkinlainen tunteenpurkaus.

Ryhmille arvottiin genret. Elokuvansa saattoi joutua tekemään miltei minkä tahansa lajityypin puitteissa road moviesta musikaaliin. Meidän osaksemme koitui science fiction. Valmiin elokuvan jättämiseen järjestäjille oli 48 tuntia aikaa.

Höpöttelimme asiaa ja asiattomuuksia Kallion lukion tiloissa, ja kirjoitin illan mittaan käsikirjoituksen, johon tunnuttiin olevan ihan tyytyväisiä. Yhden aikoihin yöllä nukkumaan lähtiessäni Aija Viita aloitti kuvakäsikirjoituksen tekemisen, luulen.

Seuraavien 12 tunnin tapahtumista en tiedä paljonkaan. Paitsi että kun saavuin iltapäivällä näyttelemään omaa rooliani, oli moni asia muuttunut. Ohjaaja-kuvaaja-leikkaaja Ville Pirilä oli aamuyön pimeinä tunteina tajunnut, että käsikirjoitus oli sittenkin liian vaikea annetussa aikataulussa toteutettavaksi. Suunniteltuja erikoistehosteita ei ennättäisikään, ja tarina oli mennyt parin olennaisen jutun suhteen uusiksi. Tästä kuullessani kuvaukset olivat jo melkein puolivälissä.

Se, minkä parissa siinä vaiheessa työskenneltiin, ei enää ollut scifiä vaan oli muuttunut enemmänkin surrealismin suuntaan. Kerronnan rytmikin oli kuulemassani suunnitelmassa (sikäli kuin sen oikein ymmärsin) epätasapainossa. Auteur-henkisenä tyyppinä minä, joka en koskaan ole oikein osannut joukkuepelaamista ja joka haluaisin tietenkin yksinmääräillä tarinankulun ja aivan kaiken, vaikka olenkin pelkkä käsikirjoittaja, revin hetken aikaa hiuksiani – paitsi että olin höylännyt ne rooliani varten pois pari tuntia aiemmin. Alkuperäinen juoni joutui prosessin myötä hukkateille, mutta saimme kuin saimmekin palautettua jutun scifiksi ja rytmin kohdalleen. Ainakin tarkka-aivoinen katsoja voi sen niin ymmärtää. Ja olisihan se saattanut mennä niin ihan ilman minuakin. Joiltain osin kokonaisuus selkeästi parani edellisillan käsikirjoitukseen verrattuna, joltain osin saatettiin mennä vähän tavanomaisempaan, jossain suhteessa entistä oudompaan tai ainakin eri tavalla outoon suuntaan. En esimerkiksi missään vaiheessa käsikirjoittanut itselleni munasillani juoksentelua pannuhuoneissa ja kellarikäytävissä, se vain jotenkin meni niin.

Lopputuloksesta pidän. Olen suorastaan hämmästynyt siitä, miten ammattimaisen näköistä jälkeä Ville ja Salla ja muu hervoton hasardiporukka sai sellaisessa kiireessä aikaiseksi. Näin hieno siitä tuli:

Kisan finaaliin asti emme selvinneet. Meidän Arttumme on kuitenkin ehdolla parhaasta miesroolista. Kilpailun parhaat 15 elokuvaa voi katsoa täällä. Niissä vasta hienoja onkin!

Kiitos koko tuotantotiimille. Kivaa oli, eikä jää tähän!

Urpo

Uneton48-kisan lämppärikisana oli 15 tai 30 sekuntia kestävän Urpo-alkoholiantimainoksen tekeminen. Tuomaristo valitsi yksitoista työtä yleisöäänestykseen, ja myös meidän Hasardifilmimme taidonnäyte on pikku-finaalissa mukana.

Mainioita Urpo-antimainoksia saa katsella ja äänestää täällä: http://www.hienostisivistynyt.com/

Finaaliin päätymätön kontribuutiomme on tässä.