Eilisessä Hesarissa oli Jaakko Lyytisen varsin tervejärkinen kirjoitus kasvatuksesta ja etenkin kaverivanhemmuudesta. Ymmärrykseni mukaan hyviä pointteja olivat ylihuolehtivaisuuden ja epäonnistumisilta puskuroimisen kritiikki. Ja ei, minunkaan mielestäni vanhemman oikeuksiin ei kuulu vaatia lapseltaan ”enemmän seuraa, saavutuksia, onnellisuutta.”
Mutta sekoitetaanko kirjoituksessa – tai kenties jo kirjoituksessa viitattavassa The Atlantic -lehden artikkelissa – kaverivanhemmuus (kohtuudella harjoitettuna hyvä asia) ja ylihuolehtivaisuus? Olen itse puhunut ja etenkin kirjoittanut siitä, että lapsiin olisi monessa tilanteessa syytä suhtautua aiempaa tasa-arvoisemmin. He eivät ensisijaisesti ole lapsia vaan kanssaihmisiämme. Itse olisin valmis nimeämään juuri tämän suhtautumisen kaverivanhemmuudeksi. Ylihuolehtivaisuus ja vaatimuslistojen kasvattaminen sen sijaan ovat jotakin aivan muuta, yksi perinteisemmän vanhemmuuden kärjistymistä. Emme me kavereitammekaan pumpuloi, emmekä vaadi heiltä suuria elämänsuorituksia. Emme myöskään anna kavereidemme pompottaa itseämme miten tahansa.
”Kun maailman kolhuilta varjellut lapset aikuistuvat, he päätyvät terapeutin sohvalle valittamaan elämänsä tyhjyyttä. He eivät syytä ylikriittisistä äideistä tai poissaolevista isistä. Ehei, he suorastaan palvovat vanhempiaan, ’parhaita kavereitaan'”, kasvatusasiantuntijoiden ajatteluttama Lyytinen kirjoittaa. Mitä kuvatun kltaisille ihmisille on tapahtunut? He ovat onnettomia, kuten aiemmatkin terapiassakävijät. Tässä asiassa ei kenties ole tapahtunut mitään erityistä. Se, mikä sen sijaan on muuttunut, on heidän suhteensa vanhempiinsa: yksi elämän tärkeimmistä ihmissuhteista onkin paremmalla tolalla kuin aiemmin. Eikö se ole pelkästään hyvä asia?
Jukka Laajarinne 
Tulee mieleen jossakin vaiheessa huomioni kiinnittänyt ilmiö muusikkoelämäkerroissa: ennen 60-lukua syntyneillä oli traumoja, onneton lapsuus ja aikuisena vaikeaa siksi, että vanhemmat olivat armeijan kapiaisia (Jim Morrisonin isä peräti amiraali) ja kotona oli julma kuri.
Nuoremmilla on traumoja, onneton lapsuus ja aikuisena vaikeaa siksi, että vanhemmat olivat hippejä, polttivat pilveä ja kotona, tai kommuunissa, ei ollut minkäänlaista kuria.
Niinpä. Ylipäätään pidän tuota freudilaista traumatisoitumispuhetta himppasen kyseenalaisena tai vähintäänkin aivan liian usein käytettynä tulkinta-apparaattina. Entäpä, jos itsenäistymiseen kuuluu tietyssä iässä jonkinasteinen vihamielisyys vanhempia kohtaan, olivatpa nämä aivan millaisia tahansa?
Tänään tulee Teemalta aihetta sivuava ohjelma, vinkkaan varuiksi et ole tätä aiemmin nähnyt:
16.20 Tiededokumentti: Pumpulissa kasvaneet
Vaara vaanii kodin seinien ulkopuolella, ajattelevat monet brittivanhemmat ja tekevät kaikkensa lastensa turvallisuuden takaamiseksi. Millainen vaikutus ylihuolehtimisella on lasten elämään?
ELLET ole aiemmin nähnyt, korjaa Anu…
Tuo taisi tulla kertaalleen noin vuosi sitten, ja silloin näin. Jotkut vetävät vähän överiksi.